sunnuntai 13. elokuuta 2017

Uusi työ ja uusi elämä




Niinhän siinä kävi, että työttömyys ei kestänytkään loppuelämää kuten välillä jo tuumailin, vaan mulle löytyi työpaikka! Eikä edes mikä tahansa työ, vaan koulutustani vastaava työ ja vieläpä sellainen, mikä vastaa omia mielenkiinnonkohteitani. Eli voisi sanoa, että löytyi ihan täydellinen työ, eikä vain teoriassa, vaan myös käytännössä. Olen ollut uudesta työpaikastani todella innoissani. Työpaikallakin jaksan olla innoissani ja työpäivän jälkeenkin saatan fiilistellä omaa työtäni. On kiitollinen ja onnellinen olo! Sain sitä mitä tilasin universumilta! Kaikki se työttömyys ja odottelu olikin hyvästä näin jälkikäteen ajatellen.


Työnteon aloittaminen on ollut merkittävä muutos arkeen. Olen saanut totutella aamujen aikaisiin herätyksiin ja siihen, että en voi vain vapaasti hengailla koko päivää, vaan on tietty paikka, jonne menen tiettyyn aikaan ja josta pääsen pois vasta tiettyyn aikaan. Kyllähän se on tuntunut vapaudenriistolta tietyllä tapaa tällaiselle vapaudesta nauttivalle, mutta tiedostan hyvin, että sen olen vapaaehtoisesti itse itselleni valinnut. Ihanteellista olisi kuitenkin se, että voisin itse valita työaikani nykyistä vapaammin. Ihanteellista olisi myös se, että voisi käydä töissä ja silti nauttia runsaasta vapaa-ajasta. Arkena oma vapaa-aika hujahtaa todella nopeasti ja mielestäni sitä ei ole tarpeeseeni riittävästi. Minulle sopisi hyvin tehdä puolikasta päivää tai sitten esimerkiksi 3-4 työpäivää viikossa. Tämä olisi se ihanteellinen tilanne, jossa pääsisin itseäni toteuttamaan parhaiten ja jossa minulla olisi myös eniten annettavaa muille. Aikaiset aamut eivät myöskään ole mieleeni, vaikka olen aamuvirkku. Ihanteellisessa tilanteessa voisin kyllä herätä aikaisin, mutta mielelläni viettäisin rauhallista aamua, jossa esimerkiksi lukisin kirjaa tai kuuntelisin musiikkia ja söisin aamiaista ihan rauhassa kelloa katsomatta.


Olen todella onnellinen tehdessäni työtä, josta nautin. Työtehtävät ovat minulle sopivia ja tarjoavat sopivasti haastetta. Mikä parasta, työtehtävät myös ovat joka päivä vähän erilaiset. En siis pääse tylsistymään, jee! Ja hienoa on sekin, että teen työtä, jolla on merkitystä ja ennen kaikkea se, että teen työtä, josta voin olla ylpeä. Usein, melkein päivittäin, on tullut fiilis, että voiko työnteko olla näin kivaa miltä se on tuntunut! Vähän jopa syyllinen olo siitä, että nautin työstäni, hassua. Saan myös oppia töissä juuri niitä asioita, joita haluankin oppia. Minun ei tarvitse teeskennellä kiinnostunutta tai pakottaa itseäni kiinnostumaan jostakin, kivaa! Onnekseni työpaikallani on myös hyvä ilmapiiri. On ihanaa tuntea olonsa tervetulleeksi uudessa paikassa. Olen ihastuksissani siitä, että ihmiset esittäytyvät, neuvovat tarvittaessa ja siitä, että minuun suhtaudutaan tasavertaisena työkaverina. On kyllä paljon mitä voin hehkuttaa ja se on kivaa. Pakko vielä hehkuttaa, että mulla on töissä oma säädettävä pöytä eli saan seistä vaikka koko päivän!


Mennään kuitenkin ajassa vähän taaksepäin, ensimmäisiin päiviin. Se on niin hassua, miten voi ihminen jännittää ja miten paljon energiaa siinä meneekään. Ensimmäisinä päivinä keskityin vain selviämiseen ja olin jossain adrenaliiniryöpyssä. Uusia kasvoja ja nimiä tuli paljon. Sitä halusi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman itsestään kaikille, mikä stressasi joissakin tilanteissa. Esimerkiksi taukohuoneessa olisin halunnut olla puheliaampi ja sellainen rempseä, mutta todellisuus ei sitä ihan vastannut, mistä tuli epäonnistunut olo. Hassua, että koen epäonnistuneeni, kun eihän se edes ole mua, että olisin vieraassa seurassa heti puhelias ja rempseä. Olin vain aidosti siinä tilanteessa. Kai tämä on taas sitä, että oletan ihmisten pitävän ekstrovertistä käyttäytymisestä ja kuvittelen, että mun täytyy heitä miellyttää ja muuttua ekstrovertiksi, jotta olisin parempi työkaveri. Voi mua!


Ensimmäisinä päivinä työtilat tuntuivat monimutkaisilta ja tuntui saavutukselta löytää suorin tie taukohuoneeseen. Työkäytännöt vaikuttivat hankalilta muistaa. Omiin työtehtäviin liittyi kasapäin kysymyksiä, jotka tuntuivat tyhmiltä esitettäviksi. Oli aika astua omalta mukavuusalueelta ihan kunnolla epämukavuusalueelle: piti kysellä työkavereilta neuvoja jatkuvasti, piti soittaa puheluita ja kokea paljon ensimmäistä kertaa uusia tilanteita, joissa ei oikein tiennyt miten päin olisi. Ei mikään ihme, että työpäivän jälkeen tuntui kuin olisi päässyt vankilasta vapauteen! :D Onneksi muutaman ekan päivän jälkeen kaikki alkoi tuntua paljon helpommalta!


Olen fiilistellyt sitä, että työnteko on lisännyt onnellisuuttani ja hyvinvointiani. Olen miettinyt, että ehkä olin työttömänä vähän masentunutkin. Työttömänä ei tehnyt mieli huudella, että olen työtön, mutta nyt kerron mielelläni kaikille käyväni töissä ja mitä työkseni teen. Työttömänä oli vaikeampaa unelmoida, kun taloudellinen tilanne oli epävarma ja huono. Nyt näen tulevaisuuden valoisampana ja täynnä mahdollisuuksia, joita en työttömänä halunnut/voinut nähdä. On myös todella vapauttavaa, kun ei tarvitse hakea töitä ja miettiä koko ajan mitä seuraavaksi hakisi ja tuleeko kutsuja haastatteluihin. Huolia on vähemmän!

Työttömyyden ansiosta luulen, että kiitollisuuteni työtä kohtaan on suurempi kuin mitä se olisi ollut, jos en olisi ehtinyt työttömänä olla. Olen huomannut, että kyllä se työ myös tuo sellaista tärkeyden tunnetta, että on tärkeä ja tarvittu henkilö jossakin. Sitä en voi kyllä allekirjoittaa, että työssä olisi hyvää se, että on poissa kotoa, koska jos saisin valita niin kotoa käsin tehtävä työ olisi kyllä todella mieleeni. Parisuhteen kannalta kylläkin tykkään, että olen välillä puolisostani erossa ja tämän työnteko mahdollistaa hyvin. On kivaa, kun voi ikävöidä toista! Yhdessä vietettyä aikaa arvostaa enemmän. Itsevarmuutta työnteko antaa myös: tulee luottamusta siihen, että osaa ja pystyy töistä suoriutumaan ja se puolestaan boostaa jo nyt sitä uskoa, että tulee jatkossakin saamaan töitä ja suoriutumaan niistä. Täytyy pitää mielessä, että uusia töitä kannattaa hakea jo ennen nykyisten töiden päättymistä, jotta itsevarmuusboostaus on parhaimmillaan, eikä pääse yhtään laskemaan!


Onko teillä lukijoilla ollut samankaltaisia kokemuksia tai sitten ihan päinvastaisia? Kuulisin niistä mielelläni!


ps. Työnteon kielteisempiin puoliin muuten kuuluu se, että blogille ei jää yhtä paljon aikaa kuin ennen. :(

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämäni kymmenen musiikkikappaletta



Radioni johto hajosi (kiitos tästä vaan paljon eräälle pennulle) ja voi olla, että joudun luopumaan radiosta, jonka sain lahjaksi sinä kesänä, kun olin 11v. Paljon liittyy rakkaita muistoja tähän radioon ja siitä jotenkin inspiroiduin miettimään musiikin merkitystä itselleni. Huvikseni haastoin itseni miettimään elämäni merkittävimpiä musiikkikappaleita. Haastan muuten sinutkin mukaan! Voit kertoa oman listasi kommenteissa. Tässä tulee oma listani selitysten kanssa (eivät muuten ole missään tärkeysjärjestyksessä, se olisi liian haastavaa!) :

1. Carly Rae Jepsen - I really like you

Tämän biisin mieheni lähetti minulle viestillä, kun oli juuri valkenemassa, että olemme enemmän kuin ystäviä. Tämä oli siis syksyllä 2015. Kuuntelin biisiä sitten repeatilla koko päivän (ja varmaan pari seuraavaakin..) ihan fiiliksissä, kun olin oivaltanut samalla, että oli alkamassa jotain uutta ja merkittävää. Jo samana päivänä kävimme sen Keskustelun ja päätimme, että olemme pariskunta.


2. INNA feat. Daddy Yankee - More Than Friends

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran samalla viikolla, kun olin lähdössä ystävieni kanssa Kuubaan kesällä 2013. Musiikkivideolla ollaan rannalla ja fiilistelin tulevaa matkaa. Laulun sanat taisivat myös kolahtaa hyvin sinkkunaiseen, joka ei olisi pistänyt pahakseen matkaromanssia. ;) Ihastuin biisiin ikihyviksi ja yllätys oli melkoinen, kun Kuuba-reissusta tuli myös Inna-teemainen reissu. Kuubassa olin aika turhautunut, kun kaikki musiikki oli espanjaksi eikä oikein kolahtanut meikäläiseen. En ole ikinä niin ikävöinyt hyvää musiikkia kuin sillä reissulla. Yllätys oli siis melkoinen, kun kuulin juuri tämän Innan biisin reissulla. Kuulin sen ainakin kolme kertaa: kerran taksimme radiosta, kerran torilla ja kerran baarissa tanssilattialla. Viimeksi mainittuun baari-iltaan liittyi myös hauska sattuma, kun tanssin miehen kanssa, jolla sattui kännykkäkuvanaan olemaan kukas muu kuin Inna! Tämä biisi oli se, joka sai mut ihan liekkeihin aina kun kuulin sen.


3. Havana Brown - Warrior

Tämä biisi löytyi jotain niin jännää reittiä luokseni viime kesänä, etten edes muista, mutta valitsin sen kuunneltavaksi bussimatkalle, kun menin hyvästelemään Minniä viime vuoden heinäkuussa. Halusin biisin, joka antaa voimaa, ja jota en ”pilaa” suurella tunnelatauksella, vaan teen siitä itselleni erityisen. Bussissa ehdin kuunnella biisin muutaman kerran samalla kun tuijotin ikkunasta taivaan harmaita pilviä ja laskin pysäkkejä määränpäähän. Tarvitsin voimaa tulevaan koitokseen ja biisi auttoi siinä.


4. Evanescence - Bring me to life

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran Daredevil-leffassa keväällä 2003 ja sitten myöhemmin radiosta. Kun kuulin sen radiosta niin sitten se oli menoa. Kolahti niin lujaa! Ehkä se oli se oma sisäinen tuska, mihin tämä biisi sopi niin hyvin. En tiennyt minkälaista oli fanittaa jotain ennen kuin löysin tämän biisin. Biisin sanat kirjoitin englanninvihkooni, odotin jatkuvasti että kuulisin biisin radiosta (se oli sitä aikaa..) ja hankin biisin vielä kännykkäni soittoääneksi, ja tietysti myös se Daredevil-leffa oli saatava itselle :D Sitten tuli My Immortal biisi Evanescenceltä ja Going Under, eikä mahtanut mitään: musta tuli Evanescence-fani (harmillista mun äidille, joka ei voinut sietää Evanescencen musiikkia!). Erityisesti Fallen-albumi oli ihana ja niin merkittävä mulle. Sanottakoon vielä, että fanituksen huipentuma oli varmasti se hetki, kun kuulin biisin livenä Evanescencen konsertissa. Elämäni parhaita hetkiä ihan varmasti!


5. Lady Gaga - Applause

Tämä biisi tiivistää koko vaihto-opiskeluni Kaliforniassa vuonna 2013. Siihen aikaan fanitin Lady Gagaa täydestä sydämestä ja odotin hänen uusia biisejä innokkaasti. Sitten tämä biisi tuli ulos ja kuuntelin sitä ihan mielettömästi reissun aikana. Kuuntelin sitä kirjastossa, pyöräillessä, mun huoneessa ja autossa… Edelleen kun kuulen biisin, olen hetkessä Kaliforniassa ja niissä tunnelmissa. Tunnelmissa on unelmointia, onnellisuutta, yksinäisyyttä ja kaipausta kotiin.


6. Rihanna - Diamonds

Tätä biisiä olen kuunnellut joskus 2012-2013 niin paljon. Tämä on ollut se biisi, jolla mut on saanut hetkessä tanssilattialle. Tämä on biisi, jota olen laulanut ja tanssinut ja joka on antanut hyvää tsemppiä ja inspiraatiota moneen tilanteeseen. Muistan kirjoittaneeni vähän joka paikkaan tsempiksi "shine bright like a diamond!" :D Nyt kun tätä kirjoitan niin tuli mieleen, että Rihannalla on monta muutakin merkittävää biisiä mulle.. We found love, Rude boy, Disturbia..pistää miettimään, että onko Diamonds sittenkin se merkittävin..? Olkoon nyt niin.

7. ABBA - Mamma mia

Jos jotain olen perinyt isältäni niin Abba-innostuksen. Lapsena tuli kuunneltua Abbaa, mutta varsinainen fanitus alkoi vasta Mamma mia-leffan myötä, kun löysin biisit uudelleen. Kaikista Abban biiseistä tämä on kyllä se The Biisi. Olen laulanut biisiä monet kerrat esimerkiksi Singstar-pelissä ja muutenkin. Lisäksi karaokessa on tullut vedettyä tämä. Biisissä tulee mieleen ihania singstar-hetkiä ystävien kanssa ja Mamma mia-leffan katselukerrat sekä Lontoon Mamma mia-musikaali.


8. Tiktak - Lopeta

Jos pitäisi valita yksi biisi ala-asteelta niin se olisi tämä. Tiktak oli ensimmäisiä suosikkibändejäni ja tämä oli se biisi, mitä fanitettiin yhdessä ystävien kanssa. Ja ensimmäinen cd-ostokseni oli Tiktakin levy. Koulussa oli myös sellainen esiintymisilta, jossa kaverini kanssa laulettiin tämä biisi omalla koreografialla.


9. Evanescence - Missing

Koska fanitin nuoruudessani Evanescenceä hyvin paljon niin ehkä ei ole yllätys, että listalla on toinenkin Evanescencen biisi. :D Tämä kuuluu listalle ehdottomasti, koska tätä olen kuunnellut niin paljon ja etenkin aikana, kun olin masentunut eli joskus vuosina 2008-2011. Biisi sopi niihin tunnelmiin tosi hyvin ja antoi voimaa jaksaa elämää.


10. Dido - Here with me

Tämä biisi on yksi varhaisimpia ihastuksiani. Tätäkin olen metsästänyt radiosta niin, että sain sen nauhoitettua kasetille (kasetille!!!). Ah se tunne, kun tunnisti, että biisi alkoi soida.. Tähän biisiin liittyy muutakin kuin biisi-ihastuminen. Olin nimittäin hyvin koukussa sarjaan nimeltä Roswell ja tämä biisi soi siinä tunnarina. Tämä biisi symboloi mulle noin vuosia 1999-2003 ja niitä tunnelmia ja erityisesti sitä miten koukussa olin Roswell-sarjaan. Tästä tuli mieleen, että mähän haluan seuraavaksi tehdä listan mun merkittävimmistä tv-sarjoista! :D


Tunnelmat listauksen jälkeen? Olen aika tyytyväinen valintoihin. Kaikkiin valittuihin liittyy jotain merkittävää tunnelatausta ja muistoja niistä tilanteista, kun olen biisiä kuunnellut. Tietysti mieleen tulee muitakin biisejä ja muutaman biisin kanssa teki tiukkaa tehdä valintaa. On myös sellainen fiilis, että ehkä unohdin listalta jonkun tosi merkittävän biisin ja muistan sen myöhemmin. En ole miettinyt tällaista listausta aiemmin. Tämä lista jotenkin tuntuu hyvin kuvastavan mun elämää. Mun näköinen lista. Kuuntelin biisejä samalla kun tein listaa ja se oli ihanaa. Näin postauksen päätteeksi kerrottakoon, että kuulokkeisiin jäi soimaan Evanescence, yllätys yllätys :D

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Mitä olen oppinut työttömyydestä



Ajattelin kerätä tässä postauksessa yhteen niitä ajatuksia ja tuntemuksia, mitä työttömyys on tuonut eteeni käsiteltäviksi. Olen siis ollut valmistumisen jälkeen työtön puoli vuotta.

Töiden hakeminen on aika raskasta ja pitää sisällään kaikenlaista ajatustyötä. Työmahdollisuuksia tulee etsiä ja hakemuksia tulee täyttää ja lähettää. Tulee miettiä mikä on itselle sopiva määrä hakemuksia viikossa ja kuukaudessa, sillä kukaan ei sitä kerro. Mihin määrään olen tyytyväinen ja milloin ajatella, että en ole tehnyt riittävästi? Milloin olen laiska työtön ja milloin olen aktiivinen työtön? Sen voi ja saa itse määritellä.

Tulee miettiä mitä työtä lähtee hakemaan ja mitä jättää hakematta. Riittävätkö taitoni tähän työhön? Kiinnostaako tämä työ minua? Pitäisikö yrittää, vaikka en täytä kaikkia kriteereitä, koska jos sitä kuitenkin onnistaisi? Pitäisikö vain hakea, jotta saa edes jotain, vaikka työ ei innosta? Kuinka kauan hakea vain oman alan töitä ja milloin laajentaa hakua? Välillä toivoisi, että joku ulkopuolinen sanoisi, että tee näin ja näin, eikä että tarvitsee itse arvioida ja tehdä päätöksiä.

Hakemuksien täyttämisessä olen saanut harjoitella itseni mainostamista ihan kunnolla. Yleensä tuntuu, että yritän huijata ihmisiä. :D Jos saisin itse päättää niin haluaisin löytää töitä niin, että käyn haastattelussa juttelemassa ja näytän sillä tavalla persoonani. En myöskään haluaisi valita työpaikkoja vain työpaikkailmoitusten perusteella. Haluaisin tavata tulevat työkaverini ja fiilistellä työympäristöä ja päättää vasta sitten haluanko sinne. Ehkä tulevaisuudessa näin…

Työnhakuun liittyy omalla kohdallani suurtakin toiveikkuutta ja innostusta. Joistakin työilmoituksista tulee voimakas fiilis: ”Tämän mä haluan! Tämä mun on saatava! Tämä on niin mua!”. Vähän sama kuin selailisi asuntoja tai deitti-ilmoituksia tai olisi shoppailemassa vaatteita..:D Ja sitten työnhakuun liittyy pettymyksiä ja epätoivoa, kun ei päässytkään edes haastatteluun tai sitten ei päässyt haastattelua pidemmälle. Elämässä on tilanteita, kun pettymyksen jälkeen voi vain antaa asian olla ja luovuttaa, mutta työnhaussa pettymyksien jälkeen tulee nousta takaisin ylös ja jatkaa yrittämistä kunnes onnistuu. Toki luopumista tulee harjoiteltua, kun omat visiot tietyssä työpaikassa työskentelystä eivät toteudukaan (ainakaan juuri nyt).

Työttömänä miettii omaa arvoaan ihmisenä. Onko minulla arvoa, kun vain olen tekemättä mitään? Onko elämälläni merkitystä? Olenko muiden silmissä epäonnistunut ja huono ihminen? Kuuluisiko minun hävetä työttömyyttäni tai itseäni? Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa? Miksi en saa haastattelukutsuja? Miksi en saa töitä? Onko se työkokemuksen puute, osaamisen puute, ulkoinen habitus vai joku luonteenpiirre? Menneisyyttä tarkastelee välillä kriittisesti. Olenko sittenkin tehnyt ne oikeat valinnat, kun olen tässä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Vaikka välillä kävisi pohjamudissa ja tuntisi itsensä huonoksi niin hakemuksissa ja haastatteluissa tätä ei näytetä, vaan siellä loistetaan ja jaksetaan kertoa miten erinomainen työntekijä olisi. Jostain on löydettävä uskoa itseen ja toivoa aina vaan yhä uudestaan. Läheistenkin kesken voi olla joskus vaikea ilmaista sitä miltä tuntuu tulla torjutuksi uudelleen ja uudelleen ja elää pelossa, että ei koskaan saa töitä. Ihmisillä tuntuu olevan liian kiire vakuuttaa että töitä löytyy kyllä kunhan jaksaa yrittää (eiköhän jokainen työtön kuule tämän kerran jos toisenkin). Toiveikkuutta on hyvä pitää yllä, mutta tilaa tulisi antaa myös olla siellä epätoivossa ja saada purkaa niitäkin tunteita. Ei sellaisia tunteita pidä piilottaa, vaan tuoda myös näkyväksi. Itselleni ainakin on tärkeää, että läheisten kanssa ei tarvitse esittää mitään.

Tulevaisuuden epävarmuus korostuu. On vaikea suunnitella elämää eteenpäin, kun ei tiedä onko töissä esimerkiksi jo seuraavalla viikolla. On vaikea miettiä esimerkiksi lomamatkaa parin kuukauden päähän, kun ei tiedä onko töissä vai ei ja se saattaa olennaisesti vaikuttaa koko matkaan. Työttömyys on tavallaan hyvää aikaa lomailla, koska aikaahan on. Mutta ei se tunnu niin lomalta, kun on jatkuva huoli työtilanteesta. Sitä haluaisi tietää sen päivän, kun saa töitä. Sitten voisi olla rauhassa ja vaikka keskittyä lomailemiseen. Työttömänä epävarmuuden sietäminen ja kärsivällisyyden harjoitteleminen tulevat tutuiksi. Tuli myös mieleen, että jos on aiemmin tottunut pitämään kaikki langat käsissään niin työttömänä työnhakijana saa opetella olemaan toisten ihmisten varassa. Joku muu tekee valinnan ja päättää otetaanko sinut mukaan työtiimiin.

Rahahuolet pyörivät päässä. Rahat riittävät nyt, mutta entä kuukauden tai kahden kuukauden päästä? Mitä jos tulee jokin yllättävä meno? Ei tunnu kivalta himmailla ja elää pienempää elämää rahanpuutteen takia. Opiskellessa sitä tottui elämään pienellä summalla, joten siinä mielessä työttömyys ei ole ollut shokki. On vain tylsää vastata ei mahdollisuuksiin, mitkä kiinnostaisi, jos olisi enemmän rahaa. On paljon koulutuksia minne haluaisi, mutta ei pääse. Harrastukset maksavat, ulkomaanmatkat maksavat, tapahtumat maksavat.. Kun on aikaa niin ei ole rahaa. :D

Olen huomannut, että sosiaalisissa tilanteissa usein oletetaan, että ihmiset joko opiskelevat tai käyvät töissä. ”Mitä teet? Käytkö töissä vai opiskeletko?” kuuluu kysymys. Missä on vaihtoehto olla työtön? Opiskelupaikan tai työpaikan kertominen usein johtaa lisäkysymyksiin: ”minkälaista työtä teet? onko se haastavaa? oletko ollut pitkään siellä? onko opiskelu vaativaa? milloin valmistut?”, mutta jos sanot olevasi työtön niin saat ihmiset hiljaiseksi. 

Työttömänä on ihanaa, kun on aikaa. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja voi elää ihan omassa rytmissä. Voi tehdä niitä asioita, joista tykkää. Minä olen esimerkiksi keskittynyt kirjojen lukemiseen, kirjoittamiseen, liikuntaan, parisuhteeseen ja kaverisuhteisiin. Tylsää päivää ei ole ollut, sillä keksin helposti tekemistä. Harmi on se, että läheiset ovat vapaina vain iltaisin ja viikonloppuisin, jos silloinkaan, kun itsellä olisi aikaa nähdä vaikka millä mitalla. Jokaisella työttömällä muuten tulisi olla ainakin yksi toinen työtön kaverina ja vertaistukena. Olen saanut tosi paljon voidessani jakaa omaa kokemustani työttömänä toisen työttömän kanssa ja kuullessani minkälaiselta työttömyys on toisesta tuntunut. Sitä vahvistuu ja voimistuu ihan eri tavalla, kun tietää, ettei ole yksin tilanteessa! :)


Mielestäni työttömyydenkokemus on arvokas kokemus elämässä. Saa käsitellä vaikka mitä ajatuksia ja tuntemuksia sillä matkalla ja ymmärrys elämästä laajenee. Ajatukset työttömistä ja työttömyydestä ehkä myös muuttuvat oman kokemuksen myötä. Työttömyys voi myös näyttää kuka olet, kun et voi perustaa identiteettiäsi työn varaan tai olla jatkuvassa kiirepyörässä. Mitä siellä pinnan alla on?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ensimmäistä kertaa autokoulussa ja ajotunneilla!




Niin vain koitti se päivä, että päätin aloittaa autokoulun. Surprise! Ajokortille saattaa hyvin olla tulevaisuudessa käyttöä ja onhan se autokoulu ja etenkin sitten se autolla ajaminen sellainen kokemus, mikä olisi mukava kokea tässä elämässä. Ajotaito myös tuo omanlaistaan valtaa ja itsenäisyyttä, mikä on ihan hyvä asia. Ties mitä uusia mahdollisuuksia ajotaito avaakaan eteeni!

Ensimmäiset kaksi viikkoa kävin aktiivisesti teoriatunneilla ja niiden osalta onkin tunnit jo käytynä. Enää vain odottelen teoriakoepäivän lähestymistä. Teorian materiaaleista suurin osa tuntui aika itsestäänselvyyksiltä, mutta kyllä siellä on myös juttuja, joita opetella. Ihan mukavaa ja rentoa on ollut istua tunneilla. Suurin osa oppilaista on vaikuttanut 17–18-vuotiailta, joten siinä heidän vieressä on kyllä tuntenut itsensä hyvin kypsäksi aikuiseksi. Ihan mukavaa vaihtelua, kun yleensä tuntuu, että on joka paikassa se nuorin.

Ja sitten eräänä kauniina torstaipäivänä oli vuorossa paljon odotettu ensimmäinen ajotunti! Onneksi se tapahtui rauhallisella parkkipaikalla, joten sain rauhassa harjoitella liikkeelle lähtöä ja auton pysäytystä. Tunnilla käytiin läpi myös penkin ja peilien säädöt. Sitten vähän ajeltiin tietä pitkin, harjoiteltiin ratin kääntämistä (ajatella, että rattia pitää kääntää tietyllä tavalla! Oma luonnollisin tapani ei ollut se oikea..) ja harjoiteltiin myös vaihteen vaihtoa.

Ensimmäinen liikkeellelähtöni oli varovainen, mutta hyvin onnistunut. Toisella kertaa kiiruhdin ja auto sammui. Loput kerrat sitten keskityin olemaan varovainen, joten auto ei sammunut enää samasta syystä. Jarruttaessa se sitten sammui, kun jalka ei ollut kytkimellä. Vaihteen vaihto vaikutti monimutkaiselta, kun siinä tuli hallita sekä kytkin että kaasupoljin ja samanaikaisesti vaihtaa vaihde. Hallitsin jalat varsin hyvin (ajo-opettaja selosti vieressä hyvin ohjeita, joten tein vain täsmällisesti sen, mitä hän neuvoi), mutta vaihteen vaihdossa käytin kättäni liiankin nopeasti ja voimalla. Ajo-opettajaa nauratti tämä voimankäyttö ja sain ohjeistusta rauhallisempaan toimintatapaan. Huomattiin myös, että kakkosvaihteelle vaihtaessa käteni tekee liian suppeaa liikerataa, joten sain ohjeeksi ajatella, että kainalossani olisi pallo eli käden kuuluisi tehdä liikerata kauemmas taakse (ei siis itseeni päin, kuten käteni teki luonnollisesti).

Tunnin loputtua kävelin kotiin keho lievässä tärinätilassa. Oli se niin jännää! Ja oli kyllä makeeta istua ratin takana ja ohjata autoa eteenpäin. Tuli ihan mieleen, että olisi jossain huvipuistolaitteessa. Pelottavinta oli, jos vastaan tuli auto tai jos lähestyin suojatietä, enkä ollut varma miten saan auton tarvittaessa pysäytettyä. Jos olisin saanut itse päättää niin olisin halunnut ajaa ihan yksin jossain ilman minkäänlaista liikennettä! :D Oli jännää huomata, että auto liikkuu ilmankin kaasua!

Tänään oli 6.ajotunti. Joka kerta ajotuntia odottaessa jännittää ja sitten kun ajo on ohi niin huokaisee helpottuneena selviytymisestä ja on onnellinen loppupäivän. Ajaminen alkaa sujua joka kerta vähän paremmin eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Olen jo ajellut liikenteessä useamman kerran. On se ajaminen vaan jännää! Vielä tuntuu tosi vaikealta huomata kaikki tärkeät asiat liikenteessä. Kun keskityn auton ohjaamiseen niin en välttämättä huomaa liikennemerkkejä tai muuta liikennettä ja sitten taas kun keskityn liikenteeseen ja sen ympäristöön niin auton ohjaaminen on vähän sinnepäin. Toistaiseksi ei vielä yhtään kolaria eikä edes läheltä piti-tilannetta, joten olen tosi tyytyväinen!

Mitä nopeammin ajan niin sitä enemmän jännittää, koska auto menee omaan makuuni hyvin lujaa. Alamäet etenkin ovat kuin vuoristoradassa! Vaihteen vaihtaminen ajaessa alkaa sujua hyvin ja aika huomaamattomasti. Jarruttaminen vauhdista voisi vielä tapahtua mukavammin eikä ihan äkkijarrutuksena. Liikkeellelähdöt etenkin liikennevaloissa tuntuvat ärsyttävän hitailta, vaikka liikkeelle päästäänkin vielä vihreiden aikana. Jatkuvasti ajan liian oikealla ja saan ajo-opettajalta ohjeistusta siirtyä vähän enemmän vasempaan reunaan. Ehkäpä vähitellen alan hahmottaa auton paikan paremmin.

Mäkilähdöistä ajo-opettaja antaa 10+-merkintöjä eli niihin voin olla hyvin tyytyväinen. Risteykset tuntuvat tosi jänniltä ja ajaessa on vaikea samalla tehdä päätöstä siitä, että kuka väistää ja ketä. Jännitän myös sitä, että ehdinkö jarruttaa hyvin vai ajanko vielä jonkun päälle, jos en saa jalkoja siirrettyä polkimille tarpeeksi nopeasti. Olen aika epävarma siitä, että riittääkö vain pieni jarruttelu vai laitanko jalan kytkimelle ja jarrutan kunnolla. Jos pitää vaihtaa kaistaa ja katsella sivulle niin helposti unohdan ohjata autoa. Risteyksissäkin huomaan, että kun tarkkailen muuta liikennettä niin saatan unohtua katselemaan, vaikka pitäisi jo painaa kaasua ja mennä. On se vaan vaikeaa keskittyä moneen asiaan samanaikaisesti!

Ajo-opettajani mukaan edistyn hyvää vauhtia ja kaikki virheet ovat niitä perinteisiä ajo-opetukseen kuuluvia. Tästä se lähtee! On se hieno tunne, kun ajaa itse paikasta A paikkaan B ja se ajaminen muistuttaa ihan oikeaa ajamista. Toki vielä mennään aika hitaasti ja epävarmasti, mutta mitä enemmän ajaa niin sitä enemmän saa sitä varmuutta ja sitten tulee sitä nopeuttakin. Ajotunneilla voin myös harjoitella epäonnistumista ja virheiden tekemistä sekä sitä kautta lempeyttä itseäni kohtaan. Huomaan, että haluaisin ajaa täydellisesti ja oppia jokaisesta virheestä niin etten enää koskaan tekisi sitä samaa virhettä. Jokaisen opetettavan asiankin haluaisin oppia kerrasta niin, että ajo-opettajan ei tarvitsi sitä enää toistella. Tällainen vaativuus itseä kohtaan on ihan liikaa ja onneksi sentään tajuan sen, huoh. Huomaan myös, etten halua tuottaa pettymystä ajo-opettajalle ja haluan ajaa hyvin, jotta hän on mielissään. Ajotunneilla voisi olla helpompaa, jos en miettisi tällaista. Sitä paitsi ajo-opettajani on tosi mukava ja rento, mikä on ihanaa.


Olisi ihanaa saada kommenttikenttään teidän lukijoiden autokoulukokemuksia ja tunnelmia!

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Elämän mysteerit



Tuleeko teille muille elämässä välillä esiin tilanteita, kun vain mietitte, että mitä ihmettä? Tarkoitan sellaisia tilanteita, kun esimerkiksi mietitte jotakuta henkilöä ja sitten juuri tämä henkilö lähettää viestiä tai soittaa? Tai kun näette unta jostakin ja sitten se sama tapahtuu todellisuudessa? Tai kun toivotte jotakin vain ajatuksissa ja sitten pian saatte juuri sen? Tällaisina hetkinä minä usein mietin, että mitä ihmettä juuri tapahtui ja samalla se hymyilyttää.

Kerran näin unta siitä, että kaverini kertoi, että hänellä oli vaikeuksia poikaystävänsä kanssa. No herättyäni uni tuntui kummalliselta, koska kaverillani ei edes ollut mitään poikaystävää. Silti en saanut unta mielestäni ja kun näin seuraavan kerran kaveriani niin kerroin hänelle unestani. Ja mitä tapahtuikaan sitten! Hän kertoi seurustelevansa ja hän kertoi myös, että heillä oli joitakin vaikeuksia. Juttelimme pitkän tovin aiheesta, josta emme todennäköisesti olisi puhuneet sanaakaan, jos en olisi kertonut unestani. Mutta siis mitä ihmettä?

Ja ainakin kahdesti on tapahtunut niin, että lähetän kaverilleni kirjeen ulkomaille ja vastaanotan häneltä kirjeen, jossa on sama lähetyspäivämäärä! Ja tämä on ollut hyvin erikoista, koska ei sitä kirjeitä kovin usein lähetä ja sitten kun niin tapahtuu niin millä todennäköisyydellä tulee itse myös saamaan kirjeen? Mitä sitten tulee puheluihin tai viesteihin niin kyllä sitä melkein päivittäin käy niin, että kuulee toisesta juuri kun häntä on ajattelemassa. Ja joinakin päivinä sitä törmää johonkin kaveriin ihan sattumalta ja tuntuu, että siinä tapaamisessa on mukana jotain mystiikkaa.

On myös välillä tosi jänniä päiviä, kun näkee saman tuntemattoman ihmisen monta kertaa saman päivän tai saman viikon aikana vaikka missä paikoissa. Hän voi näkyä bussin ikkunasta, olla samassa kahvilassa, löytyä samasta kassajonosta ja lopulta vaikka olla samassa jumpassa. Ja sitten hän unohtuu takaisin tuntemattomaksi, kun häntä ei enää näekään. Oli vain jokin vaihe, kun hän näkyi ihan kaikkialla.

Mitä sitten ovat ne mysteerit, kun haaveilet jostain tuotteesta ja kaupassa huomaat juuri sen tuotteen olevan alennuksessa? Tai kun huomaat, että kirjastossa on esillä kiinnostava kirja ja lopulta tästä kirjasta, jota et olisi edes huomannut ellei se olisi ollut esillä, tuleekin yksi parhaista lukemistasi kirjoista?  Entä sitten kun tekee mieli jotain ruokaa ja sitten samana päivänä tai seuraavana joku tarjoaa sitä sinulle ilman, että hän tietää mitä sinun on tehnyt mieli? Joskus joku kavereista saattaa myös ehdottaa jotain sellaista tekemistä, mitä itse ajatteli ehdottaa, mutta ei ollut ehtinyt.

Sekin on jännä, että esimerkiksi sinkkuna saattoi olla pitkiä kausia, kun kukaan ei ollut kiinnostunut ja sitten kun ilmaantui joku kiinnostunut niin yhtäkkiä kiinnostuneita olikin heti muutama jonossa. Tai sitten kun etsii töitä ja mistään paikasta ei kuulu mitään, mutta sillä sekunnilla kun jostain kuuluu niin kuuluu sitten vähintäänkin jostain muustakin paikasta. Miten sekin on mahdollista, että usein kivat menot kasaantuvat samalle päivälle niin, että niistä joutuu valitsemaan? Miksei ne kivat menot voisi järjestäytyä mukavasti tyhjille päiville, kun niitä tyhjiä päiviä kuitenkin on enemmän kuin täysiä? Ja miksi kaikki tärkeät puhelut soitetaan juuri silloin, kun ei pääse vastaamaan?

Kun elämän mysteereitä alkaa miettimään niin niitähän alkaa nähdä vain enemmän kaikkialla. Tuntuu, että kaikki tutustumiset tärkeisiin ystäviinkin on alkaneet jostain jännästä mysteeristä. On vaikkapa sanonut jotain ja sen on kuullut oikea ihminen bussissa ja yhteinen tarina on lähtenyt siitä. Tai sitten on satuttu samaan työpaikkaan sen jälkeen, kun ensin ollaan viisi vuotta aikaisemmin oltu muutaman viikon kestävässä kirjeenvaihdossa. Yleensäkin on vain jotenkin ajauduttu samaan paikkaan samaan aikaan oli kyseessä sitten opinnot, bileet, harrastus tai työpaikka. Ihan näin välihuomiona vaikuttaa siltä, että tuossa on ne mun pääasialliset paikat ystävystyä ihmisten kanssa. :D

Ja tietysti ei pidä unohtaa sitä, miten kohtasin mieheni. Sehän se vasta mysteeri onkin, kun ollaan tutustuttu jo lapsina ja sitten noin 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen kohdataan taas ja rakastutaan.  Tämän hiljaisuuden aikana kerkesimme vierailemaan samoissa häissäkin, mutta emme nähneet toisiamme.  Olemme kylläkin muutamassa samassa häävalokuvassa, mikä on hassua! Ja mieheni äidin häävalokuvaotoksissa on kuva, jossa katson suoraan kameraan. Voi että!

Tämä postaus sai alkunsa siitä, kun tällä viikolla kuulin kuorsausta kahtena iltana rappukäytävässä ja mietin että mikähän mysteeri se on. Se oli kuitenkin vähän erilainen mysteeri kuin mistä päätin tässä postauksessa kirjoittaa. Nimittäin selvisi, että rappukäytävän alimmassa kerroksessa nukkui ihminen portaiden alla! Selvitin asian omin silmin turvanani pelottava pentuni Aina 3kk. Joka tapauksessa innostuin kirjoittamaan mysteereistä. Joitakin niistä voi selvittää ja toiset jäävät jänniksi mysteereiksi. Vielä ei kyllä tiedä, että onko tällä kuorsaavalla tyypillä jokin jännittävä rooli elämässäni. Toivon kyllä, että hän ei ilmestyisi oveni taakse!

Katsotaan minkälaisia mysteereitä elämällä on tarjota tällä viikolla meille! :)

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Pohdintaa vapaaehtoistöistä ja muiden auttamisesta



Olen harkinnut lopettavani vapaaehtoistyöt. En ole vielä tehnyt sitä virallisesti, mutta olen antanut ajatuksen kypsyä vähitellen. Oikeastaan juttu on niin, että haluan keskittyä enemmän itseeni. Haluan panostaa itseeni. On aika antaa itselleni enemmän kaikkea sitä mitä olen antanut niin paljon muille: myötätuntoa, hyväksyntää, läsnäoloa, voimaa ja aikaa.

Joitakin kuukausia on mennyt vapaaehtoistöissä niin, että en ole ollut siitä enää niin innoissani kuin joskus olin. Se on vähitellen alkanut tuntua velvollisuudelta tai jonkinmoiselta taakalta. Ja kyse on tosiaan vapaaehtoisuudesta eli näköjään sellaisestakin voi ottaa suorituspaineita. Olen huomannut, että täytän kalenteriani helposti kaikella muulla ja vapaaehtoistöiden mahduttaminen siihen joukkoon on tuntunut vaikealta. Niiden mahduttaminen kalenteriin on tuntunut vähän kuin vapauden riistolta ja olen mieluiten nauttinut vapaudesta kuin sitoutunut hommiin.

Vapaaehtoistyöt eivät ole myöskään enää antaneet sitä samaa iloa ja voimaa kuin aikaisemmin. Ehkä se on sitä, että olen tehnyt samaa hommaa jo niin kauan, että olen huomannut samojen asioiden toistuvan ja toistan vain itseäni oppimatta uutta, en tiedä. Ehkä se on sitä, että minun pitäisi varata aikaa ennakkoon vapaaehtoistyölle ja haluaisin mieluummin elää vapaan kalenterin kanssa ja mennä fiiliksen mukaan. Työllä on merkitystä ja arvoa ja siksi tuntuu vaikealta luopua siitä. Mutta onko järkeä pitää kiinni jostain, mitä ei voi tehdä ihan täydestä sydämestään? On tullut aika havahtua näihin merkkeihin ja tehdä muutosta.

Haluan edelleen auttaa muita, se on kyllä selvä. Auttamishaluni on hyvin vahva. En vain halua tehdä sitä niin, että kärsin itse. Monesti olen auttanut ja tehnyt muiden eteen asioita niin, että olen jättänyt omat tarpeeni taka-alalle. Nykyisin se kyllästyttää ja olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka tukevat ensisijaisesti omia tarpeitani. Minä ennen muita. Vihdoinkin! Ihana asia, joten miksi siinä on sellainen negatiivinen itsekäs kaiku omiin korviini? Olen pitkään vihannut itsekkyyttä ja itsekkäitä ihmisiä. En ole halunnut nähdä itsessäni lainkaan itsekkyyttä. Jossain vaiheessa alkoi ottaa päähän se itsensä jättäminen taka-alalle ja päätin, että harjoittelen itsekkyyttä. Ajatella, että oikeasti opettelen itsekkäämmäksi ihmiseksi! :D Entinen minä olisi tästä järkyttynyt!

On välillä ollut hassua, että olen ollut valmis auttamaan muita silloinkin, kun olen ollut itse se, joka olisi ollut avun tarpeessa. Sattuuhan näitä! :D Olen vain tosi herkkä tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan, enkä voi seurata sivusta kärsimystä tai jättää toista pulaan tai kokemaan mielipahaa. Mutta jos ei ole itse herkkänä kuulemaan omaa kärsimystä niin kuka sen sitten huomaa? Kuka pitää huolen siitä, että omat tarpeet tulevat kuulluksi, jos en minä itse? Kuka esimerkiksi pitää huolen siitä, että päivissäni on iloa, onnea ja lepoa, jos se en ole minä? Eli vapaaehtoistöiden lopettaminen on yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten pidän itsestäni ja tarpeistani huolta.

On monia tapoja olla avuksi muille ja yksi on ihan sekin, että pitää itsestään hyvää huolta. Vapaaehtoistöiden sijasta/lisäksi ihmisiä voi auttaa arjessa muutenkin. On paljon pieniä tekoja, joiden tekeminen ei vie aikaa juurikaan. Miksei työtehtävissäkin voisi olla avuksi? Voin oikeastaan ajatella, että tämä blogini kirjoittaminenkin on jonkinlaista auttamista, sillä teksteissä on oma voimansa esimerkiksi vertaistuen kautta.


Entä miksi pitäisi auttaa muita? Ei kai sitä varsinaisesti ”pidä”, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että saan yleensä paljon iloa siitä, että voin olla avuksi. Ehkä se tuo olon siitä, että on ihmisenä arvokas, kun on hyödyksi? Mielestäni sitä omaa auttamisenhaluakin kannattaa tarkastella kriittisesti. Ei vaikuta terveeltä, jos mittaa omaa arvoaan sillä, miten on hyödyksi muille. Näen, että oma arvo on jotain, mikä pysyy samana koko ajan, eikä riipu esimerkiksi siitä mitä tekee tai jättää tekemättä. Siis teoriassa näen sen tällä tavalla, mutta käytännössä yritän tämän tästä selittää itselleni jotain muuta. Tämän vapaaehtoistyöpäätöksen kanssa esimerkiksi minun täytyy vakuuttaa itseni siitä, että päätös ei vähennä arvoani ihmisenä tai tee minusta itsekästä (negatiivisessa merkityksessä) tai jotenkin huonoa ihmistä. Ajatusmaailmani ei päästä minua helpolla. Onkohan tämä ajatuskuvio kenellekään muulle tuttu?

Tämä on muuten blogini postaus nro 50, jee! Mukavaa viikonloppua lukijat! :)

maanantai 29. toukokuuta 2017

Lumin kuoleman äärellä




Lumin kuolinpäivän aamuna totesin moneen kertaan, että haluaisin pikakelata iltaan, jolloin hyvästelyt olisi jo ohi. Rankinta oli pari tuntia ennen h-hetkeä, kun tiesi, että kohta olisi hyvästien aika. Välillä tuli suunnattomia itkukohtauksia ja sitten itku oli taas hetkeksi poissa. Sitäkin rankempaa oli se viimeinen matka yhdessä eläinlääkärille ja hyvästely. Itkin kyllä paljon. Niin paljon, että silmät olivat todella väsyneet ja nenä niistämisestä kipeä…

Lumin kuolema oli niin kaunis ja hieno tilanne kuin se vain saattoi olla. Kaikki sujui tosi hyvin ja ns. oppikirjan mukaan. Eläinlääkäri oli mukava ja antoi sopivasti tilaa surra. Lumi sai herkutella vielä hetkeä ennen viimeistä piikkiä ja se oli mukavan pirteä automatkustaja. Päivä oli aurinkoisen kaunis ja Lumi haisteli voikukkia kävellessään omin jaloin autolta eläinlääkärin vastaanotolle. Päästiin suoraan huoneeseen sisälle ja koko toimenpide meni tosi nopeasti noin vartissa. Lumi sai paljon rapsutuksia ja nukahti vähitellen ikiuneen.

Kun eläinlääkärin tiloista astui ulos auringonpaisteeseen, fiilis oli epätodellinen. Oli outoa vain jatkaa elämää eteenpäin, kun oli juuri hyvästellyt perheenjäsenen ja kokenut jotain niin elämää mullistavaa. Silti, tuntui jotenkin myös rauhalliselta ja hyvältä. Oli kylläkin outoa ja surullista istua autossa, kun viimeksi olin istunut samalla paikalla Lumin kanssa. Kotiin päästyäni minulla oli fiilis, että haluan juhlia. Ehkä kummallista, mutta totta! Halusin tehdä jotakin hauskaa ja saada ajatukset Lumin kuolemasta ihan muualle. En olisi missään nimessä halunnut jäädä kotiin suremaan tapahtunutta neljän seinän sisälle, vaan halusin olla ulkona hyvässä seurassa. Mieheni kanssa suuntasimme piknikille ja meillä oli niin mukavaa, että se oli paras mahdollinen päätös päivälle. Päivä tuntui jopa hyvältä päivältä.

Seuraavat päivät otin hyvin rauhallisesti, koska muistin miten raskasta Minnin kuoleman jälkeen oli ollut. Odotin musertavaa surua, mutta se ei tullut. Minnin kuolema tuli aikanaan hyvin yllättäen ja oli minulle shokki. Kuolema tuntui väärältä niin monin tavoin. Lumin kuolema oli erilainen. Lumi oli saanut elää pitkään ja olin henkisesti valmistautunut hyvästelemään sen jo pidemmän aikaa. Luulen, että siksi en tunne suurta surua. Minnin kuoleman jälkeen tuntui vaikealta selvitä ihan jo perusarjesta, mutta Lumin kuoleman jälkeen arki on jatkunut sujuvasti mitä nyt pari ensimmäistä päivää olin vain todella väsynyt. Tämä oli jännä havainto.

Kuoleman äärellä on monenlaisia ajatuksia. Lumin kuolema nosti pintaan Minnin kuoleman ja sain tavallaan mahdollisuuden käsitellä sitäkin taas vähän lisää. Kun itkin Lumin kuolemaa niin itkin samalla vähän myös Minnin kuolemaa. Poissa on kaksi parasta ystävääni ja pitkäaikaista kämppäkaveria ja sitä on vaikea ymmärtää. Yhdessä hetkessä olemme kaikki täällä ja sitten yhdessä hetkessä kaksi on poissa ja minä olen silti jäljellä. Oman elämän jatkumisesta tuntee hieman syyllisyyttä. Kun joku kuolee niin sitä haluaisi pysäyttää koko maailman paikoilleen. Kun oma maailma pysähtyy niin on hassua katsoa miten kaikki jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas tuli ajatus siitä, että miksi ihmeessä otan koiria ja kiinnyn niihin, kun edessä on niistä luopuminen ennemmin tai myöhemmin? Katson pientä Ainaa ja mietin, että jonain päivänä hyvästelen hänetkin. Ymmärrän kyllä hyvin niitä ihmisiä, jotka haluavat olla ilman koiraa, kun ovat menettäneet koiran. Tätä asiaa olen miettinyt. Koiran kuolema on kuitenkin vain se yksi hetki ja enemmän on niitä hyviä ihania päiviä yhdessä. Siksi näkisin, että koiran ottaminen on kuitenkin omalla kohdallani kaiken arvoista ja se suru on sitten vain kestettävä, kun sen aika on.

Nyt surua varmasti osaltaan myös helpottaa se, että pikkuinen Aina on olemassa ja pitää kiireisenä. Voin suunnata Ainaan kaiken sen koirarakkauden ja kiintymyksen, mitä sisälläni on. :) En aio yhtään himmailla, vaan aion rakastaa ihan kunnolla ja kiintyä! En pelkää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuoleman äärellä olen huomannut, että olen paljon vahvempi kuin olen luullut ja se on voimauttavaa.