sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Elämää endometrioosin kanssa





Endometrioosiviikon kunniaksi vielä yksi endometrioosipostaus! Aiemmissa postauksissa olen kertonut endometrioosin löytymisestä ja endometrioosileikkauksesta. Tässä postauksessa kerron elämästäni 9kk leikkauksen jälkeen.

Liikuntaharrastukset eli käytännössä ryhmäliikuntatunnit ovat taas osana elämääni! Ensimmäiselle liikuntatunnille menin, kun leikkauksesta oli kulunut 2,5 kuukautta. Sitä ennen harrastin lähinnä reipasta kävelyä ja nostelin kevyitä painoja kotona. Oli uskomatonta palata takaisin rakkaalle tunnille puolen vuoden tauon jälkeen. Tuntea liikunnanilo, nauttia musiikista ja yhdessä liikkumisen tunnelmasta. Aloitin bodypump-tunneista, joissa nostellaan painoja, koska tiesin, että siellä pystyi parhaiten kaikessa rauhassa tunnustelemaan omaa liikuntakykyä. Pystynkö tähän ja entä sitten tähän. Sieltä siirryin suosikkituntini bodycombatin pariin. Bodycombat-tunneilla tehdään satoja vatsarutistuksia ja treeni on muutenkin aika vauhdikas hyppyineen, nyrkkeineen ja potkuineen. Aluksi otin kevyesti. Jätin hyppyjä tekemättä ja joitakin vatsarutistuksia väliin. Jos ei tuntunut hyvältä niin jätin väliin. Koko ajan sitä tunnusteli kehon fiiliksiä. Mieli oli valmiina tekemään täysillä, mutta keho asetti rajoja, joita sitten kuuntelin. Harmitti huomata, ettei enää pystynyt johonkin, mikä oli aiemmin itsestään selvää. Sitä mietti, että onkohan tämä ikuista vai pystynkö tähän myöhemmin. Bodycombatin suhteen jännitti erityisen paljon, koska se on niin tärkeä osa elämääni. Kehon asettamat rajoitteet kuitenkin opettivat arvostamaan kaikkea sitä, mihin kykenee. Aina löytyi paljon juttuja, jotka sujuivat. Niistä iloitsee ja yrittää olla välittämättä niistä, joita ei pysty tekemään kuten ennen. Aina kannattaa keskittyä enemmän siihen, mihin pystyy!

Olisin halunnut käydä tunneilla useampaan kertaan viikossa, mutta yleensä pystyin käymään vain kerran viikossa. Peruin usein varaamiani tunteja johtuen vatsavaivoista. Joskus turvotti niin että sattui ja joskus oli epämääräistä kipua ja nipistelyä, mikä ei houkutellut treenaamaan. Puoli vuotta oli myös niin pitkä tauko, että sen jälkeen oli vaikeuksia palata liikuntarutiineihin. Joka kerta sai taistella, että pääsi tunnille asti, kun enemmän houkutteli jäädä kotiin. Vielä vuoden alussa kärsin epämääräisistä vatsakivuista, jolloin jouduin jättämään liikunnat väliin. Hyppelyt ja tietyt vatsalihasliikkeet tunneilla tuntuivat välillä mahdottomilta. Vointi on kuitenkin mennyt hurjasti eteenpäin ihan viime kuukausina ja tuntuu, että joka viikko olen vain paremmassa kunnossa. Olen käynyt liikkumassa useamman kerran viikossa ja minulla on ollut niin hauskaa tunneilla, että olen vain nauttinut ja nauttinut. Tuntuu hyvältä huomata, että keho kykenee vaikka mihin. Viime viikkoina olen hyppinyt täysiä ja vetänyt huimia toistoja vatsarutistuksia ilman ongelmia. Se on ollut ihan mieletöntä! Olen niin kiitollinen keholleni. Ja olen kiitollinen jokaisesta liikuntahetkestä, johon voin osallistua.

Kuukautiset aiheuttavat vatsakipuja edelleen. Joskus pääkin on ihan sumussa. Jos mahdollista niin pysyttelen kotona ensimmäisen vuotopäivän. Särkylääkkeitä en tarvitse enää. En edes yhtä kappaletta. Niin paljoa ei satu ettenkö pärjäisi muilla keinoilla. Muina keinoina minulla on esimerkiksi hyvään kirjaan keskittyminen ja lepäily. Ennen kaikkea keskittyminen johonkin hyvin innostavaan asiaan auttaa. Musiikin kuuntelusta hyödyn. Kävely ulkona auttaa myös ja etenkin raittiin ilman hengittely. Rauhalliset vatsarutistukset auttavat myös, kun kuukautisten aikana vatsa kerää ilmaa sisään ja sitä on hyvä saada liikutettua. Viimeisimmät kuukautiseni olivat hyvin helpot. Kipua oli vain 1-2 tuntia ja sitten se oli siinä. Tuntuu, että jotain olen tehnyt oikein. Seuraavia kuukautisia odottelen jo uteliaana, että mitä sitten tuleman pitää.

Ruokavalion suhteen olen tehnyt joitakin muutoksia ja kiinnostukseni ruokavalioon on vain entisestään kasvanut. Aiemminkin toki olen aika terveellisesti syönyt, varmasti keskimääräistä terveellisemmin ja nyt syön sitten vielä astetta terveellisemmin, hahaa. Syön pääasiassa puhdasta lisäaineetonta ruokaa. Poikkeukset myös ajoittain sallittuja. Valitsen enemmän luomua kuin aikaisemmin. Syön paljon kasviksia. Esimerkiksi parsakaalia, lehtikaalia, ruusukaalia, avokadoa, vihreitä papuja, kukkakaalia, porkkanaa, kurkkua ja tomaattia tulee käytettyä paljon. Marjoista syön etenkin mustikkaa. Hedelmistä banaania ja ananasta, joskus mangoa ja kiiviä. Uutena juttuna olen ottanut hapankaalin ruokavaliooni ja käytän paljon inkivääriä ja kurkumaa. Olen vähentänyt viljoja. Syön erittäin vähän esimerkiksi leipää tai pastaa. Olen vähentänyt maitotuotteiden käyttöä ja niistäkin tuotteista yritän valita laadukkaampaa. En siis ainakaan mitään rasvatonta sokerisekoitusta. Sokerituotteita käytän mahdollisimman vähän. Kahvia juon maksimissaan kupillisen päivässä, ei enempää. Lisäravinteina käytän mm. D-vitamiinia, sinkkiä, rautaa, kalaöljyä, vehnänalkioöljyä, macaa, msm-jauhetta ja viherjauhetta. Välillä myös NAC ja serrapeptaasi käytössä. Ruokavalio on koko ajan vähän muutoksessa. Jos jostain tulee huono olo niin se pois ja jos jostain hyvä olo niin sitä lisää. Vatsan toimintaa syynään tarkkaan: tuleeko jostain kipuja, meneekö vatsa kuralle jne. Ja olen aina avoinna uusille ideoille, jotka voisi entisestään parantaa oloa.

Yleinen vointi on hyvä. Energiaa riittää ja yleensä jokainen päivä on hyvä päivä. Mieliala on tasainen ja enemmän hyvissä energioissa kuin matalissa. Vatsavaivoja on jonkin verran. Turvotus on jokapäiväistä. Vatsa on litteä vain aamuisin ja muuten se elää omaa elämäänsä. Epämääräisiä vatsanipistelyitä on välillä, ehkä pari kertaa viikossa hetken ajan. Vatsavaivoihin etsin parannuskeinoja. Vielä on esimerkiksi akupunktio, homeopatia ja vyöhyketerapia kokeilematta, vaikka niistä olen kuullut hyvää endometrioosin hoidossa. Varmasti myös ruokavaliota voisi vielä muokata vatsaystävällisemmäksi. Stressiä olen pyrkinyt vähentämään. Tällä hetkellä esimerkiksi mittaan stressitasojani, jotta olen niistä entistä tietoisempi. Yritän tunnistaa stressiä aiheuttavia tilanteita ja ajatusmalleja. Flunssat ja muut taudit ovat pysyneet poissa yli vuoden ajan! Vai lasketaanko se, että yhtenä iltana tuntuu vähän kurkussa ja väsyttää normaalia enemmän? Sellaisia hetkiä on ajoittain ja seuraavana päivänä ei enää mitään. Tämä vastustuskyvyn muutos on ollut ihan superhienoa! Ruokavaliolla lienee osuutta asiaan. En käytä mitään lääkkeitä enkä hormonivalmisteita. Yritän olla käyttämättä niin pitkään kuin mahdollista.

En ajattele endometrioosia mitenkään jatkuvasti ja vielä vähemmän puhun siitä. Näiden postauksien kirjoittaminen on ollut aika hassua, kun on täytynyt varta vasten ajatella endometrioosia useampia tunteja. Olen kirjoittanut, koska olen halunnut jakaa kokemustani ja uskon tämän toimivan minullekin eräänlaisena terapiana. Kun saan asiat kirjoitettua, voin ikään kuin unohtaa ne. Käytännössä ajattelen endometrioosia lähinnä kuukautisten yhteydessä kipujen selittävänä tekijänä ja kun mietin joitakin vatsavaivoja. Lapsettomuutta ajatellessa mietin sitä myös. Se kuitenkin vain käväisee mielessä, eikä jää mieleen toistumaan. Erilaista oli silloin, kun odotin leikkausta ja olin sairaslomalla, kun tuntui, että kaikki elämässä kytkeytyi endometrioosiin. Kuulun kahteen eri endometrioosiryhmään facebookissa, mutta kummankaan postauksia en seuraa. Silloin tällöin käyn hakutoiminnolla etsimässä tietoa jostakin ruoka-aineesta tai oireesta. Sellainen vertaistuki sopii minulle. Lopetin seuraamisen aika pian liittymisen jälkeen, koska en halua jatkuvasti ajatella sairautta tai sitä, että olen sairas. Tänä vuonna kävin vierailemassa endometrioosin vertaistukiryhmässä, mutta se ei tuntunut omalta ollenkaan. Olin liian hyvävointinen ja liian positiivinen kuuluakseni joukkoon. Tällä hetkellä haluaisin elämääni vertaistueksi hyvävointisen endoihmisen, joka voisi opettaa minulle parhaat endovinkit, joka ymmärtäisi ja jonka kanssa voisi vitsailla endosta. Otathan yhteyttä! ;)

Haluan ajatella itseäni enemmän terveenä kuin sairaana. En halua endometrioosia keskeiseksi identiteettini määrittäjäksi. En halua keskittyä pelkoihin ja huoliin sairauden etenemisestä, vaan mieluummin suuntaan ajatuksia kohti sitä mitä haluan. Terveys, elinvoimaisuus.
Yleisesti puhutaan, että endometrioosista ei voi parantua. Olen kuitenkin kuullut kertomuksia paranemisesta, kun olen niitä etsinyt. Yleisesti puhutaan, että vain hormonihoito on oikeaa hoitoa yhdessä särkylääkkeiden kanssa, mutta olen kuullut muistakin keinoista. Jokainen saa uskoa mihin haluaa ja jokainen tekee itse valintansa. Minä olen päättänyt uskoa, että voin parantua oireettomaksi. Aion tehdä sen elämäntapoja muuttamalla. Se ei tunnu ikävältä työltä, vaan enemmänkin suunnalta, jonka olisin muutenkin valinnut ennemmin kuin myöhemmin. Endometrioosin positiivisia puolia on, että se asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Mikä elämässä on tärkeää ja mitä voi jättää pois? Mitä valita enemmän ja mitä vähemmän? Jos ei nyt niin milloin? Endometrioosi lisää kiitollisuutta, kun mikään ei ole itsestään selvää. Jokaisesta seikasta voi erikseen kiittää. Endometrioosi antaa syyn pysähtyä ja levätä. Elämää voi elää paljon rennommin. 

Kiitos, kun luit! Olisi mukava kuulla mitä ajatuksia tämä postaus on sinussa herättänyt. :)


keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Endometrioosileikkaus ja sairasloma



Lupailin edellisessä postauksessa, että kirjoitan oman postauksen endometrioosileikkauksestani. Nythän on meneillään endometrioosiviikko, joten postaus on siinä mielessä ajankohtainen! Minulla oli siis todettu N80.1 Munasarjan endometrioosi, N80.3 Lantion vatsakalvon endometrioosi, N80.4 Peräsuoli-emätinväliseinän ja/tai emättimen endometrioosi ja N80.5 Suolen endometrioosi. Joitakin viikkoja ennen leikkausta minulla oli lääkärikäynti, jossa käytiin vielä leikkauksen sisältöä läpi. Minulle kerrottiin, että voi olla, että laparoskopia riittää, mutta toisaalta, että on mahdollista, että suolta joudutaan poistamaan. Minulle kerrottiin, että munasarjat pyritään säästämään, mutta jos ovat täynnä endometrioosia niin poistokin mahdollinen. Leikkauksen riskeistä oli puhetta. Mieleen jäi, että saatan saada avanteen, mikä todennäköisesti olisi kuitenkin vain väliaikainen. Sain mukaani tukisukat ja suolentyhjennysainetta. Suoli täytyi tyhjentää leikkausta edeltävänä iltana ja tukisukat tuli pukea päälle leikkausaamuna. En muista enää tarkkaan muita ohjeita, mutta jotain ruokarajoitteita oli.
Minut oli ohjeistettu tulemaan sairaalaan jo varhain aamulla, mutta leikkausaikaa en tiennyt. Hyvin pian sen jälkeen, kun olin ilmoittautunut, sain vaihtaa sairaalavaatteisiin ja jättää arvotavarat pieneen pussiin. Odotushuoneessa minulle tarjottiin rauhoittavaa lääkettä. Siellä oli kanssani kaksi muutakin naista, joille tarjottiin myös rauhoittavaa. Olin siinä käsityksessä, että se oli otettava leikkausta varten. En huomannut sen vaikutusta, vaikka kovasti yritin havainnoida asiaa. Yhdestä odotushuoneesta siirryttiin seuraavaan odotushuoneeseen. Siellä oli mukavat nojatuolit ja peittoja. Melkein joka tuolilla istui joku. Oli hämmentävää, kun ei tiennyt kauanko odottelua oli vuorossa. Siellä sitten katselin, kun ihmisiä haettiin yksi kerrallaan. En oikeastaan jännittänyt kovin paljoa, vaan oli enemmänkin sellainen luottavainen olo. Olin kuitenkin jännittänyt jo monet päivät, viikot ja kuukaudet, joten enää ei oikein jaksanut. Oli jännä ajatella, että muut ihmiset vain jatkavat arkipuuhiaan ja täällä itse olin menossa leikkaukseen.
Leikkaussali näytti hyvin paljon samalta kuin sairaalasarjoissa. Siellä oli 3-4 työntekijää ja heti huoneeseen astuttuani ympärilläni alettiin toimimaan. Muistikuvat tapahtumista on aika hatarat. Joku kiinnitti rintakehääni lätkiä, epiduraalipuudutus pistettiin selkään, sain seurata sykettäni näyttötaululta (ei ollut kova jännitys meneillään, kun kyselin miltä syke näyttää) ja sitten asetuin makaamaan sängylle niin, että jalat meni sellaisiin saapasmallisiin pidikkeisiin. Vasempaan käteeni ruiskutettiin sinistä ainetta ja kasvojeni yläpuolelle asetettiin happinaamari. Mietin milloin se happinaamari laskeutuu kasvoille ja milloin täytyy alkaa laskea numeroita. Se on viimeinen asia, mitä muistan.
Heräämössä tuntui kuin olisi herännyt hyvästä unesta. Oli hyvä fiilis, koska tajusi olevansa elossa edelleen. Hoitaja tuli juttelemaan ja kertoi leikkauksen menneen hyvin. Samana päivänä sain leikkauskertomuksen tulostettuna itselleni ja seuraavana päivänä lääkäri tuli kertomaan leikkauksesta tarkemmin. Leikkauksessa poistettiin endometrioosikiinnikkeitä lantiosta, munasarjat irrotettiin kohdun takaa, suoli vapautettiin kohdusta ja peräsuolta poistettiin 10cm niin, että siellä oleva pesäke saatiin kokonaan pois. Munasarjojen endometrioomat olivat hävinneet itsestään leikkausta odottaessa, joten niille ei tarvinnut tehdä mitään. Munanjohtimien aukiolot tarkastettiin raskaustoiveen vuoksi ja todettiin, että toinen on auki ja toinen ei. Leikkaus kesti noin kolme tuntia. Avannetta ei tullut. Virtsakatetri kylläkin oli asetettu sisään leikkauksen yhteydessä ja se oli yllätys huomata herätessä. Leikkaushaavoja oli kuusi: viisi pientä ja yksi isompi viilto.
Olin sairaalassa neljä päivää. Harjoittelin istumaannousuja ja seisomaannousuja. Molemmat vaikeita kiputilanteen ja huimauksen takia. Kun pahin huimaus alkoi olla ohi, pääsin myös kävelemään sairaalan käytävälle. Silloin myös virtsakatetri poistettiin, koska pääsin jo itse vessaan. Leikkauspäivänä minulle ei tarjoiltu mitään ruokaa, seuraavana päivänä sain sosemaista ruokaa ja sitä seuraavana sain luvan syödä kiinteää ruokaa. Sairaalaruoka oli mielestäni ihan hyvää, mutta kasviksia oli liian vähän ja monessa ruoka-aineessa oli liikaa sokeria omaan makuuni. Minulla oli pari kirjaa mukana sairaalassaoloa varten, jotta aika ei kävisi pitkäksi, mutta niiden lukemiseen ei ollut riittävää keskittymiskykyä. Se tuntui tosi oudolta, etten jaksanut lukea kuin pari lausetta. Enimmäkseen vain lepäilin ja käytin kännykkää viestittelyyn tai netissä surffailuun. Huonetoverit ehtivät vaihtua moneen kertaan ja kovasti odotin kotiinpääsyä. Sairaalan vierailuaikoina sain seuraksi läheisiä ja se oli ihanaa. Muuten sairaalassa ehti välillä olla vähän tylsä ja yksinäinenkin olo kaikissa kivuissa ja kun nukkumisestakaan ei oikein tullut mitään. Viimeisenä päivänä onnistuin ensimmäistä kertaa kävelemään aamiaiselle ja lounaalle sairaalan yhteistiloihin, joten aloin olla kotiutumiskunnossa.
Sain neljä viikkoa sairaslomaa. Jos minulle olisi tehty pelkkä laparoskopia, sairasloma olisi ollut lyhyempi. Kun peräsuolta poistetaan on odotettavissa, että peräsuolen toiminta vilkastuu ja silloin töissä oleminen ei olisi kovin mukavaa, joten siksi pidempi sairasloma. Kipulääkityksen jätin pois hyvin nopeasti, koska särkylääkkeet eivät auttaneet siihen kipuun, jota koin esimerkiksi istumaan nousemisessa tai kävellessä. Suolen toiminta ei minulla varsinaisesti vilkastunut, vaan ensin oli ikävää ummetusta ja kun siitä pääsi eroon niin riesana oli hyvin epäsäännöllinen suolen toiminta. Ja tosiaan vessan tuli olla lähellä, koska hädän tullen ei oikein pystynyt pidättelemään. Ja sitten joka kerta kun vessaan meni niin siellähän sitten kului tovi jos toinenkin. Leikkaushaavoja tuli suihkutella joka päivä. Aluksi se oli päivien epämiellyttävin toimenpide, koska leikkaushaavat olivat hyvin kosketusarat. Vähitellen se helpottui. Laastareiden irrottaminen leikkaushaavoista oli oma jännittävä operaationsa ja siihen meni useampi tunti. Toipuminen oli kuitenkin aika nopeaa ja sairasloman pystyi kokemaan myös vähän kuin lomana. Isona miinuspuolena oli lähinnä se, että vatsanseutu oli hyvin turvonnut ja sen verran kivulias, että vaatteita ei voinut käyttää normaaliin tapaan. Oli paras pysytellä kotioloissa niin ei tarvinnut murehtia pukeutumista. Sen verran kuitenkin poistuin kotoa, että kävin joka päivä kävelyllä ulkona.
Edellisessä postauksessa kerroin syöneeni keltarauhashormonivalmistetta leikkausta odotellessa. Minulle annettiin ohjeeksi, että voin lopettaa sen noin kahden kuukauden kuluttua leikkauksesta. Päädyin lopettamaan sen jo aikaisemmin, koska luotin siihen, että vointini sen kestää. Keltarauhashormonin sivuoireet olivat liikaa kestettäväksi yhtään kauemmin. Söin valmistetta neljän kuukauden ajan ja oli kuin minulla olisi ollut voimakkaat pms-oireet jatkuvasti päällä. Olin ärtynyt, itkuinen, toivoton ja masentunut. Mikään ei huvittanut ja mielessä oli jatkuvasti kuolemanajatuksia. Se oli hyvin pelottavaa. Olin niin vihainen ja ärtynytkin jatkuvasti, että en meinannut kestää sitä puolta itsessäni. Sitä tietää vain, että tämä ei ole minua nyt ja silti se tunne tulee niin voimakkaana. Kaupanpäälle tuli myös limakalvojen kuivuus, ärsyttävä vaiva. Jokainen päivä tuntui sinnittelyltä ja laskin vain kauanko vielä on kestettävä. Positiivista oli se, että kuukautiset tosiaan pysyivät poissa ja siinä mielessä valmiste toimi. Ensimmäiset kuukautiset tulivat heti päivän kuluttua pillerien lopettamisesta. Kivut olivat sellaista normisettiä ja vuotoa kesti 9 päivää, mikä on enemmän kuin mulla yleensä. Kun töihinpaluu koitti, oli hienoa, ettei tarvinnut jännittää ensimmäisiä kuukautisia. Mieliala parani normaaliksi myös noin viikossa tai kahdessa. 
Työpaikalla kerroin leikkauksesta esimiehelle ja läheisimmille kollegoille. He ottivat tiedon hyvin vastaan. Osa tiesi endometrioosista, osa ei. Jännittävintä oli kertoa esimiehelle, koska olin vasta vähän aikaa sitten aloittanut työt ja omassa mielessä sitä kuvitteli, että nyt esimies kyllä suuttuu. Ei hän suuttunut yhtään, vaan toivotti onnea leikkaukseen. Koska oli kesä, poissaoloni ei ollut mikään iso juttu työpaikalla, kun muutkin olivat lomilla. Itseasiassa moni varmaan luuli, että vietin vain kesälomaviikkoja. 

Endometrioosipostaukset jatkuvat vielä tällä viikolla! Seuraavassa postauksessa kerron nykytilanteestani 9 kk leikkauksen jälkeen.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Endometrioosi löytyy




Vuosi sitten olin ensimmäistä kertaa elämässäni päivystyksessä ja jäin sairaalaan yöksi. Päivä oli alkanut aika tavallisesti mitä nyt kuukautiset olivat alkaneet ja samoin tavalliset kuukautiskivut. Otin särkylääkettä ja lähdin koiran kanssa lenkille. Ulkona oli liukasta ja kaaduin heti kotipihassa. Jälkikäteen olen miettinyt, että se kaatuminen saattoi laukaista koko tapahtumaketjun. Voi myös olla, että se oli vain sattumaa. Haluan silti mainita sen. Kivut kovenivat ja kummallista oli, ettei särkylääkkeet auttaneet yhtään. Viimeinen pisara oli vessakäynti. En muista sainko mitään puserrettua ulos, mutta sen jälkeen jalat oli lähteä alta. Oli todella pahoinvoiva olo ja tunsin miten hiki lähti valumaan selkää pitkin. Pääsin jotenkin sängylle makaamaan ja toivoin sen auttavan. Vaihtelin makuuasentoa ja etsin mahdollisimman kivutonta asentoa. Sitä ei löytynyt. Jos kipua pitäisi kuvailla asteikolla 1-10, se olisi ollut täysi 10. En pysty kuvittelemaan pahempaa kipua. Oli kuin joku olisi iskenyt puukolla vatsanseudulle uudestaan ja uudestaan. Ajattelin kuolevani siihen paikkaan. Toivoinkin kuolevani, koska se olisi vienyt kivut pois. En ikinä ole äännellyt kivuissa, mutta tällä kertaa minusta kyllä lähti ääntä.

Mieheni oli onneksi kotona seuraamassa tapahtumia. Hän soitti terveysneuvontaan. En siinä kohtaa olisi itse jaksanut edes soittaa, koska pelkkä hengittäminenkin oli vaikeaa. Minun oli hyvin vaikea saada happea, sillä olin jonkinlaisessa paniikissa ja hengitin liian nopeasti ja pinnallisesti. Oli hyvä, että mieheni auttoi oikean hengitysrytmin löytämisessä. Puhelimessa todettiin, että vielä pitää syödä särkylääkkeitä niin, että tulee maksimimäärät täyteen ja vasta sitten jos se ei auta niin päivystykseen. Niinpä otin vielä lisää särkylääkkeitä. Ei vaikutusta. Lopulta totesimme mieheni kanssa, että lähdetään päivystykseen. Kotona ehdin vielä oksentaa kerran tai kaksi ennen lähtöä, minkä luulen johtuvan särkylääkkeistä, koska sitä tapahtui seuraavinakin päivinä, jos otin useamman särkylääkkeen lyhyen ajan sisällä.

Päivystyksessä todettiin ensimmäiseksi, että minulla on kuumetta. Lisäksi otettiin veri- ja virtsanäyte. Oli onni, että kivut olivat päivystyksen eteisessä jo lieventyneet niin, että pystyin istumaan. Kävelin kuitenkin hyvin kumarassa asennossa ja automatka oli erittäin ikävä kaikkine töyssyineen, jotka kaikki ottivat pahasti vatsasta. Lääkäri totesi oireiden sopivan umpisuolen tulehdukseen ja teki lähetteen sairaalaan. Sairaalassa tutkittiin taas kovasti. Verinäytteitä otettiin useampaan kertaa ja vatsaani käytiin painelemassa. Missään vaiheessa en oikein uskonut umpisuolen tulehdukseen, koska minulla oli tunne siitä, että oireet liittyvät kuukautisiin jotenkin. En osaa selittää sitä tunnetta sen tarkemmin, mutta sanoin kyllä lääkäreille omista epäilyksistäni. Vietin sairaalasängyssä useita tunteja. Epätietoisuus ja yksinäisyys olivat pahinta. Joku hoitaja kävi pakkaamassa tavarani ja vaatteeni pusseihin leikkausta varten. Minulla oli tippalaite, eikä minulle annettu juotavaa tai syötävää. En kyllä muistaakseni tuntenut nälkää tai janoa. Mieheni lähetettiin kotiin nukkumaan jo sairaalan ovella, joten suurimman osan ajasta olin yksin sairaalahuoneessa ja vain odotin, että joku hoitohenkilökunnasta tulee huoneeseen.

Pääsin sairaalassa ultraan ja röntgeniin, joissa varmistui, että umpisuoleni on kunnossa. Huomattiin, että munasarjassani on aika iso kysta, n.6cm. Niinpä tehtiin lähete Naistenklinikalle. Siirryin sinne jo muutaman tunnin kuluessa. Siellä taas tutkittiin lisää. Lääkäri oli sitä mieltä, että kysta oli mennyt solmuun ja tukkinut verisuonten toimintaa. Tilanne oli korjaantunut itsestään, kun solmu oli auennut. Kystan poistamista suositeltiin leikkauksessa 4-8 viikon sisällä ja pääsin leikkausjonoon. Sanottiin, että pääsisin suoraan leikkaukseen, jos tällainen kipuepisodi toistuisi ennen leikkausaikaa. Minulle varattiin parin päivän päähän uusi tutkimusaika spesialistilääkärillä ja vielä seuraavakin aika samalle viikolle. Pääsin kotiutumaan aamulla. Kivut olivat enää lievät, arvioin ne tasolle 3-4. Vatsa tuntui siltä kuin olisin tehnyt satoja vatsalihasliikkeitä. Luulin, että olisin työkunnossa seuraavaksi päiväksi, mutta olin silloinkin vielä toipilas. Makuulta istumaan nouseminen sattui, istuma-asento sattui, en jaksanut juurikaan seistä enkä pystynyt kantamaan oikein mitään. Ruokakaan ei pysynyt sisällä.

Spesiaalilääkäri kertoi minulle kystan tutkimuksen yhteydessä, että minulla on endometrioosia ja kystakin on endometrioosikysta. Hän luetteli mistä kaikkialta hän endometrioosikiinnikkeitä löysi ja että munasarjatkin ovat kiinnittyneet kohdun takaosaan. Siinä vaiheessa silmät kostuivat. En tiennyt endometrioosista oikein mitään, mutta tiesin sen selittävän kivuliaat kuukautiset ja jos sitä löytyi minulta paljon niin se ei ollut hyvä merkki. En muista kertoiko lääkäri minulle mitä endometrioosi tarkoittaa. Hän kysyi olinko ajatellut lapsia hankkia. Vastatessani myöntävästi, hän sanoi, että ei kannata odottaa enää. Hän ennusti, että minulla on 1-2 vuotta aikaa toteuttaa lapsihaaveeni ja sen jälkeen se voi olla mahdotonta. Siinä vaiheessa kyyneleitä alkoi valua poskia pitkin. Lääkäri meni kirjoittamaan koneelle ja hoitaja totesi minulle, että kyseessä ei ole maailmanloppu. Hänen sanansa jäivät mieleeni, sillä se tuntui kyllä maailmanlopulta.

Seuraavalla lääkärikäynnillä kanssani keskusteltiin endometrioosista ja sain sairaudesta sellaisen tietomonisteen. En oppinut mitään uutta, sillä olin edeltävinä päivinä etsinyt netistä kaiken tiedon. Siinä mielessä käynti oli hyödyllinen, että minulle varattiin aika magneettikuvaukseen. Haluttiin saada lisää tietoa siitä, missä kaikkialla endometrioosia on. Minä puolestani osasin pyytää hormonivalmistetta, koska pelkäsin seuraavia kuukautisia ja niiden tuomia kipuja. Sain keltarauhashormonireseptin. Tapaamisessa todettiin, että tulevassa leikkauksessa on hyvä poistaa kystan lisäksi mahdollisuuksien mukaan endometrioosikiinnikkeitä.

Kävin magneettikuvauksessa ja tuloksista soitettiin minulle. Uutiset olivat huonot, sillä myös suolessa havaittiin endometrioosipesäke. Endometrioosikiinnikkeet olivat liimanneet yhteen kohdun, munasarjat ja suolen. Leikkaussuunnitelma muuttui siten, että leikkauksessa operoitaisiin myös suolta. Ehkä jopa poistettaisiin osa suolesta. Leikkauksen odotusaika siis piteni ja sen kestoksi arvioitiin puoli vuotta. Tuntui vaikealta hyväksyä, että leikkausta pitäisi odottaa niin pitkään. Leikkausjonossa odotellessa soitin ainakin kerran Naistenklinikalle ja tiedustelin odotusaikaa. En tiedä vaikuttiko se mihinkään, mutta jossain vaiheessa kotiin tuli kirje leikkausajasta ja selvisi, että olin saanut peruutuspaikan. Pääsin leikkaukseen lopulta reilussa kolmessa kuukaudessa.

Ne kolme kuukautta kuluivat hitaasti. Olin yli viikon päivystysepisodin jälkeen työkyvytön, koska en pystynyt olemaan oikein muussa asennossa kuin selinmakuulla. Kun vointi koheni vähän, kävin ruokakaupassa. En pystynyt kantamaan ostoskorissa kuin paria kevyttä tuotetta enkä voinut käyttää reppua, koska en saanut laitettua sitä selkään ilman, että jouduin venyttämään vatsanseutua. Joitakin painavia oviakaan en saanut auki. Onneksi apunani oli oma mies, koska yksin en olisi arjesta selvinnyt. Työsuhteeni ehti loppua ennen kuin olin työkykyinen, mikä aiheutti stressiä, sillä jotkut tärkeät työtehtävät jäivät tekemättä ja ihmiset hyvästelemättä.

Oma lukunsa oli työhaastattelu, johon jouduin menemään puolikunnossa. Vaatevalinnassa sai olla luova, koska vatsani ei kestänyt pientäkään puristusta ja lisäksi turvotuksesta johtuen näytin raskaanaolevalta. En pystynyt istumaan kunnolla, joten olin koko haastattelun ajan itselleni epäluontevassa asennossa. Työmotivaationi oli myös nollissa, sillä jo arjesta selviäminen oli riittävästi ja en kaivannut elämääni mitään ylimääräistä. Ihme ja kumma, että sain sen työn. Työn alkaessa olin onneksi jo työkykyinen. Työ vei ajatukset pois omista huolista, mutta toisaalta työnteko oli myös raskasta, kun elämässä oli meneillään kuormittavia asioita. Yleensä liikunta on minulla se, mikä auttaa stressiin ja tuo hyvää oloa, joten oli erittäin surullista, että vaikka muuten palauduinkin ihan hyvin kipuepisodista niin liikuntakykyni ei palautunut ennalleen. Kävely onneksi sujui ja pystyin vähitellen pidentämään kävelymatkoja.

Miten leikkaus sitten meni? Se on oma tarinansa, josta kirjoitan myöhemmin oman postauksen.  :)

Tähän loppuun vielä tietoa endometrioosista. Endometrioosi siis on kohdun limakalvon sirottumatauti. Kohdun limakalvon kaltaista kudosta on muuallakin kuin kohdussa esimerkiksi vatsaontelossa, munasarjoissa, virtsarakossa tai peräsuolessa. Endometrioosi aiheuttaa kudoksiin kroonisen tulehdusreaktion. Endometrioosi oireilee ihmisillä eri tavoin. Se aiheuttaa esimerkiksi alavatsakipuja, yhdyntäkipuja, virtsaamis- ja ulostuskipuja, turvotusta, kroonista väsymystä ja lapsettomuutta. Endometrioosipesäkkeet reagoivat kuukautiskierron mukaiseen estrogeenitason nousuun ja laskuun. Parannuskeinoa ei ole nykytiedon valossa olemassa. Hoidoksi suositellaan särkylääkkeitä ja hormonihoitoja. Vaikeissa tapauksissa suositellaan leikkaushoitoja. Moni on saanut oireisiin helpotusta myös ravinnon, akupunktion tai tunnetyöskentelyn avulla. Arvioidaan, että 10% hedelmällisessä iässä olevista naisista sairastaa endometrioosia.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Kuulumisia tänä päivänä




Hei rakkaat ystävät! Olen palannut blogikirjoittamisen pariin. Taukoa on kertynyt 1,5 vuotta, joten hyvä, kun edes muistan miten saan tekstini näkymään blogissa :D Pitkään on tuntunut siltä, että ei ole mitään, mistä haluan kirjoittaa teille. Tiedän kuitenkin, että ainakin osa teistä lukijoista on kovasti odottanut uutta postausta. Hyvää kannattaa aina odottaa, eikö niin? Kärsivällisyys usein palkitaan elämässä. 
Edellisen postauksen aikaan oli muuttamista uuteen asuntoon, pennun kouluttamista yhteiskuntakelpoiseksi, omat häät ja totuttelua uuteen työpaikkaan. Asunnossa on viihdytty hyvin. Aina-pentu on kasvanut aikuisen mittoihin ja tuonut elämään valtavasti iloa, rakkautta ja lämpöä. Minni ja Lumi ovat ajatuksissa päivittäin ja useimmiten Aina tuo esille rakkaita muistoja edellisistä koiristani. Suru ja kaipaus ovat jänniä tunteita. Kaipaan edelleen Minniä ja Lumia ja mitä antaisinkaan, jos saisin heidät vielä kulkemaan rinnalleni tähän maailmaan. Silti, näinkin on hyvä. Joskus itkettää, joskus hymyilyttää vanhat muistelut. Joskus ajattelin voinko enää ottaa koiraa, mutta paras päätös on ollut uskaltaa. Ainasta olen joka päivä hyvin kiitollinen. Haaveissa on toinenkin koira meidän perheeseen sitten, kun aika on sopiva. :)

Omat häät ovat sen verran iso juttu, että hääpäivääkin muistelee lähes päivittäin jossakin yhteydessä. Elämäni ihanimpia hetkiä oli paljon sinä päivänä. Parasta oli läheisten kanssa vietetty aika, josta jäi hienoja muistoja ja osa hetkistä tallentui myös valokuviin. Päivä oli avioparin näköinen. Työpaikkaankin totuin ja sitten vaihdoin seuraavaan työpaikkaan. Määräaikaisia työsuhteita molemmat. Olen nyt vapaalla jalalla ja katselen minne suuntaisi seuraavaksi. Työpohdintoja olisi hienoa jakaa täällä blogissakin.

Olen lukenut paljon kirjoja, joista haluaisin kertoa teille. Olen nähnyt elokuvia, joita voin aidosti suositella muillekin katsottavaksi. Olen aloittanut uuden harrastuksen, josta saan valtavasti iloa ja jossa pääsen seuraamaan taitojeni kehittymistä. Siitä olisi hienoa kertoa. On toinenkin harrastus, johon hullaannuin joskus v.2017 syksyllä ja josta on sittemmin ollut paljon iloa myös ihmisille ympärilläni. Haluan myös kertoa minulla todetusta parantumattomasta sairaudesta ja siitä, miten se on elämääni vaikuttanut. Kirjoittamisestakin olisi kivaa kirjoittaa. Jätän teidät nyt odottamaan uusia postauksia! Lupaan, että seuraava postaus tulee pian, oletteko valmiita? :)

Tämä postaus on kirjoitettu kuunnellen Avril Lavignen upeaa uutta albumia. Tällä hetkellä top 3-suosikkini ovat Head above water, Birdie ja I fell in love with the devil.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Uusi työ ja uusi elämä




Niinhän siinä kävi, että työttömyys ei kestänytkään loppuelämää kuten välillä jo tuumailin, vaan mulle löytyi työpaikka! Eikä edes mikä tahansa työ, vaan koulutustani vastaava työ ja vieläpä sellainen, mikä vastaa omia mielenkiinnonkohteitani. Eli voisi sanoa, että löytyi ihan täydellinen työ, eikä vain teoriassa, vaan myös käytännössä. Olen ollut uudesta työpaikastani todella innoissani. Työpaikallakin jaksan olla innoissani ja työpäivän jälkeenkin saatan fiilistellä omaa työtäni. On kiitollinen ja onnellinen olo! Sain sitä mitä tilasin universumilta! Kaikki se työttömyys ja odottelu olikin hyvästä näin jälkikäteen ajatellen.


Työnteon aloittaminen on ollut merkittävä muutos arkeen. Olen saanut totutella aamujen aikaisiin herätyksiin ja siihen, että en voi vain vapaasti hengailla koko päivää, vaan on tietty paikka, jonne menen tiettyyn aikaan ja josta pääsen pois vasta tiettyyn aikaan. Kyllähän se on tuntunut vapaudenriistolta tietyllä tapaa tällaiselle vapaudesta nauttivalle, mutta tiedostan hyvin, että sen olen vapaaehtoisesti itse itselleni valinnut. Ihanteellista olisi kuitenkin se, että voisin itse valita työaikani nykyistä vapaammin. Ihanteellista olisi myös se, että voisi käydä töissä ja silti nauttia runsaasta vapaa-ajasta. Arkena oma vapaa-aika hujahtaa todella nopeasti ja mielestäni sitä ei ole tarpeeseeni riittävästi. Minulle sopisi hyvin tehdä puolikasta päivää tai sitten esimerkiksi 3-4 työpäivää viikossa. Tämä olisi se ihanteellinen tilanne, jossa pääsisin itseäni toteuttamaan parhaiten ja jossa minulla olisi myös eniten annettavaa muille. Aikaiset aamut eivät myöskään ole mieleeni, vaikka olen aamuvirkku. Ihanteellisessa tilanteessa voisin kyllä herätä aikaisin, mutta mielelläni viettäisin rauhallista aamua, jossa esimerkiksi lukisin kirjaa tai kuuntelisin musiikkia ja söisin aamiaista ihan rauhassa kelloa katsomatta.


Olen todella onnellinen tehdessäni työtä, josta nautin. Työtehtävät ovat minulle sopivia ja tarjoavat sopivasti haastetta. Mikä parasta, työtehtävät myös ovat joka päivä vähän erilaiset. En siis pääse tylsistymään, jee! Ja hienoa on sekin, että teen työtä, jolla on merkitystä ja ennen kaikkea se, että teen työtä, josta voin olla ylpeä. Usein, melkein päivittäin, on tullut fiilis, että voiko työnteko olla näin kivaa miltä se on tuntunut! Vähän jopa syyllinen olo siitä, että nautin työstäni, hassua. Saan myös oppia töissä juuri niitä asioita, joita haluankin oppia. Minun ei tarvitse teeskennellä kiinnostunutta tai pakottaa itseäni kiinnostumaan jostakin, kivaa! Onnekseni työpaikallani on myös hyvä ilmapiiri. On ihanaa tuntea olonsa tervetulleeksi uudessa paikassa. Olen ihastuksissani siitä, että ihmiset esittäytyvät, neuvovat tarvittaessa ja siitä, että minuun suhtaudutaan tasavertaisena työkaverina. On kyllä paljon mitä voin hehkuttaa ja se on kivaa. Pakko vielä hehkuttaa, että mulla on töissä oma säädettävä pöytä eli saan seistä vaikka koko päivän!


Mennään kuitenkin ajassa vähän taaksepäin, ensimmäisiin päiviin. Se on niin hassua, miten voi ihminen jännittää ja miten paljon energiaa siinä meneekään. Ensimmäisinä päivinä keskityin vain selviämiseen ja olin jossain adrenaliiniryöpyssä. Uusia kasvoja ja nimiä tuli paljon. Sitä halusi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman itsestään kaikille, mikä stressasi joissakin tilanteissa. Esimerkiksi taukohuoneessa olisin halunnut olla puheliaampi ja sellainen rempseä, mutta todellisuus ei sitä ihan vastannut, mistä tuli epäonnistunut olo. Hassua, että koen epäonnistuneeni, kun eihän se edes ole mua, että olisin vieraassa seurassa heti puhelias ja rempseä. Olin vain aidosti siinä tilanteessa. Kai tämä on taas sitä, että oletan ihmisten pitävän ekstrovertistä käyttäytymisestä ja kuvittelen, että mun täytyy heitä miellyttää ja muuttua ekstrovertiksi, jotta olisin parempi työkaveri. Voi mua!


Ensimmäisinä päivinä työtilat tuntuivat monimutkaisilta ja tuntui saavutukselta löytää suorin tie taukohuoneeseen. Työkäytännöt vaikuttivat hankalilta muistaa. Omiin työtehtäviin liittyi kasapäin kysymyksiä, jotka tuntuivat tyhmiltä esitettäviksi. Oli aika astua omalta mukavuusalueelta ihan kunnolla epämukavuusalueelle: piti kysellä työkavereilta neuvoja jatkuvasti, piti soittaa puheluita ja kokea paljon ensimmäistä kertaa uusia tilanteita, joissa ei oikein tiennyt miten päin olisi. Ei mikään ihme, että työpäivän jälkeen tuntui kuin olisi päässyt vankilasta vapauteen! :D Onneksi muutaman ekan päivän jälkeen kaikki alkoi tuntua paljon helpommalta!


Olen fiilistellyt sitä, että työnteko on lisännyt onnellisuuttani ja hyvinvointiani. Olen miettinyt, että ehkä olin työttömänä vähän masentunutkin. Työttömänä ei tehnyt mieli huudella, että olen työtön, mutta nyt kerron mielelläni kaikille käyväni töissä ja mitä työkseni teen. Työttömänä oli vaikeampaa unelmoida, kun taloudellinen tilanne oli epävarma ja huono. Nyt näen tulevaisuuden valoisampana ja täynnä mahdollisuuksia, joita en työttömänä halunnut/voinut nähdä. On myös todella vapauttavaa, kun ei tarvitse hakea töitä ja miettiä koko ajan mitä seuraavaksi hakisi ja tuleeko kutsuja haastatteluihin. Huolia on vähemmän!

Työttömyyden ansiosta luulen, että kiitollisuuteni työtä kohtaan on suurempi kuin mitä se olisi ollut, jos en olisi ehtinyt työttömänä olla. Olen huomannut, että kyllä se työ myös tuo sellaista tärkeyden tunnetta, että on tärkeä ja tarvittu henkilö jossakin. Sitä en voi kyllä allekirjoittaa, että työssä olisi hyvää se, että on poissa kotoa, koska jos saisin valita niin kotoa käsin tehtävä työ olisi kyllä todella mieleeni. Parisuhteen kannalta kylläkin tykkään, että olen välillä puolisostani erossa ja tämän työnteko mahdollistaa hyvin. On kivaa, kun voi ikävöidä toista! Yhdessä vietettyä aikaa arvostaa enemmän. Itsevarmuutta työnteko antaa myös: tulee luottamusta siihen, että osaa ja pystyy töistä suoriutumaan ja se puolestaan boostaa jo nyt sitä uskoa, että tulee jatkossakin saamaan töitä ja suoriutumaan niistä. Täytyy pitää mielessä, että uusia töitä kannattaa hakea jo ennen nykyisten töiden päättymistä, jotta itsevarmuusboostaus on parhaimmillaan, eikä pääse yhtään laskemaan!


Onko teillä lukijoilla ollut samankaltaisia kokemuksia tai sitten ihan päinvastaisia? Kuulisin niistä mielelläni!


ps. Työnteon kielteisempiin puoliin muuten kuuluu se, että blogille ei jää yhtä paljon aikaa kuin ennen. :(

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämäni kymmenen musiikkikappaletta



Radioni johto hajosi (kiitos tästä vaan paljon eräälle pennulle) ja voi olla, että joudun luopumaan radiosta, jonka sain lahjaksi sinä kesänä, kun olin 11v. Paljon liittyy rakkaita muistoja tähän radioon ja siitä jotenkin inspiroiduin miettimään musiikin merkitystä itselleni. Huvikseni haastoin itseni miettimään elämäni merkittävimpiä musiikkikappaleita. Haastan muuten sinutkin mukaan! Voit kertoa oman listasi kommenteissa. Tässä tulee oma listani selitysten kanssa (eivät muuten ole missään tärkeysjärjestyksessä, se olisi liian haastavaa!) :

1. Carly Rae Jepsen - I really like you

Tämän biisin mieheni lähetti minulle viestillä, kun oli juuri valkenemassa, että olemme enemmän kuin ystäviä. Tämä oli siis syksyllä 2015. Kuuntelin biisiä sitten repeatilla koko päivän (ja varmaan pari seuraavaakin..) ihan fiiliksissä, kun olin oivaltanut samalla, että oli alkamassa jotain uutta ja merkittävää. Jo samana päivänä kävimme sen Keskustelun ja päätimme, että olemme pariskunta.


2. INNA feat. Daddy Yankee - More Than Friends

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran samalla viikolla, kun olin lähdössä ystävieni kanssa Kuubaan kesällä 2013. Musiikkivideolla ollaan rannalla ja fiilistelin tulevaa matkaa. Laulun sanat taisivat myös kolahtaa hyvin sinkkunaiseen, joka ei olisi pistänyt pahakseen matkaromanssia. ;) Ihastuin biisiin ikihyviksi ja yllätys oli melkoinen, kun Kuuba-reissusta tuli myös Inna-teemainen reissu. Kuubassa olin aika turhautunut, kun kaikki musiikki oli espanjaksi eikä oikein kolahtanut meikäläiseen. En ole ikinä niin ikävöinyt hyvää musiikkia kuin sillä reissulla. Yllätys oli siis melkoinen, kun kuulin juuri tämän Innan biisin reissulla. Kuulin sen ainakin kolme kertaa: kerran taksimme radiosta, kerran torilla ja kerran baarissa tanssilattialla. Viimeksi mainittuun baari-iltaan liittyi myös hauska sattuma, kun tanssin miehen kanssa, jolla sattui kännykkäkuvanaan olemaan kukas muu kuin Inna! Tämä biisi oli se, joka sai mut ihan liekkeihin aina kun kuulin sen.


3. Havana Brown - Warrior

Tämä biisi löytyi jotain niin jännää reittiä luokseni viime kesänä, etten edes muista, mutta valitsin sen kuunneltavaksi bussimatkalle, kun menin hyvästelemään Minniä viime vuoden heinäkuussa. Halusin biisin, joka antaa voimaa, ja jota en ”pilaa” suurella tunnelatauksella, vaan teen siitä itselleni erityisen. Bussissa ehdin kuunnella biisin muutaman kerran samalla kun tuijotin ikkunasta taivaan harmaita pilviä ja laskin pysäkkejä määränpäähän. Tarvitsin voimaa tulevaan koitokseen ja biisi auttoi siinä.


4. Evanescence - Bring me to life

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran Daredevil-leffassa keväällä 2003 ja sitten myöhemmin radiosta. Kun kuulin sen radiosta niin sitten se oli menoa. Kolahti niin lujaa! Ehkä se oli se oma sisäinen tuska, mihin tämä biisi sopi niin hyvin. En tiennyt minkälaista oli fanittaa jotain ennen kuin löysin tämän biisin. Biisin sanat kirjoitin englanninvihkooni, odotin jatkuvasti että kuulisin biisin radiosta (se oli sitä aikaa..) ja hankin biisin vielä kännykkäni soittoääneksi, ja tietysti myös se Daredevil-leffa oli saatava itselle :D Sitten tuli My Immortal biisi Evanescenceltä ja Going Under, eikä mahtanut mitään: musta tuli Evanescence-fani (harmillista mun äidille, joka ei voinut sietää Evanescencen musiikkia!). Erityisesti Fallen-albumi oli ihana ja niin merkittävä mulle. Sanottakoon vielä, että fanituksen huipentuma oli varmasti se hetki, kun kuulin biisin livenä Evanescencen konsertissa. Elämäni parhaita hetkiä ihan varmasti!


5. Lady Gaga - Applause

Tämä biisi tiivistää koko vaihto-opiskeluni Kaliforniassa vuonna 2013. Siihen aikaan fanitin Lady Gagaa täydestä sydämestä ja odotin hänen uusia biisejä innokkaasti. Sitten tämä biisi tuli ulos ja kuuntelin sitä ihan mielettömästi reissun aikana. Kuuntelin sitä kirjastossa, pyöräillessä, mun huoneessa ja autossa… Edelleen kun kuulen biisin, olen hetkessä Kaliforniassa ja niissä tunnelmissa. Tunnelmissa on unelmointia, onnellisuutta, yksinäisyyttä ja kaipausta kotiin.


6. Rihanna - Diamonds

Tätä biisiä olen kuunnellut joskus 2012-2013 niin paljon. Tämä on ollut se biisi, jolla mut on saanut hetkessä tanssilattialle. Tämä on biisi, jota olen laulanut ja tanssinut ja joka on antanut hyvää tsemppiä ja inspiraatiota moneen tilanteeseen. Muistan kirjoittaneeni vähän joka paikkaan tsempiksi "shine bright like a diamond!" :D Nyt kun tätä kirjoitan niin tuli mieleen, että Rihannalla on monta muutakin merkittävää biisiä mulle.. We found love, Rude boy, Disturbia..pistää miettimään, että onko Diamonds sittenkin se merkittävin..? Olkoon nyt niin.

7. ABBA - Mamma mia

Jos jotain olen perinyt isältäni niin Abba-innostuksen. Lapsena tuli kuunneltua Abbaa, mutta varsinainen fanitus alkoi vasta Mamma mia-leffan myötä, kun löysin biisit uudelleen. Kaikista Abban biiseistä tämä on kyllä se The Biisi. Olen laulanut biisiä monet kerrat esimerkiksi Singstar-pelissä ja muutenkin. Lisäksi karaokessa on tullut vedettyä tämä. Biisissä tulee mieleen ihania singstar-hetkiä ystävien kanssa ja Mamma mia-leffan katselukerrat sekä Lontoon Mamma mia-musikaali.


8. Tiktak - Lopeta

Jos pitäisi valita yksi biisi ala-asteelta niin se olisi tämä. Tiktak oli ensimmäisiä suosikkibändejäni ja tämä oli se biisi, mitä fanitettiin yhdessä ystävien kanssa. Ja ensimmäinen cd-ostokseni oli Tiktakin levy. Koulussa oli myös sellainen esiintymisilta, jossa kaverini kanssa laulettiin tämä biisi omalla koreografialla.


9. Evanescence - Missing

Koska fanitin nuoruudessani Evanescenceä hyvin paljon niin ehkä ei ole yllätys, että listalla on toinenkin Evanescencen biisi. :D Tämä kuuluu listalle ehdottomasti, koska tätä olen kuunnellut niin paljon ja etenkin aikana, kun olin masentunut eli joskus vuosina 2008-2011. Biisi sopi niihin tunnelmiin tosi hyvin ja antoi voimaa jaksaa elämää.


10. Dido - Here with me

Tämä biisi on yksi varhaisimpia ihastuksiani. Tätäkin olen metsästänyt radiosta niin, että sain sen nauhoitettua kasetille (kasetille!!!). Ah se tunne, kun tunnisti, että biisi alkoi soida.. Tähän biisiin liittyy muutakin kuin biisi-ihastuminen. Olin nimittäin hyvin koukussa sarjaan nimeltä Roswell ja tämä biisi soi siinä tunnarina. Tämä biisi symboloi mulle noin vuosia 1999-2003 ja niitä tunnelmia ja erityisesti sitä miten koukussa olin Roswell-sarjaan. Tästä tuli mieleen, että mähän haluan seuraavaksi tehdä listan mun merkittävimmistä tv-sarjoista! :D


Tunnelmat listauksen jälkeen? Olen aika tyytyväinen valintoihin. Kaikkiin valittuihin liittyy jotain merkittävää tunnelatausta ja muistoja niistä tilanteista, kun olen biisiä kuunnellut. Tietysti mieleen tulee muitakin biisejä ja muutaman biisin kanssa teki tiukkaa tehdä valintaa. On myös sellainen fiilis, että ehkä unohdin listalta jonkun tosi merkittävän biisin ja muistan sen myöhemmin. En ole miettinyt tällaista listausta aiemmin. Tämä lista jotenkin tuntuu hyvin kuvastavan mun elämää. Mun näköinen lista. Kuuntelin biisejä samalla kun tein listaa ja se oli ihanaa. Näin postauksen päätteeksi kerrottakoon, että kuulokkeisiin jäi soimaan Evanescence, yllätys yllätys :D

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Mitä olen oppinut työttömyydestä



Ajattelin kerätä tässä postauksessa yhteen niitä ajatuksia ja tuntemuksia, mitä työttömyys on tuonut eteeni käsiteltäviksi. Olen siis ollut valmistumisen jälkeen työtön puoli vuotta.

Töiden hakeminen on aika raskasta ja pitää sisällään kaikenlaista ajatustyötä. Työmahdollisuuksia tulee etsiä ja hakemuksia tulee täyttää ja lähettää. Tulee miettiä mikä on itselle sopiva määrä hakemuksia viikossa ja kuukaudessa, sillä kukaan ei sitä kerro. Mihin määrään olen tyytyväinen ja milloin ajatella, että en ole tehnyt riittävästi? Milloin olen laiska työtön ja milloin olen aktiivinen työtön? Sen voi ja saa itse määritellä.

Tulee miettiä mitä työtä lähtee hakemaan ja mitä jättää hakematta. Riittävätkö taitoni tähän työhön? Kiinnostaako tämä työ minua? Pitäisikö yrittää, vaikka en täytä kaikkia kriteereitä, koska jos sitä kuitenkin onnistaisi? Pitäisikö vain hakea, jotta saa edes jotain, vaikka työ ei innosta? Kuinka kauan hakea vain oman alan töitä ja milloin laajentaa hakua? Välillä toivoisi, että joku ulkopuolinen sanoisi, että tee näin ja näin, eikä että tarvitsee itse arvioida ja tehdä päätöksiä.

Hakemuksien täyttämisessä olen saanut harjoitella itseni mainostamista ihan kunnolla. Yleensä tuntuu, että yritän huijata ihmisiä. :D Jos saisin itse päättää niin haluaisin löytää töitä niin, että käyn haastattelussa juttelemassa ja näytän sillä tavalla persoonani. En myöskään haluaisi valita työpaikkoja vain työpaikkailmoitusten perusteella. Haluaisin tavata tulevat työkaverini ja fiilistellä työympäristöä ja päättää vasta sitten haluanko sinne. Ehkä tulevaisuudessa näin…

Työnhakuun liittyy omalla kohdallani suurtakin toiveikkuutta ja innostusta. Joistakin työilmoituksista tulee voimakas fiilis: ”Tämän mä haluan! Tämä mun on saatava! Tämä on niin mua!”. Vähän sama kuin selailisi asuntoja tai deitti-ilmoituksia tai olisi shoppailemassa vaatteita..:D Ja sitten työnhakuun liittyy pettymyksiä ja epätoivoa, kun ei päässytkään edes haastatteluun tai sitten ei päässyt haastattelua pidemmälle. Elämässä on tilanteita, kun pettymyksen jälkeen voi vain antaa asian olla ja luovuttaa, mutta työnhaussa pettymyksien jälkeen tulee nousta takaisin ylös ja jatkaa yrittämistä kunnes onnistuu. Toki luopumista tulee harjoiteltua, kun omat visiot tietyssä työpaikassa työskentelystä eivät toteudukaan (ainakaan juuri nyt).

Työttömänä miettii omaa arvoaan ihmisenä. Onko minulla arvoa, kun vain olen tekemättä mitään? Onko elämälläni merkitystä? Olenko muiden silmissä epäonnistunut ja huono ihminen? Kuuluisiko minun hävetä työttömyyttäni tai itseäni? Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa? Miksi en saa haastattelukutsuja? Miksi en saa töitä? Onko se työkokemuksen puute, osaamisen puute, ulkoinen habitus vai joku luonteenpiirre? Menneisyyttä tarkastelee välillä kriittisesti. Olenko sittenkin tehnyt ne oikeat valinnat, kun olen tässä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Vaikka välillä kävisi pohjamudissa ja tuntisi itsensä huonoksi niin hakemuksissa ja haastatteluissa tätä ei näytetä, vaan siellä loistetaan ja jaksetaan kertoa miten erinomainen työntekijä olisi. Jostain on löydettävä uskoa itseen ja toivoa aina vaan yhä uudestaan. Läheistenkin kesken voi olla joskus vaikea ilmaista sitä miltä tuntuu tulla torjutuksi uudelleen ja uudelleen ja elää pelossa, että ei koskaan saa töitä. Ihmisillä tuntuu olevan liian kiire vakuuttaa että töitä löytyy kyllä kunhan jaksaa yrittää (eiköhän jokainen työtön kuule tämän kerran jos toisenkin). Toiveikkuutta on hyvä pitää yllä, mutta tilaa tulisi antaa myös olla siellä epätoivossa ja saada purkaa niitäkin tunteita. Ei sellaisia tunteita pidä piilottaa, vaan tuoda myös näkyväksi. Itselleni ainakin on tärkeää, että läheisten kanssa ei tarvitse esittää mitään.

Tulevaisuuden epävarmuus korostuu. On vaikea suunnitella elämää eteenpäin, kun ei tiedä onko töissä esimerkiksi jo seuraavalla viikolla. On vaikea miettiä esimerkiksi lomamatkaa parin kuukauden päähän, kun ei tiedä onko töissä vai ei ja se saattaa olennaisesti vaikuttaa koko matkaan. Työttömyys on tavallaan hyvää aikaa lomailla, koska aikaahan on. Mutta ei se tunnu niin lomalta, kun on jatkuva huoli työtilanteesta. Sitä haluaisi tietää sen päivän, kun saa töitä. Sitten voisi olla rauhassa ja vaikka keskittyä lomailemiseen. Työttömänä epävarmuuden sietäminen ja kärsivällisyyden harjoitteleminen tulevat tutuiksi. Tuli myös mieleen, että jos on aiemmin tottunut pitämään kaikki langat käsissään niin työttömänä työnhakijana saa opetella olemaan toisten ihmisten varassa. Joku muu tekee valinnan ja päättää otetaanko sinut mukaan työtiimiin.

Rahahuolet pyörivät päässä. Rahat riittävät nyt, mutta entä kuukauden tai kahden kuukauden päästä? Mitä jos tulee jokin yllättävä meno? Ei tunnu kivalta himmailla ja elää pienempää elämää rahanpuutteen takia. Opiskellessa sitä tottui elämään pienellä summalla, joten siinä mielessä työttömyys ei ole ollut shokki. On vain tylsää vastata ei mahdollisuuksiin, mitkä kiinnostaisi, jos olisi enemmän rahaa. On paljon koulutuksia minne haluaisi, mutta ei pääse. Harrastukset maksavat, ulkomaanmatkat maksavat, tapahtumat maksavat.. Kun on aikaa niin ei ole rahaa. :D

Olen huomannut, että sosiaalisissa tilanteissa usein oletetaan, että ihmiset joko opiskelevat tai käyvät töissä. ”Mitä teet? Käytkö töissä vai opiskeletko?” kuuluu kysymys. Missä on vaihtoehto olla työtön? Opiskelupaikan tai työpaikan kertominen usein johtaa lisäkysymyksiin: ”minkälaista työtä teet? onko se haastavaa? oletko ollut pitkään siellä? onko opiskelu vaativaa? milloin valmistut?”, mutta jos sanot olevasi työtön niin saat ihmiset hiljaiseksi. 

Työttömänä on ihanaa, kun on aikaa. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja voi elää ihan omassa rytmissä. Voi tehdä niitä asioita, joista tykkää. Minä olen esimerkiksi keskittynyt kirjojen lukemiseen, kirjoittamiseen, liikuntaan, parisuhteeseen ja kaverisuhteisiin. Tylsää päivää ei ole ollut, sillä keksin helposti tekemistä. Harmi on se, että läheiset ovat vapaina vain iltaisin ja viikonloppuisin, jos silloinkaan, kun itsellä olisi aikaa nähdä vaikka millä mitalla. Jokaisella työttömällä muuten tulisi olla ainakin yksi toinen työtön kaverina ja vertaistukena. Olen saanut tosi paljon voidessani jakaa omaa kokemustani työttömänä toisen työttömän kanssa ja kuullessani minkälaiselta työttömyys on toisesta tuntunut. Sitä vahvistuu ja voimistuu ihan eri tavalla, kun tietää, ettei ole yksin tilanteessa! :)


Mielestäni työttömyydenkokemus on arvokas kokemus elämässä. Saa käsitellä vaikka mitä ajatuksia ja tuntemuksia sillä matkalla ja ymmärrys elämästä laajenee. Ajatukset työttömistä ja työttömyydestä ehkä myös muuttuvat oman kokemuksen myötä. Työttömyys voi myös näyttää kuka olet, kun et voi perustaa identiteettiäsi työn varaan tai olla jatkuvassa kiirepyörässä. Mitä siellä pinnan alla on?