Säästä ajatuksesi eläviä varten

Nyt on sellainen kirjaputki päällä, että blogi saattaa alkaa muistuttamaan kirjablogia. On niin ihanaa lukea vaihteeksi muutakin kuin tenttikirjoja! Hyllyssä on odottamassa kirjoja ja olen varannut useita kirjoja kirjastosta. Onpa kivaa päästä niiden maailmaan. Olen kyllä aina tykännyt lukea, joten tuntuu hyvältä, että on nyt enemmän aikaa tälle rakkaalle harrastukselle. Viimeksi luin Johanna Elomaan kirjan Säästä ajatuksesi eläviä varten. Olin kuullut kirjan käsittelevän läheisen itsemurhasta selviämistä, joten se oli se syy, miksi alunperin halusin lukea kirjan.

Kirjasta tekee erityisen mielenkiintoisen se seikka, että se on tositarina. Kirjassa kerrotaan surun käsittelystä. Päähenkilö on menettänyt veljensä ja lisäksi hän on myös eronnut miesystävästään. Päähenkilö lähtee etsimään itseään Intian ashramiin, Borneon orankien kuntoutuskeskukseen ja Balille. Kirja käy hyvin sellaisesta mielikuvitusmatkailusta, koska itsensä pystyy hyvin kuvittelemaan päähenkilön maisemiin. Jonkin verran ehkä myös mielestäni tylsiä kohtia mukana sisällössä, mutta jokainen löytää ehkä jotakin mielenkiintoista tietoa. Minua kiinnosti erityisesti kirjan sisältämät elämänviisaudet, ravintoasiat ja tapaamiset gurujen ja astrologien kanssa. Toki myös veljen kuoleman käsitteleminen oli pääkiinnostuksenkohteena.

Kuvailisin kirjaa mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi. Se tempaisi hyvin mukaansa ja onnistui antamaan myös tietoa asioista, joista en tiennytkään haluavani tietää. Pientä inspiraatiotakin taisi tulla. Kiinnostaisi kyllä tietää lisää ainakin orankien elämästä ja palmuöljyn viljelystä sekä astrologian maailmasta. Hauska sattuma oli sekin, että Intian ashramissa oltiin kuin hiljaisuuden retriitissä. Se sopi hyvin minulle, koska koin vastikään elämäni ensimmäisen hiljaisuuden retriitin. Parasta kirjassa oli se, että se on tositarina. On aina mielestäni tosi kiehtovaa päästä lukemaan toisen ihmisen ajatuksista ja elämästä.

Muutama elämänviisaus vielä kirjasta, koska nämä haluaisin tallentaa mieleeni: ”Aurinko on ollut sisällämme aina, mutta elämme maailmassa, jossa sen eteen on vedetty verhot. Ainoa, mitä meidän tulee tehdä, on avata verhot ja katsoa” (Pujya Swami Chidanand Saraswatiji) ja ”Kasvaminen ja muutos sattuvat, mutta eniten sattuu jääminen tarinaan, johon ei kuulu”(tuntematon).

Nyt on muuten hyvä tilaisuus suositella kirjoja luettavaksi. Otan vinkkejä mielelläni vastaan ja niitä voi laittaa kommentteihin. Kiitän jo etukäteen! Ja hei, aina kun postaan jostain kirjasta niin olisi kiva kuulla, että onko kirja muillekin tuttu ja mitä siitä on tykätty. :)

Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Oletko jo lukenut Henriikka Rönkkösen esikoisromaanin? Luin sen tiistaipäivänä kirjaston eräpäivän asetellessa paineita. Hyvin toimii se, että antaa kirjan ensin kuukauden odotella hyllyssä kaikessa rauhassa ja sitten eräpäivän iskiessä voi lukea sen kiirepaniikissa. Koska onhan se luettava, kun sen on varannut ja odottelun jälkeen saanut käsiinsä. En ole mikään epäonnistuja! Seuraavaa kertaa voisi joutua odottelemaan ikuisuuden. Ja kiva oli huomata, että kyllä se kannatti lukea! Olin lukenut kirjailijan haastattelun naistenlehdestä joskus aiemmin ja siltä istumalta varannut kirjan. Innolla odottelin, että nappaako kirjailijan kirjoitustyyli vai ei. Nappasihan se!

Okei, on ehkä syytä varoitella, että kirjassa on aika paljon härskejä sanoja ja suoraa puhetta. Jopa kirjan alussa on siitä pieni varoitus. Kirjan kannen kuvituskuva banaaneista (osa kuorittuja, osa kokonaisia, osa pelkkiä kuoria) kertonee sekin jotain siitä, mitä on odotettavissa. Aluksi kielenkäyttöön oli vähän haasteellista totutella, koska olenhan tunnettu siitä, että härskit sanat eivät kuulu sanavarastooni (paitsi ehkä humalassa) ja välillä olin vähän jopa järkyttynyt lukemastani. Kirja kuitenkin piti otteessaan alusta loppuun ja loppua kohden tuntui, ettei mikään enää järkyttänyt, vaan sitä nyökytteli vaan hyväksyvästi ja halusi kuulla lisää.

Kirja oli jotenkin sellaista ihanan kevyttä ja hauskaa luettavaa, mutta samalla se tarjosi mukavaa vertaistukea niin sinkkuuteen, suhteeseen kuin naisen elämään noin yleisesti seksuaalisena olentona. Kirjassa tuotiin hauskalla tavalla esille niitä totuuksia, joihin on itsekin jollain tavalla jossain muodossa törmännyt. Ihastumiseen liittyen tuotiin esille siihen liittyvää stalkkaamista, deletointia, repsahtamista, katoamista, jatkuvaa analysointia, ripustautumista, se Oikea-ajattelua, sydänsuruja ja itsensä etsimistä ja sitten itsensä löytämistä milloin mistäkin. Niin tuttuja juttuja, että oli hauskaa lukea niistä jonkun kirjoittamana. Jäin miettimään, että jos ei ole koskaan elänyt kunnolla sinkkuelämää niin jääkö paitsi näistä ”ihanista” kokemuksista? Onko ne kokemuksia, jotka olisi hyvä kaikkien kokea vai mieluummin olla kokematta? Ymmärtääkö esimerkiksi sitä stalkkauksen hauskuutta, koukuttavuutta, hulluutta ja kärsimystä, jos ei ole omakohtaista kokemusta? Nauratti myös, kun kirjassa kerrottiin parisuhteessa elävien antamia vinkkejä sinkuille. Toivon, että en niihin sorru itse, kun olen niitä kuitenkin monesti kuullut. :D Tätä pitäisi kysyä sinkkukavereiltani, koska en ole ihan varma mitä neuvoja ja totuuksia suustani päästelen huomaamatta..

Lisäksi kirjassa käsitellään masturbaatiota, seksielämää, naisen ja miehen erilaista laukeamista, dildon ostoa ja käyttöä, ripulointia, piereskelyä, häpykarvoitusta ja miesvihaa. Erityisen hauska luku oli mielestäni se, jossa haastettiin mies kuvittelemaan itselleen kuukautiset ja kuvailtiin raadollisesti miten kuukautiset elämään vaikuttavat. Pidin myös siitä, että kirjassa tuotiin esille kehitysvammaisuutta ja seksuaalisuutta. Sitä miten kehitysvammainenkin saa olla seksuaalinen olento tarpeineen. Siinä on teema, joka vaatii kai monelta sulattelua. Mielenkiintoista oli myös lukea aborttikokemuksesta. Kivaa oli sekin, että kirjaan mahtui seksuaalista jännitettä naisen kanssa. Se on aina plussaa tällaisissa kirjoissa. Plussaa on myös se, että kirjan loppu ei ollut ihan se ennalta-arvattavin, vaikka toisaalta ei se mikään yllättäväkään ollut. Miinusta ehkä vähän siitä, että kirja saattaa antaa sellaisen kuvan, että jokainen sinkku on aina etsimässä jotakuta elämäänsä ja että sinkkuelämä on automaattisesti parin (tai seksin) etsintää eikä sisällä mitään muuta elämää.

Jään odottelemaan, että milloin mahtaa ilmestyä kirja Mielikuvitustyttöystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita mieskirjailijan kirjoittamana. Haluaisin kuulla kaiken saman miesnäkökulmasta. Olisi myös kiva lukea kirja ei-heteron sinkkuelämästä, jossa sinkkuelämä pyörisi saman sukupuolen tulkinnassa ja deittailusäännöissä. Pätisikö silloinkin ihan samat säännöt, joita esimerkiksi tässä kirjassa on esiteltynä? Keksin myös pari uutta kirjaa: Mielikuvitushäät ja muita parisuhde-elämän perusasioita, Mielikuvitusero ja muita parisuhde-elämän perusasioita, Mielikuvituslapsi ja muita lapsettoman elämän perusasioita, Mielikuvitusvalmistuminen ja muita opiskelijaelämän perusasioita, Mielikuvitusmatka ja muita kotihiirielämän perusasioita, Mielikuvituslottovoitto ja muita köyhän elämän perusasioita.. noh taisi tulla enemmän kuin muutama, kun näitähän nyt keksisi vaikka kuinka.

No joka tapauksessa, tämä oli nyt ainakin viihdyttävä kirja, jota voin suositella huumorinystäville, jotka eivät vähästä järkyty. Hyvin sopii luettavaksi myös parisuhteessa eläville. Ihan hauska näyttää olevan myös Henriikan blogi täällä: http://henriikkaronkkonen.blogspot.fi/


Kivaa viikkoa kaikille blogini mielikuvituslukijoille! <3

Hiljaisuuden voimaa hiljaisuuden retriitissä

Olin ensimmäistä kertaa ikinä hiljaisuuden retriitissä ja ah, se oli niin ihanaa. Kokemusta on vaikea muuttaa sanoiksi, sillä vaikka sanoisin mitä niin se ei kuvaisi tarpeeksi kokemustani. Ensimmäisen illan ensimmäisellä yhteisellä aterialla totesin itselleni, että nyt olen kuin taivaassa. Kenenkään kanssa ei tarvinnut jutella yhtään mitään. Sai vaan olla hiljaa eikä tarvinnut potea huonoa omatuntoa siitä, että ei jaksanut smalltalkia tai verkostoitua kaikkien uusien tuttavuuksien kanssa. Yksinkertaisesti sai vain olla. Ja mikä hienointa, oli niin hiljaista ja rauhallista. Taustalla kuului vain hiljainen instrumentaalinen musiikki. Taivaallista!

Ennen retriittiä olin jännittänyt sitä, että osaanko olla hiljaa vai valtaako tarve puhua ja puhua. Vaikka viihdynkin monesti hiljaa niin ajattelin, että sitten kun oikein pitää olla hiljaa niin ehkä en kykenekään siihen. No kykenin. Lisäksi jännitin vähän sitä, että pystynkö olemaan ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Siihenkin pystyin, vaikka totuuden nimissä tunnustettakoon, että välillä hapuilin kännykkää ja himotti katsoa onko tullut viestejä ja mitä maailmalla on tapahtunut. Pidin himoni kuitenkin kurissa. Siitä olen ylpeä.

Mielestäni parasta retriitissä oli se, että pääsi aivan toiseen ympäristöön. Tapani mukaan en ollut turhia selvittänyt paikan sijaintia etukäteen ja sitä ei tarvinnutkaan tietää, koska sain kuljetuksen paikanpäälle. Olikin upea yllätys huomata, että maisemat olivat hyvin vaikuttavat. Luonto oli ihan lähellä. Oli järveä ja oli peltoja ja metsää. Sielu lepäsi niissä maisemissa ja oli mahtavaa ulkoilla. Tuntui myös siltä, että jätin kotiin kaikki murheet. Tai no, sen yhden ainoan murheen, mikä tuntui vielä lähtöpäivänä niin musertavalta. Ajattelin, että miten ihmeessä jaksan ilman mun koiria ja miten voin olla onnellinen ilman niitä. Ja siihenkin taisin saada vastauksen.

Oli nimittäin niin, että retriittiin oli tuotu kirjoja, joita sai halutessaan lukea. Sieltä sattui löytymään kirja, josta olin kuullut paljon hyvää ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Kirja oli Anthony de Mellon Havahtuminen. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin oman postauksen, mutta sanottakoon heti, että kirja teki vaikutuksen ja tuntui siltä, että mun oli tarkoitus lukea se juuri siinä hetkessä ja siellä. Kirjassa kuvailtiin ihmisen kärsimystä ja onnellisuuden esteitä niin, että se oli kuin suoraan elämästäni. Hahhah, se oli tavallaan niin hassua lukea. Sen avulla jollain tapaa käsittelin omaa suruani. Tuo kirja osaltaan teki mun retriitistä niin hienon kokemuksen, sillä sen parissa tykkäsin viettää aikaa ja sain sen kokonaan ahmittua. Hieman kyllä tuli esiin se suorittaja-Nanna, kun oli mukamas pakko lukea kirja loppuun retriitin aikana.

Unimaailmani oli tavanomaistakin rikkaampi retriitin aikana. Näin vaikka mitä unia. Hyviä unia ja painajaisia, mutta nukuin kyllä monta tuntia. Päivien aikana oli useampia meditaatiohetkiä, kun retriitin kaikki ihmiset, noin 19 meitä taisi olla, kerääntyi samaan huoneeseen hiljentymään. Huomasin, että kynttilänvalo oli meditaatiohetkissä itselleni sellainen todellinen katseenvangitsija. Olin siitä ihan lumoutunut. Lumouduin myös samantapaisesti lumisateesta ulkona ja järvellä uiskentelevista joutsenista. Niissä kaikissa oli jotain tosi taianomaista.

Vaikka sanoja ei vaihdettu ihmisten kanssa, koin silti meidät kaikki yhdeksi ryhmäksi. Koin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokainen ihminen tuntui myös jotenkin niin mukavalta ja ihanalta. Retriitissä oli tapana liikkua mahdollisimman rauhallisesti. Siinä huomasin, että oma kävelyni on aikamoista juoksua normaalisti. Sain ihan keskittyä siihen, että sain kävelytahtia vähän himmailtua. Se oli hyödyllinen kokemus ja sai miettimään sitä, että miksi kaikki pitää tehdä niin nopeasti ja tehokkaasti? Joskus hitaammin ja rauhallisemmin voi olla oikein hyvä. Toivon myös, että osaisin viettää enemmän aikaa ihan rauhassa luonnossa ja esimerkiksi viettää kotona pieniä meditaatiohetkiä kynttilänvalon äärellä. Luulen, että niillä voisi olla hyvää vaikutusta elämääni.

Kannatti uskaltautua mukaan hiljaisuuden retriittiin. Taas olin aikamoinen jännittäjä ennen lähtöä ja mietin, että miksi ihmeessä olin ikinä ilmoittautunut mukaan minnekään. No se lienee oma tapani suhtautua asioihin ja kappas taas kerran, kaikki päättyi niin hyvin ja kannatti. Ehkä on vielä jopa aikaista sanoa miten hiljaisuus vaikutti, mutta luulenpa, että se teki vain todella hyvää. Oli ihanaa olla ihmisten kanssa ja samalla tietää, että mitään ei tarvitse sanoa eikä tarvitse esittää mitään. Sai vain olla. Ihanan rentoa. Ja pukeutuminenkin oli niin rentoa, sekin oli kivaa. Mikä ei sitten ollut niin kivaa? Noh jos jotain negatiivista niin huoneeni oli niin kylmä, että palelin siellä osan ajasta ja retriitissä oli aika paljon kristillisyyttä omaan makuuni (uskontoasioista saatan muuten kirjoittaa postauksen lähiaikoina, sillä siitä heräsi ajatuksia) . Saa nähdä milloin tulee seuraava mahdollisuus hiljaisuuden retriittiin, mutta todellakin haluan uudelleenkin mennä.

Ihanaa viikkoa! <3

Elämää ilman koiria

Olen elänyt ilman koiria nyt muutaman kuukauden ajan. Kaikkeen se ihminen vaan sopeutuu, täytyy se todeta heti alkuun. Kuten ehkä tiedätte aiemmista postauksista niin jouduin hyvästelemään rakkaan koirani Minnin heinäkuussa. Sen jälkeen toinen koirani Lumi alkoi kärsiä eroahdistuksesta ja oli ikävää löytää se aina kotoa stressaantuneena. Jo hyvinkin lyhyt yksinolo sai sen stressaantumaan. Yksinollessa se haukkui ja pissasi sisälle. Onneksi järjestyi niin hyvin, että Lumi sai muuttaa vanhempieni luo, jossa sillä on useita ihmisiä seurana sekä koirakaveri.

Lumi voi tällä hetkellä hyvin ja kohta ikääkin tulee jo se 14 vuotta. Se on hyvin pirteä vanha koira ja ruoka maistuu niin erinomaisesti. Näen Lumia joka viikko, mikä tekee erossaolosta siedettävämpää. Vaikeinta onkin jättää Lumi joka viikko yhä uudelleen, sillä se haluaisi aina tulla mukaani. Ja eniten haluaisin toki vain ottaa sen mukaani, mutta koska tiedän, että sen on parempi vanhemmillani niin Lumi on nyt siellä.

Koirista luopuminen ja se kaipaus, mikä on jäänyt, on tällä hetkellä elämäni suurin murhe ja kipupiste. Ei mene päivääkään etten koiria kaipaisi. Ja yleensä itkettää, kun niitä mietin. On se vaan niin uskomatonta, että muutama kuukausi sitten mulla oli kaksi koiraa ja nyt niitä ei ole enää yhtäkään mun kotona. Kotona on yksinäistä ilman hännänheiluttajia. Saan syödä ihan liian rauhassa ja muutenkin tehdä arjen juttuja ihan liian yksin. Jostain syystä koirien karvat eivät kuitenkaan ole jättäneet kotiani, vaan niitä kyllä edelleen löytyy nurkista mukavasti. Jollain tavalla se on jopa lohduttavaa.

Koirattomana ei tule käytyä ulkona yhtään niin paljon kuin koirien kanssa. Se on aika iso muutos arjessa. Yksin käveleminen ei tunnu samalta kuin koirien kanssa, se tuntuu jotenkin turhalta hommalta. Pimeässä ulkoileminen tuntuu yllättäenkin jotenkin turvattomalta, kun koirien kanssa saattoi hyvin liikkua ihan miten vaan ja milloin vain. Sitä tiesi, että omat koirat kyllä pitivät huolen siitä, että kukaan ei pääsisi mistään puskista yllättämään. Huomasin myös yllättäen, että nukkuminen ei ollut samanlaista ilman koiria. Nukuin paremmin koirien kanssa. Oman kodin pimeys vaanii myös eri tavalla nyt, kun ei ole koiria ja välillä tarvitsen omaa sisäistä vahvuuttani siihen, että koen oloni turvalliseksi kotona pimeälläkin.

Toki olen saanut kokea myös uudenlaista vapautta. Ei tarvitse huolehtia siitä, että koira ei joudu olemaan liian pitkään yksin. Ei tarvitse käyttää koiraa ulkona silloin, kun ei huvita lähteä ulos. Voin keskittyä vain itseeni ja mennä ja tulla vapaasti. Koiranomistajana sitä aina välillä haaveili elämästä ilman koiria. Nyt ainakin toistaiseksi tuntuu enemmän siltä, että ilman koiria ei oma arki ole sitä parasta mahdollista elämää.

Jos haluaa ajatella viisaasti ja nähdä kaikessa mahdollisuuksia niin tässä koirattomuudessa olen ainakin saanut kokea nyt arkea ilman koiria ja tiedän minkälaista se voi olla. On tavallaan hyvä saada siitäkin kokemusta. Olen myös saanut harjoitella luopumista. En ole tainnut koskaan olla kovin hyvä luopumisessa, koska tapanani on kiintyä kaikkeen hyvin syvästi. Olen niitä ihmisiä, joille tavaroista luopuminenkin on vaikeaa. Sitten kun on kyse perheenjäsenestä niin onhan se nyt vielä vaikeampaa. Irti päästäminen lienee usein hyvin vapauttava kokemus, mutta ennen sitä täytyisi päästä siihen tilaan, että hyväksyy tilanteen, eikä vastusta sitä. Vielä en taida olla ihan siinä pisteessä, koska tuntuu, että olen joutunut luopumaan jostakin, mistä en olisi missään nimessä halunnut luopua enkä tällä tavalla.

Olen huomannut, että hyvinkin nopeasti kaikkeen jotenkin sopeutuu ja arki rullaa, mikä on helpottavaa. Vuodenajat vaihtuvat ja elämä menee eteenpäin, mutta henkistä työtä saa kyllä tehdä aika tavalla kaiken prosessoinnissa. Tavallaan harmi, miten olen sellaista prosessoivaa ja analysoivaa ihmistyyppiä, koska tässä pääsisin helpommalla, jos ajattelisin paljon vähemmän. Tunteetkin olisi niin kiva välillä kytkeä pois päältä.

Se on kyllä hyvä juttu tällä hetkellä, että koirakuume on valloittanut. Ajatuksia on ihana suunnata tulevaan ja kaikkeen siihen, mitä voin tehdä tulevan koiran kanssa sen sijaan, että keskittyisin vain kaipaamaan mennyttä ja siihen mistä jään nyt paitsi. Odotan niin malttamattomana sitä päivää, että kuulen taas tassujen kopinaa lattiaa vasten, kuulen haukahduksia, saan ottaa esille koiratarvikkeet ja saan muutenkin seuraa arjen juttuihin. Olisipa se päivä jo pian!

Parhaita vinkkejä stressaamiseen

Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä vahvuudestani eli stressaamisesta. Jos haluat oppia paremmaksi stressaajaksi niin nyt annan siihen vinkkejä eli kannattaa lukea huolella! :D

Stressitaitoja harjoiteltavaksi:

- Mieti kaikkea sitä, mitä sinun tulee ehtiä tehdä. Muista, että asioita on tosi paljon ja aikaa on tosi vähän. Pyöritä näitä asioita päässäsi kunnes saat sykettä nousemaan.

- Muista aloittaa stressaaminen heti herätessä. Jos uni meinaa tulla liian nopeasti niin muista miettiä tekemättömiä asioita ja sitä miten rajallisesti sinulla on aikaa. Mitä enemmän päivän aikana stressaat, sen parempi!

- Kannattaa jättää kaikki mahdollinen viime tippaan. Kiire lisää hyvin stressiä!

- Kaikkea voi aina siirtää seuraavaan päivään. Älä tee helppojakaan asioita heti, vaan siirrä tuonnemmaksi. Stressi kasvaa ja pysyy yllä!

- Muista vatvoa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Se tekee hyvää!

- Järjestä päivän aikataulu niin, että sinulla on koko ajan kiire. Tee niin pitkiä to do-listoja, että et koskaan onnistu tekemään niitä kaikkia. Lannistu säännöllisesti siitä, miten epäonnistut.

- Aina kannattaa miettiä kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen. Jos mahdollista niin kannattaa visioida näitä tilanteita jo mielessä niin se tuntuu jo heti todellisemmalta.

- Muista hokea kaikille miten sinulla on kiirettä ja stressiä. Jos mahdollista pidä huolta siitä, että myös ympärilläsi on ihmisiä, jotka hokevat samaa. Parhaassa tapauksessa saat heiltäkin stressienergiaa!

- Jos mahdollista niin tietokoneella työskennellessäsi tee kaikkesi, jotta joko tietokone hajoaa tai saat hävitettyä tärkeimmän tiedostosi. Varma tapa lisätä stressiä!

- Älä ole läsnä hetkessä. Mieti kaikkia tulevia koitoksia ja kyseenalaista selviämistäsi niistä.

- Muista nukkua mahdollisimman vähän, koska mitä väsyneempi olet, sitä helpommin olet stressaantunut. Aterioitakin voit jättää välistä, koska kannattaa panostaa stressaamiseen täysillä ja nälkäisenä stressaaminen on helpompaa.

- Ole mahdollisimman paljon sisätiloissa, jotta vältyt raikkaalta ilmalta. Luonnossa oleminen on kiellettyä! Neljän seinän sisällä työskentely on stressin kannalta oikein hyvä!

- Muista hengittää nopeasti ja pinnallisesti niin saat kehosikin vielä paremmin stressitilaan.

- Tyhjennä kalenteri kaikesta kivasta. Ei harrastuksia, ei kavereita eikä kivoja tapahtumia. Keskity stressaamiseen ja kaikkeen, mikä aiheuttaa stressiä niin hyvää tulee!

- Lepo ei ole sallittua, vaan koko ajan pitää stressata. ”Jaksaa, jaksaa” on mottosi.

- Muista, että yksin tulee selvitä ja pärjätä. Kaikki tulee itse hoitaa. Älä ota vastaan mitään apua muilta äläkä vaan siirrä tehtäviä muille.

- Jos hairahdat tekemään jotain kivaa tai rentouttavaa niin muista stressata samalla kaikesta mitä pitäisi tehdä. Älä vaan nauti tai päästä irti stressistä!

- Jos näyttää siltä, että stressattavat asiat vähenevät niin haali niitä heti lisää. Pidä mielessä kultainen sääntö: mikään ei riitä, aina pitää tehdä enemmän ja paremmin.

- Muista, että vain täydellinen on riittävän hyvä. Sinun täytyy tehdä kaikki täydellisesti ja olla täydellinen. Jos näyttää siltä, että jokin onnistuu niin mietipä vielä: oliko se todella se täydellinen versio? Ole tiukkana itsellesi, ei armoa eikä pehmoilua!

- Stressi! Stressi! Stressi! Mieti stressiä aina kun mahdollista. Naaman tulee olla vakava ja katseen suuntautunut alaspäin. Kyse ei ole hauskasta asiasta, vaan hyvin vakavasta elämää suuremmasta asiasta. Muille ajatuksille ei saa jäädä tilaa.

Siinäpä varmaan tärkeimmät vinkit, olepa hyvä!

Nyt vaan kaikki stressaamaan! :D Muista, että stressi lisää huonoa oloa ja sillä on yhteyksiä moniin sairauksiin eli stressaaminen todella kannattaa. Jos sinulla on lisää stressivinkkejä tai onnistuneita stressikokemuksia niin kerro niistä kommenteissa.

Hirveän ihana Halloween

Viikonloppuna järjestin ystäville Halloween-bileet. Järjestyksessä nämä olivat toiset järjestämäni Halloween-bileet, sillä vuosi sitten oli edelliset bileet. Kun jotain odottaa vuoden ajan ja tapahtuman lähetessä intokin vain kasvaa niin näin jälkikäteen, kun bileet on ohi niin tuntuu olokin vähän tyhjältä. Vuoden yksi kohokohta oli juuri ja sitä oli niin korkeuksissa. Vähän masentaa nyt, kun se on ohi. Mitäs nyt seuraavaksi? Mitä voin heittäytyä haaveilemaan ja suunnittelemaan? :D Ehkä seuraava juhla onkin sitten valmistujaisjuhlat. Niistä olen jo pidemmän aikaa haaveillut.

Täytyy todeta vielä, että olipa hienot bileet. Nautin kyllä kovasti. Elämys ja ikimuistoinen tapahtuma ainakin minulle, toivottavasti myös monelle muulle. Ja nautin kyllä kovasti kaikesta siitä suunnittelusta, askartelusta ja haaveilustakin ennen näitä pippaloita. Joitakin ohjelmanumeroita sai kyllä useamman tunnin suunnitella ja pähkäillä. Siinä oli itselleni sellaista sopivaa haastetta, jossa sain käyttää luovuutta ja johon sain uppoutua niin, että ajankulukin katosi. Tykkään! Ohjelmassa oli kauhutarinoiden ja muistokirjoitusten kirjoittamista, vasta-aineiden etsintää pitkin asuntoa (vieraat olivat altistuneet myrkkykaasulle ja heitä uhkasi kuolema), salaisia karmivia tehtäviä sekä muutama murhaajaleikki. Sekään ei haitannut, että tietokoneeni hajosi edellisenä iltana, sillä ehdin saada äitini tietokoneen lainaksi ennen h-hetkeä. Eikä sekään loppujen lopuksi ollut maailmanloppu, että kuukautiset sattuivat alkamaan juuri juhlapäivänä, sillä ilmeisesti emännän roolissa virtaa adrenaliini siihen malliin, että kivut ei ehdi tuntua. ;)

Tietenkin tykkään myös siitä, että sain vieraitakin paikalle. Ei olisi juhlaa, jos ei olisi osallistujia. Hienoa, miten ystäväpiirissäni on muitakin Halloweenin ystäviä. Olen hyvin onnekas siinä mielessä. Mitä tulee omaan Halloween-suhteeseeni niin kyllä etenkin viime vuonna mietin, että onko siinä mitään järkeä, että järjestän Halloween-juhlat, kun pelkään niin paljon kaikkea siihen liittyvää. Bileissä kuunnellaan kauhumusiikkia, jota en yksin voisi kuunnella alkuunkaan. Bileissä ollaan pimeydessä, ja etenkin viime aikoina pimeys on pelottanut aiempaa enemmän. Hautakynttilöitä kammoksun ja niitähän olen sitten nimenomaan muutaman hankkinut koristeeksi. Tänä vuonna itselläni oli lisäksi sellainen karmiva maski, jota kyllä säikähtäisin helposti muissa olosuhteissa. Kauhuelokuvia en pysty katsomaan, mutta silti olen halunnut bileisiini kauhuelementtejä jossakin suhteessa. Hassua kyllä, välillä jopa haaveilen siitä, että tekisin kauhuelokuvan. Aavistelen, että siihen mulla olisi kyllä ideoita vaikka miten. Anyway.. Jollakin hauskalla tavalla Halloween-bileet ovat itselleni kenties jonkinlaista terapiantapaista pelkojen kohtaamista eri näkökulmasta käsin. :)

On se vaan ihanaa, kun voi kutsua ihmisiä kylään. Koska olen elänyt lapsuuden oloissa, joissa vieraiden kutsuminen oli aikalailla mahdotonta, sitä osaa arvostaa että niin voi nykyisin tehdä. Saan vihdoin pitää sellaisia teematapahtumia, joista lapsena saattoi vain haaveilla. ;) On hienoa, että on paikka, jonne voi ihmisiä kutsua. On myös hienoa, että juhlat ei ole mitenkään rahasta kiinni. Nyyttärimeininki on hyvä keksintö. Tänäkin vuonna panostin näihin juhliin rahallisesti vain muutamien eurojen verran (ajallinen panostus onkin sitten kokonaan toinen juttu, mutta kun on kivaa niin sitä ei lasketa). Vieraat puolestaan saavat itse päättää haluavatko tuoda jotakin ja haluavatko pukeutua, matkaan tietystikin voi sitten kulua rahaa.. Kunhan näitäkin mietin, koska itselleni on hyvin tärkeää se, että kaikki voivat osallistua.

Karmivan kivaa Halloweenia!

Blaablaablaa oli ainoa mitä kuulin

Viikonloppuna kävi niin, että eräs läheinen kertoi minulle, että unelmani on huono eikä hyväksi minulle. Hän oli tietävinään, miten minun kannatti elää. Blaablaablaa oli ainoa, mitä kuulin. Näin olisi pitänyt olla, mutta siinä hetkessä annoin sanojen upota ihon alle, kyseenalaistaa unelmani ja aiheuttaa minulle pahaa mieltä. Jos olisin tajunnut siinä hetkessä, että näissä sanoissa ei ole totuutta eikä hän voi tietää itseäni paremmin, mikä minulle on hyväksi, olisin osannut suhtautua kevyemmin. Hän puhui omasta totuudestaan ja peloistaan käsin. Silti, voi miten olisinkaan halunnut juuri tämän ihmisen tuen ja hyväksynnän tässä itselleni tärkeässä asiassa ja sen puute satutti ja ärsytti! Siinä hetkessä ei ollut väliä edes sillä, että niin moni muu läheinen on tukemassa ja kannustamassa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun en ole saanut kannustusta ja tukea sieltä, mistä sitä olisin toivonut saavani. Siksipä ei tule olemaan myöskään ensimmäinen kerta, kun aion kulkea unelmaani kohti riippumatta siitä onko minulla tämän ihmisen tuki vai ei. Haha! Jos olisin asiassa epävarmempi, antaisin hänen mielipiteensä ehkä vaikuttaa enemmän. Nyt, kun tämä unelma käy mielessä tämän tästä ja tiedän sen sopivan elämääni, miksi en luottaisi itseeni? Olenhan oman elämäni asiantuntija. Ja jos aikaisempiin kokemuksiini on luottaminen, olen tekemässä itselleni oikeaa valintaa ja tämän ihmisen tuki ja kannustus tulevat kyllä esiin sitten, kun unelma on toteutunut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee tämän ihmisen kohdalla. ;) Sitä ennen blaablaablaa saa todellakin olla se, mitä tulen kuulemaan, kun hän yrittää estellä ja lannistaa minua.

Läheisemme haluavat yleensä meille vain hyvää ja parasta. Se kannattaa muistaa erityisesti silloin, kun he ovat sanoneet jotain ajattelematonta ja aiheuttaneet pahaa mieltä. He eivät läheskään aina tiedä mikä on meille parasta. Joskus erehdymme luulemaan, että he tietävät sen meitä paremmin. Joskus jopa luulemme, että läheisemme osaavat ennustaa tulevaisuuden ja uskomme kaiken, mitä he kertovat tapahtuvan valintojemme seurauksena. Heidän peloistaan tulee usein meidänkin pelkoja. Heidän asettamista rajoista voi tulla meidän elämäänkin vastaavat rajat. Heidän uskomuksistaan voi tulla meidänkin uskomuksia ja toiveistaan meidänkin toiveita.

Sanoiko exäsi, että et koskaan tulisi löytämään ketään parempaa kuin hän ja eläisit loppuelämäsi yksin? Sanoivatko vanhempasi, että et koskaan tulisi elättämään itseäsi tekemällä sitä mitä rakastat? Sanoivatko kaverisi, että rahan, töiden, kumppanin tai lapsen saaminen on vaikeaa? Onko joku sanonut sinulle, että olet liian nuori tai liian vanha tekemään jotakin?

Läheisemme joskus kertovat meille totuuksia, jotka ehkä pätevät heillä, mutta se ei tarkoita, että sama pätisi meihin. Meidän totuus voi olla täysin erilainen. He joskus luulevat, että olemme samanlaisia ja haluamme täsmälleen samoja asioita ja samalla tavalla, mutta emme me välttämättä halua. Olemme omanlaisiamme. Meillä on oma luonteemme, oma persoonamme, omat taitomme ja omat kokemuksemme. Muilla on omat polkunsa ja sen varrella omat juttunsa, meillä on oma polkumme ja siinä meille omat juttumme. Annetaan jokaisen kulkea sitä omaa polkua, eikös.

Yleensä omat vanhemmat ovat ehkä pahimpia neuvojia. Koska olet heistä lähtöisin, he tietävät kuka olet ja miten kannattaa elää. He osaavat hyvin jopa ihan huomaamattomasti ohjata sinua haluamaansa suuntaan ja ajattelemaan kuten he. Ystäväsi saattavat myös neuvoa sinua omista kokemuksistaan käsin. Etenkin jos olette läheisiä ja monessa asiassa samankaltaisia, voi hämärtyä se, että teillä ei välttämättä ole samanlaisia toiveita elämässä. Ehkä ystäväsi ei haluakaan sinun tavoin kumppania, häitä, lapsia, omistusasuntoa, vakituista työtä tai matkustella. Ei kannata automaattisesti olettaa kaikenlaista. Osaatko erottaa sujuvasti omat toiveesi läheistesi toiveista? Uskallatko toimia vastoin heidän toiveitaan ja oletuksiaan kuunnellen itseäsi ja luottaen itseesi?

Entä katse peiliin: miten sinä reagoit kuullessa läheistesi haaveista? Oletko tukemassa vai jarruttamassa haaveen toteutumista? Oletko innoissasi saman tien vai kertomassa kaikkea mikä voi epäonnistua? Puhutko omasta totuudestasi kuin yleisenä kaikille sopivana faktana? Vai ymmärrätkö, että se ei välttämättä tule olemaan totta toiselle? Oletko myös valmis ymmärtämään, että läheisesi ei välttämättä toimi kuten sinä toivoisit tai olettaisit? Pystytkö silti tukemaan häntä?

Ihanaa unelmarikasta viikkoa sinulle! Luota itseesi! :) <3


ps. Muutama biisivinkki sopien blaablaa-aiheeseen eli Antti Tuisku https://www.youtube.com/watch?v=dZiIqU3UvcQ ja jos blaabaablaa ei sovi niin entä lalala tähän tyyliin: https://www.youtube.com/watch?v=3O1_3zBUKM8 ?

Kun kosketus ylittää rajan – miksi juuri minä?

Kävelen juna-asemalla. On maanantai ja kello lähenee kahdeksaa illalla. Ohitan paikalleen pysähtyneitä ihmisiä. Huomaan, että ryhmä nuoria on kävelemässä ohitseni. Yksi nuori erkanee ryhmästä. Hetken näyttää siltä, että hän on menossa jonnekin kiertämällä takaani, vaikka samalla ihmettelen, että hän ei jätä enempää tyhjää tilaa väliimme. Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Tunnen miten hän puristaa minua pakarasta. Ja sitten hän naurahtaa ja palaa juosten takaisin nuorten ryhmään, jossa kaikki tuijottavat ja nauravat. He jatkavat matkaansa. Minä ihmettelen mitä juuri tapahtui. Katson nopeasti ympärilleni. Näkikö kukaan?

Junassa menen istumaan penkille. Olen järkyttynyt ja tekisi mieli itkeä. Samalla mietin, että ylireagoinko nyt. Eihän se ollut paljon mitään. Pieni kosketus vain. Syyllistän itseäni siitä, että en tehnyt mitään. Olisi pitänyt pitää puhuttelu tekijälle ja koko nuorten ryhmälle ja sanoa, että se ei ollut okei. Olisi pitänyt tajuta jo ennalta mitä tulee tapahtumaan ja mennä toista reittiä tai väistää ajoissa. Toisaalta mietin, että olisi pitänyt pukea löysät housut eikä ne ihonmyötäiset urheilutrikoot. Mietin kehtaanko kertoa kenellekään tapahtuneesta. Mitä jos se on liian noloa ja häpeällistä?

Tällaisissa tunnelmissa olin tänä keväänä. Aikaa on kulunut jo sen verran, että olen käsitellyt tapahtuman, mutta silti on kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Niin hyvin muistan tilanteen yksityiskohtineen. Tilanteesta jäi kysymyksiä pyörimään mieleeni. Miksi juuri minä? Miksi olin häpeissäni, vaikka en ollut tehnyt mitään väärää? Miten sellaista saattoi tapahtua ja niin yllättäen? Uskaltaako enää liikkua missään? Tilanne ei ollut ensimmäinen, kun joku loukkasi koskemattomuuttani ilman lupaani. Tuntemukset ja ajatukset olivat samankaltaisia edellisen kokemukseni kanssa, vaikka pidän edellistä kokemustani huomattavasti rajumpana kuin tätä uudempaa. Sekään ei ole unohtunut, vaikka siitä on jo vuosia.

Meillä oli kotona silloin bileet ja paikalla oli myös muutama sellainen henkilö, jota en entuudestaan tuntenut. Yksi näistä henkilöistä päätti omatoimisesti jäädä yöksi ja tuli viereeni sänkyyn. Henkilö ei ymmärtänyt, että en halunnut hänen koskevan enkä halunnut häntä edes siihen viereeni. Saattoi olla, että alkoholi oli sumentanut hänen ymmärryskykynsä, mutta saattoi olla, että hän oli muutenkin kykenemätön ymmärtämään. Onnekseni ikävä tilanne ratkesi lopulta sillä, että pääsin pakenemaan. Hassua sinänsä, että minun tuli lähteä omasta kodistani keskellä yötä, jotta sain olla rauhassa. Kyseinen henkilö nukkui sängyssäni sen yön…

Jälkeenpäin olin häpeissäni siitä, että minulle kävi niin. Mietin myös illan aikana tekemiäni virheitä. En mielestäni ollut mitenkään liian ystävällinen tai flirttaileva tälle henkilölle. En mielestäni ollut pukeutunut mitenkään liian paljastavasti enkä mielestäni antanut ymmärtää, että huoneeseeni saisi tulla, kun olin mennyt nukkumaan. Kohtalon ivaa lienee se, että huoneeni oven lukko oli rikkoutunut vähän aiemmin ja ovea ei siis saanut lukkoon, ainoastaan kiinni. Koska olin mielestäni kuitenkin ehkä juonut hieman liikaa illan aikana, se oli jotenkin kummallisella tavalla syyllisyyttäni vahvistava seikka. Toinen syyllisyyttäni vahvistava seikka minulle oli se, että en mielestäni käyttänyt tarpeeksi voimakeinoja saadakseni tämän henkilön pois kimpustani. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että silläkään ei ollut mitään väliä. En mitenkään ollut syyllinen, vaikka mieleni yritti sitä minulle niin kovasti myydä.

Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sitä, että joku loukkaa henkilökohtaista koskemattomuutta ja ahdistelee seksuaalisesti. Siitä jää jälki, kun joku ylittää rajan. Turvallisuudentunne rikkoutuu, kun tajuaa, että rajan voi joku ylittää ja siihen ei voi itse vaikuttaa kuten haluaisi. Joka päivä näitä tilanteita tapahtuu. Ihan kenelle vain. Se on todella väärin. Kiitos Donald Trumpille siitä, että hän toi seksuaalisen ahdistelun puheenaiheeksi. Monet ovat innostuneet kertomaan kokemuksistaan. Ja näistä asioista nimenomaan pitää puhua, jotta ne tulevat näkyviksi. Näkyvinä ne ovat olemassa muillekin kuin heille, joita kokemus koskettaa henkilökohtaisesti.

Kokemuksesta toipuminen voi olla hyvin vaikeaa. Omat kokemukseni syöksivät minut vaikeiden tunteiden ja ajatusten äärelle, mutta ne myös pakottivat etsimään tietoa ja muiden kokemuksia. Tiesin jotakin jo entuudestaan, mutta teoriatieto on aina niin erilaista kuin oman kokemuksen kautta saatu tieto. Vaikka teoriassa olen tiennyt, että tilanteessa ei ole mitään hävettävää eikä itseään saa syyllistää, kokemuksen tullessa omalle kohdalle häpeä ja syyllisyys vain iskevät aika kovalla voimalla. Sitä on ehkä vaikea kuvitella, jos siitä ei ole omaa kokemusta. Joskus myös ympäristön reaktiot voivat vaikuttaa. Edelleen on ihmisiä, jotka saattavat vähätellä tai syyllistää tapahtuneesta, joten ihan kenelle tahansa omasta kokemuksesta ei kannata puhua, ainakaan ihan ensimmäisenä. Puhua kuitenkin kannattaa ja mielellään paljon. On hyvä saada se kaikki sisältä ulos.

Turvallisuudentunne ja luottamus ihmisiin tulee rakentaa uudelleen. Jos pelolle antaa vallan ja jos sen antaa kasvaa niin sitten ei kyllä tunne oloaan enää missään turvalliseksi. Muistan itse, miten saatoin panikoida esimerkiksi jäädessäni hissiin kahdestaan jonkun mahdollisesti vaarallisen henkilön kanssa. Hyväntahtoinenkin kosketus saattoi laukaista voimakasta pahoinvointia ja ahdistusta. Vähitellen siitäkin selviää, kun etenee rauhassa ja kykenee ymmärtämään omaa reaktiota. Oma arvo ihmisenä voi myös vaatia työstämistä, jos kokemus jättää ajatuksia esimerkiksi omasta arvottomuudesta, vähäpätöisyydestä tai likaisuudesta.

Loppuun vielä linkki. Mielestäni hyvä video löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=oQbei5JGiT8 Videolla verrataan suostumusta teenjuontiin. Jos kerran juot teetä, se ei tarkoita, että jatkossa haluat aina teetä. Jos aloitat teenjuonnin, se ei tarkoita, että tee pitäisi pakkojuottaa sinulle loppuun asti. Jos pyysit teetä alunperin, sinulla on lupa muuttaa mielesi, eikä sinun ole pakko juoda sitä teetä. Jos olet tajuton tai unessa, et halua teetä. Niin omituista, että joillekin pitää tällaisia vääntää rautalangasta, mutta hyvä, että silloin väännetään ne selkeiksi yksinkertaisella esimerkillä. Video voi myös auttaa heitä, jotka tuntevat turhaa syyllisyyttä ja häpeää tapahtuneesta.

Turvallista päivää sinulle! Rakkautta ja valoa! <3

Jännitystä ja opiskelustressiä - ei aikaa hengittää

Heräsin tänä aamuna vielä ihan hyvissä energioissa, mutta sitten loitsin itselleni paniikkifiiliksen. Muutaman tunnin kuluttua alkava tentti sai jännittämään. Suunnitelmissa oli kerrata rauhallisesti vielä muistiinpanoja, mutta mitä enemmän alkoi jännittää niin sai kyllä tehdä työtä sen kanssa, että sai katseen pidettyä muistiinpanoissa ja mieleenkin jotain vielä painettua. Kaikki opittu tieto tuntui myös alkavan uhkaavasti haihtua! En ollut enää varma, mikä se kirjan käsite olikaan ja kun selvitin yhden niin tuli mieleen heti toinen käsite, mitä en muistanut. Ja apua, vielä pitäisi kerrata se ja se tenttialueesta ja se yksi osio jäi nyt kyllä kokonaan lukematta.. Keksin koko ajan kaikkea, mitä en vielä osannut tarpeeksi hyvin. Mielessä kävi, että vaan skippaisin koko tentin, koska jännittää ja en pysty enkä kykene. Onneksi en aina liikoja seuraile tunteitani, vaan kuuntelin myös järkeä. Jos en tekisi tenttiä nyt niin se olisi edessä myöhemmin joka tapauksessa eli paras vaan mennä. Aamun tärkeimmäksi tavoitteeksi tuli siis ihan vaan osallistua tenttiin ja hoitaa itseni siihen kuntoon, että olen tentissä hyvässä vireessä ja tarvikkeet mukana. Ja sinnehän minä lopulta menin.

En tiedä käykö kellekään muulle tällaisia, mutta itselleni on tyypillistä, että kun alkaa jännittää niin punnitsen uudemman kerran, että onko pakko mennä ja tehdä vai voiko jäädä kotiin. Kotiin jääminen alkaa niin houkutella. Kotona on niin turvallista, rentoa ja mukavaa. Useimmiten valitsen menemisen jännityksestä huolimatta. Joskus kyllä jännitys voittaa, mutta olkoon sekin välillä sallittua. Mutta huh huh, oli taas tänään kyllä sellainen jännitys, että en muistanutkaan miten paljon voin jännittää! Vatsassa asti tuntui ja ihan tärisytti. Ja yhden mokoman tentin takia! Ihan kuin se yksi tentti olisi maailmaa suurempi asia. Näin jälkikäteen on helppoa nauraa itselle, mutta aamulla ei paljoa naurattanut. Paniikki tempaisi mukaansa. Ja tentin tilalle voisi laittaa kasan kaikkea muuta, mikä on jännittänyt. Jokainen on silloin tuntunut elämää suuremmalta. Jännä ilmiö. Voisin joskus luennoida työkseni aiheesta Miten tehdä asioista elämää suurempia. Siinä olisin kyllä asiantuntija!

Olen myös viime aikoina kärsinyt tavallista enemmän nukahtamisvaikeuksista. Yleensä siis nukahdan tyyliin heti, joten olen mielenkiinnolla seuraillut itselleni uutta tilannetta. Mikä siinä onkin, että kun pitäisi nukahtaa niin ajatukset jäävät pyörimään ja vaativat tekemään to do-listoja ja kaiken maailman toimintasuunnitelmia? Itselläni nämä liittyvät nyt opiskeluihin. Uni tulee vasta, kun olen saanut itseni rauhoitettua. Totean, että kaikki kyllä hoituu ja kaikki kyllä järjestyy. Keskityn hengittämiseen. Välillä teen mielikuvaharjoittelua, jossa siirrän mieltäni painavia asioita poispäin minusta odottamaan aamua. Usein leikin nukkuvaa jo ennen kuin nukahdan. Nämä tuntuvat toimivan. Yksi parhaista keinoista on kuitenkin se, että en tee mitään koulujuttuja enää lähellä nukkumaanmenoa, jolloin ne eivät ole ihan pinnalla ajatuksissa.

Kaiken kiire-ajattelun ja stressin keskellä olisi niin tärkeää pysähtyä hengittelemään. Aika vaan ei tunnu sellaiseen riittävän. ;) Onneksi aika sentään riittää nukkumiseen ja syömiseen. Olen taas huomannut, että se stressi vie kyllä helposti mennessään. En ole ollut juurikaan nykyhetkessä, vaan elänyt omassa maailmassani jossain lähitulevaisuudessa. Stressi saa kyllä myös paljon tehokkuutta esille itsestäni. Välillä ihailen itseäni siitä, miten jaksan paahtaa muutaman päivän täysillä ja pystyn oppimaan ihan mielettömästi uutta, pystyn lukemaan monta sivua kirjasta ja kirjoittamaan monta sivua tekstiä. Välillä yllätyn itsekin, että mihin oikein kykenenkään kun niin vaan päätän. Olen välillä ihan ahkeruuden supernainen. Ja sitten myös mietin, että joku toinen voisi pitää ihan hulluna, jos seuraisi sitä työskentelyä. :D Omassa rytmityksessä voisi kyllä olla parantamisen varaa, mutta sitten taas toisaalta juuri se työskentelytapa on toiminut ja vienyt näinkin pitkälle. Kaikki on aina järjestynyt ja kaikki on aina sujunut.

Nyt on sellainen olo, että alkaa opiskelut riittämään. Sitä voisi luulla, että valmistumisen lähestyessä opinnot sujuisivat omalla painollaan vanhasta tottumuksesta ja olisi vaan fiilistelyä siitä, miten jää kaikkea kaipaamaan. No ei ainakaan täällä ole yhtään sellainen fiilis! Opintoja tuntuu vielä vaan riittävän ja jokainen vaatii oman panostuksensa ja vielä samoihin aikoihin muiden opintojen kanssa. Deadlineja toisen perään. Se on sellaista priorisoinnin palapeliä. Ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. Ajatella, että puhun jo viikoista! Sitten alkaa kuulkaas onnellisuus ja vapaus. Kyllä, minäkin sorrun usein siihen ajatteluun, että onni on jossain sitten kun- hetkessä. Yritän kyllä tiedostaa sen ja tuoda sitä onnea nykyhetkeen. Joka tapauksessa en kyllä malta odottaa sitä, kun opinnot on ohi. Se tuntuu sellaiselta uuden elämän aloittamiselta! Minkälainen ihminen haluan sitten olla? Mitä uusia juttuja aion aloittaa? Nämä haaveilut usein siivittävät opiskelua. Ja hei, ei pidä unohtaa valmistujaisjuhlia ja niistä haaveilua. Haaveilu on kyllä parasta.

Blogille onnea 3 kuukauden iästä, jei! Ja bloginlukijoille iso kiitos siitä, että luette mun juttuja! <3

Ei on vaikea sana

Tällä kertaa haluan postata siitä, miten vaikeaa voi välillä olla kieltäytyä jostakin. Olen sitä mieltä, että aina on oikeus kieltäytyä. Jos et halua tehdä jotakin niin kieltäydy. Niin yksinkertaista se on. Ja tästä huolimatta saatan tuskailla tuntikausia tai siirtää jopa päiviä jotakin asiaa, jos tiedän, että pitäisi kieltäytyä, mutta en just nyt jostakin syystä heti siihen kykene. Haluan vielä katsoa jos muutankin mieleni. Tai haluan vielä miettiä tarkemmin, että millä sanoilla tai miten kieltäydyn. Tai sitten on niitä tilanteita, kun kieltäytyy saman tien ja sitten juttu jää vaivaamaan. Olinko tyly? Pahoitinko toisen mielen? Olisinko voinut joustaa kuitenkin tämän kerran? Oliko tämä nyt viimeinen kerta, kun hän ehdotti jotakin?

Esimerkkitilanteita. Tapaus 1. Ystävä kutsuu jonnekin tapahtumaan ja tiedän heti, että en halua tai pysty osallistumaan. Voi olla, että kyse on vaikkapa siitä, että tapahtuma on liian epämiellyttävä, liian kallis tai liian huonoon ajankohtaan. Saattaa olla todella vaikeaa kirjoittaa esimerkiksi viesti, jossa sanoo, että ei pääse. Koska se on niin vaikeaa niin en yleensä edes lähde siihen kevyin perustein. Haluan miettiä ummet ja lammet että jos kuitenkin. Jos nyt joustaisin. Kieltäytymisestä saattaa kuitenkin jäädä vähän ikävä fiilis. Ja jos ystävä ei esimerkiksi vastaa tähän viestiin pitkään aikaan niin mielikuvitus lähtee joskus laukkaamaan. Nyt se suuttui ja loukkaantui. Uusia kutsuja ei enää tule. Ystävyys on ohi… en ole tässä yhtään dramaattinen. ;)

Tapaus 2. Kauppiaat ym. Kun kävelen esimerkiksi kaupungilla ja minut pysäyttää kaupustelija tai feissari niin myyntipuheen jälkeen on vaikea sanoa ei. Okei, tilastojen valossa se ei ole mulle ollenkaan vaikeaa. Olen muistaakseni aina kieltäytynyt onnistuneesti. Kieltäytymisestä vaan tuppaa usein jäämään myös vähän sellainen ikävä fiilis, kun olen toisen aikaa tuhlannut ja hän on kaikkensa yrittänyt. Ihan kuin olisin huijannut toista ja antanut ymmärtää, että ostaisin. Etenkin, jos siinä kaupustelun yhteydessä on esimerkiksi laitettu käsivoiteet käsiin tai suoristettu hiuksia. Yleensä yritän tästä syystä kiertää aina kaukaa kaikenlaiset kaupustelijat. Joskus tuntuu tylyltä, jos menen vaan reippaasti ohi ja totean, että ei kiitos.

Tapaus 3. Kun joku läheinen pyytää tai toivoo jotakin oikein paljon, mitä haluaisit periaatteessa antaa hänelle, mutta tiedät tulevan tilanteen olevan itsellesi liian epämukavuusalueella, liian hankala tai aiheuttavan itsellesi enemmän vain pahaa mieltä. Näissä tilanteissa on välillä vaikeaa asettaa oma mukavuus toisen mukavuuden edelle ja tekee mieli joustaa toisen vuoksi.

Tapaus 4. Kun olet baarissa tai yökerhossa ja joku tulee siihen liehittelemään. Välillä joku tulee siihen samaan pöytään ja alkaa jutella ja kysellä kysymyksiä, vaikka et jaksaisi jutella kenellekään tuntemattomalle. Ja välillä joku tulee tanssilattialla vähän liian lähelle tai alkaa koskea. Välillä näissä tilanteissa voi olla vaikea reagoida ja pyytää toista esimerkiksi lähtemään toiseen pöytään tai kauemmas tanssimaan. Vaikka olisi ystävien ympyröimänä, voi olla, että kukaan ei reagoi, vaan kaikki antaa tilanteen olla. Joskus tilanne ratkaistaan sillä, että lähdetään itse pois tilanteesta.

Ja Tapaus 5. Kun olet ihmisten seurassa ja sinulle tarjotaan jotakin, mitä et halua syödä tai juoda. Joskus myöntyminen on vaan niin paljon helpompaa kuin kieltäytyminen. Jos kieltäydyt lihasta niin sitä ihmetellään, että oletko kasvissyöjä ja vaaditaan perusteluita. Jos kieltäydyt alkoholista niin sitä ihmetellään, että oletko absolutisti ja vaaditaan perusteluita. Ja jos et ota sitä toista palaa kakkua muiden ottaessa niin kysytään, että oletko laihdutuskuurilla. Kieltäytyminen voi olla joskus vaikeaa ja tuntua epäkohteliaalta.

Miksi on niin vaikea kieltäytyä ja sanoa ei? Kai se liittyy siihen, että ei halua pahoittaa toisen mieltä tai tuottaa pettymystä. Sitä haluaa olla pidetty ihminen, eikä sellainen ikävä ihminen, joka sanoi ei. Olen paljon pohtinut tätä, koska kieltäytymisen tilanteita tulee eteen aina vain ja sen jälkeen usein jää miettimään, että tekikö nyt oikean ratkaisun. Sitä haluaisi kysyä joltakin toiselta, että tekikö varmasti oikein ja oliko se okei. Ihan kuin en luottaisi tarpeeksi omaan arviointiini. Toivon, että joskus olen tässä itsevarmempi. Ja kyllä se kieltäytyminen mielestäni on nykyisin jo helpompaa kuin joitakin vuosia aiemmin eli ehkä siinä kehittyy. Sanonpa tässä heti nyt myös, että ihminen voi olla hyvinkin ihana, upea ja pidetty, vaikka hän sanoisikin ei. Kieltäytymisessä ei ole kyse siitä, että haluaisi olla ilkeä tai loukata toista. Kyse on siitä, että kunnioittaa ja arvostaa itseään ja pitää puolensa. Pitää kiinni rajoistaan, eikä anna toisen polkea niitä. (Toki joskus kieltäytymisessä voi olla kyse vallankäytöstä ja ilkeydestäkin, ehkä toiste lisää siitä).

Kun olen tilanteessa, jossa täytyy kieltäytyä, pyrin yleensä asettumaan toisen henkilön asemaan. Kun mietin, että olisin itse se, joka vastaanottaa sen kieltäytymisen niin tilanne usein helpottuu. Nimittäin jos olisin tapauksessa 1 se ystävä niin en loukkaantuisi kieltäytymisestä, vaan pyrkisin ymmärtämään. En vaatisi ystävää tilille, en suunnittelisi kostotoimia, en poistaisi häntä ystävistä tai mitään sellaista. Ystävyys kestäisi kyllä kieltäytymisen. Ystävyys on vahvaa tekoa. Aina saa kieltäytyä. Olisi myös kamalaa ajatella, että ystävä on jotenkin uhrannut itsensä miellyttääkseen ja tekemässä jotakin, mitä hän ei todellisuudessa olisi halunnut. Haluaisin olla sellainen ystävä, jolle on helppoa esittää myös vastalauseita ja kieltäytymisiä ilman, että tarvitsee pelätä raivokohtausta, suurta musertumista tai ystävyyden loppumista. Luulen, että ystäväni ovat samoilla linjoilla kanssani tässä.

Jos olisin kaupustelija, en ottaisi nokkiini kieltäytymisestä. Sehän vaan kuuluu asiaan, se on jokaisen oikeus ja niitä varmasti tulee useampia päivittäin. Jos olisin tapauksen 3 läheinen pyytämässä ja toivomassa jotakin, en haluaisi vastaanottaa toiselta mitään, minkä hän kokee itselleen jotenkin ikäväksi. Se olisi vaan niin väärin ja itsekästä. Tapauksessa 4 on vaikea asettua liehittelijän asemaan, koska näen liehittelijän toimivan tilanteessa vähintäänkin epäkohteliaasti. Jos olisin hän, lähtisin pois jo yhdestä pahasta katseesta tai ainakin viimeistään sitten kun joku sanoisi ääneen haluavansa, että poistun. En usko, että siitä jäisi pahaa mieltä. Syyttäisin vain itseäni liiasta tungettelusta ja tilannetajun puutteesta. Tapauksessa 5 en haluaisi kyllä pakottaa tai painostaa ketään tekemään mitään vastoin omaa tahtoaan. Mutta totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että olen saattanut joskus vaatia jotain perustetta kieltäytymiselle tai yrittänyt tarjota uudestaan kieltäytymisen jälkeenkin kuin kunnioittamatta sitä ekaa kieltoa. Auts. Tällä tavoin olen saattanut tehdä tilanteesta kieltäytyjälle tukalamman, vaikka en kyllä lähtökohtaisesti haluaisi sellaista tehdä. Pitää olla tarkkana näissä tilanteissa, että toimii kuten haluaisi toisenkin toimivan, jos osat olisi toisinpäin. Haluaisin ajatella, että kun kieltäytyy niin ei ole velvollinen perustelemaan kenellekään mitään ellei halua ja että yksi ei-sana riittää ja siitä tulee jo ymmärtää.

Yleensä kun näitä miettii niin kieltäytymisestä tulee helpompaa. Ja paljon on mielestäni kiinni siitäkin, että miten sen kieltäytymisen hoitaa. Ei varmaan kukaan tykkää, jos joku aivan viime tingassa kieltäytyy esimerkiksi sovittuun tapaamiseen tulemisesta, kun sen voisi hoitaa jo hyvissä ajoin ilman, että toinen joutuu näkemään vaivaa. Kieltäytymisen voi hoitaa mahdollisimman hyvällä tavalla. Tosin sekin täytyy huomioida, että kaikki eivät suhtaudu kieltäytymisiin niin ymmärtäväisesti. Jotkut voivat loukkaantua ja pahoittaa mielensä. Jotkut voivat ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena. Niitäkin on, jotka lopettavat ystävyyden. Lienenkö itsekään todellisuudessa aina niin ymmärtäväinen? Missähän menee oma ymmärtämisen rajani? Ja onko olemassa joitakin asioita, joista ei vaan saa eikä voi kieltäytyä, vaikka tekisi mieli?

Onko Sinun helppoa kieltäytyä? Onko sinulla antaa vinkkejä kieltäytymiseen? Mitä ajatuksia postaus herätti?

Mä rakastan mun ulkonäköä

Veikkaan, että harva uskaltaa todeta noin ääneen. Ehkä yksin kotona peilin edessä voi itselle ilmeillä ja todeta, että on hyvä tyyppi ja niin hyvännäköinenkin. Näyttää vähän peukkua ja iskeä silmää omalle peilikuvalle. Mutta ihmisten seurassa… Oletko koskaan muuten ollut siinä tilanteessa, kun alkaa ulkonäköjen moittimiskilpailu? Se menee niin, että yksi aloittaa kertomalla mistä ei pidä omassa ulkonäössään. Muut myötäilevät hyväksyvästi tai toteavat äkkiä, että se ei ole totta heidän mielestään. Sitten joko ensimmäisenä aloittanut keksii jonkun vielä huonomman jutun omasta ulkonäöstään tai sitten vuoro on seuraavalla, joka kertoo oman ulkonäkönsä heikon kohdan. Näin sitten jatketaan kunnes kaikki ovat kertoneet omansa.

Kauhuissani muistelen kertaa joitakin vuosia sitten, jossa olin mukana tällaisessa tilanteessa. Kaikki olivat jo aikalailla sanoneet omat vikansa ja tiesin, että jos aioin puhua niin sen aika oli tullut. Olin vitkastellut, koska en tiennyt mitä sanoa. Mieleeni ei tullut mitään vikaa, enkä halunnut lähteä sille tielle etsimään ja keksimään sellaista siihen hätään. Tiesin, että en myöskään kehtaisi sanoa siinä vaiheessa kuultuani kaikkien vikoja, että minäpä oikeastaan tykkään itsestäni just näin enkä keksi mitään vikaa. Aavistelin, että se olisi tehnyt minusta aivan kusipään muiden silmissä. Mietin aika paljon sitä, mitä he ajattelivat minusta. Hassua sinänsä, koska useita heistä en ole edes tavannut sen jälkeen. Silloin menin hiljaisuudella. Se on usein toimiva ratkaisu, kun ei tiedä mitä sanoa.

Silloin tällöin huomaan olevani tilanteissa tai todistamassa tilanteita, joissa oman ulkonäön moittiminen tai väheksyminen on se juttu. Etenkin naistenvessojen peilien edessä tätä tapahtuu. Toisten ulkonäköä ei voi oikein edes kehua ilman, että kehunkohde alkaa väheksymään itseään saman tien. Miksei kukaan sano ”kiitos, olen samaa mieltä”? Ja jos joku erehtyy vastaamaan sillä tavoin niin saa osakseen ehkä pahoja katseita tyylillä ”kuka tuo luulee olevansa”. 

Luulen, että meidän yhteiskunnassa ulkonäön arvosteleminen ja moittiminen on paljon normaalimpaa kuin olla tyytyväinen omaan ulkonäköön. Mielestäni ei ole mikään ihme, että olemme niin sekaisin ulkonäköasioista. Kyllähän meille koko ajan kerrotaan eri suunnista käsin, että miltä meidän tulisi näyttää ollaksemme hyväksyttyjä ja arvostettuja. Koko ajan mieleemme tungetaan ajatuksia siitä, että joku kohta kehossa ei ole niin oikeannäköinen kuin se voisi olla, vaan sitä voisi parannella. Milloin kyse on hampaista, hiuksista, ihosta, vatsan tai pakaroiden muodosta, säärikarvoista… Ja vasta sen parantelun jälkeen voi hymyillä ja olla onnellisen tyytyväinen. Niin kuin mainoksissa näytetään. Kun vastaa vallitsevaa kauneuskäsitystä sitä on ihmisenä parempi. Vai miten se menee?

Ulkonäkö usein rinnastetaan vahvasti omaan arvoon maailmassa ja meillä on kaikenlaisia uskomuksia. Jos olen laiha, olen parempi ihminen kuin lihava. Jos olen lihaksikas ja tosi fit, olen hyvä ja parempi ihminen. Jos meikkaan, olen parempi ja kauniimpi ihminen. Emmekä arvostele vain itseämme vaan arvostelemme myös muita. Joskus olisi helpompi vain unohtaa se ulkonäkö ja keho. Me ollaan kaikki niin paljon enemmän kuin se pelkkä ulkonäkö. Ei ihmisiä voi sen perusteella asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen (paitsi joissakin missikisoissa..). Joskus meidän olisi helpompi ehkä ajatella omaa kehoa täysin erillisenä meistä itsestämme. En ole se finni otsassani. En ole yhtä kuin se vaa’an numero, eikä se tee minusta ihmisenä parempaa tai huonompaa. En ole ihmisenä yhtään sen naisellisempi oli minulla meikkiä tai ei. Keho ja ulkonäkö on vain sitä ulkokuorta. Se ei ole yhtä kuin kuka itse olen.

Loppujen lopuksi haluamme vain kuulla olevamme hyväksyttyjä, arvostettuja ja rakastettuja juuri sellaisina kuin olemme. Tuijotamme ulkonäköä ja haluamme saada ulkoista palautetta siitä, miltä näytämme. Sitten voimme uskoa, että olemme hyviä juuri tämän näköisinä. Mitä jos keskittyisimme ulkoisen palautteen sijaan omaan sisäiseen palautteeseen? Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä. Uskon siihen, että hyväksyntä, arvostus ja rakkaus löytyvät meistä itsestämme sisältä. Kun sen löytää vahvana sieltä, ei kaipaa enää ulkoista palautetta. Hyväksyntää ja rakkautta voi hakea loputtomasti itsensä ulkopuolelta, eikä mikään riitä. Kun sen löytää sisältä, se riittää. Jos sisäinen palautteesi ei ole niin hyvää kuin se voisi olla, olet paras ihminen tekemään asialle jotakin.

Kaikilla ehkä on niitä omia kipukohtia ulkonäössä ja omassa kehossa, mutta ehkä niitä kannattaisi työstää. Itsekin olen työstänyt vaikka mitä ja työstäminen jatkuu kaiken aikaa. Ei ole kivaa, jos pitää jotakin kohtaa hävetä ja tuhlata siihen energiaa. Energiaa voi laittaa niin paljon parempiin asioihin. Kun meillä on tässä elämässä vain tämä yksi keho, miksi haluaisin käyttää kaiken aikani sen haukkumiseen ja moittimiseen? Miksi keskittyisin vihaamaan ja etsimään virheitä ja puutteita? Miksi en olisi tyytyväinen peilikuvaani? Miksen keskittyisi rakastamaan ja näkemään kaikkea hienoa kehossani ja ulkonäössäni? Miksen voisi arvostaa itseäni sen verran ja sallia itselleni sellaista?  

Hello from the other side

Nämä kuvan sanat voisi kuulua omasta suustani viimeisinä hetkinä. Kiljunta ei ois mitään kauhua, vaan sellaista elämäniloa. ;)

Hello from the other side laulaa Adele koskettavassa Hello-biisissään ja kun löysin Christina Grimmien version samasta kappaleesta (https://www.youtube.com/watch?v=QfifaWeiem4) syntyi idea tälle postaukselle. Tämä postaus on kirjoitettu Christina Grimmien ääntä kuunnellen (muutamia kyyneleitä pyyhkien poskilta). Olen löytänyt uuden artisti-ihastuksen, joten en ole viikon sisällä oikein ketään muuta kuunnellutkaan, vaan repeatilla Christinaa vaan. Suosittelen.

Christina Grimmie on siis se lahjakas yhdysvaltalainen laulaja, joka kuoli 4 kuukautta sitten jakaessaan nimikirjoituksia konsertin jälkeen. Olen miettinyt, että hän ei varmaan aavistanut kuolevansa sinä päivänä. Kuitenkin, hän oli juuri ennen kuolemaansa tekemässä jotain mitä eniten maailmassa rakasti. Se jotenkin tekee siitä omasta näkökulmastani katsottuna hienon tavan kuolla, vaikka totta kai kuolema oli myös hyvin surullista ja ikävää. Nimittäin jos mietin omaa tulevaa kuolemaani, paras tapa olisi mennä niin, että olisin onnellisimmillani ja tehnyt sinä päivänä jotakin mitä rakastan ja mahdollisesti ollut rakkaimpieni kanssa. Christina Grimmie kuoli nuorena, 22-vuotiaana ja silti hän oli jo ehtinyt tehdä niin paljon, seurannut unelmaansa ja koskettanut hyvin monen elämää. Haaveilen siitä, että omalla elämällänikin olisi merkitystä. Että olisin koskettanut jonkun elämää, uskaltanut toteuttaa unelmiani ja jättäisin jotakin hyvää jälkeeni maailmaan.

En tiedä mietinkö keskivertoihmistä enemmän kuolemaa ja elämän rajallisuutta. Se on itselleni yksi tapa juhlistaa ja arvostaa elämää pari astetta enemmän. Siitä saa myös voimaa ja rohkeutta elää. Kuvittelen itseäni kuolinvuoteelle ja miettimään asioita, joita siellä saattaisin katua. Katuisinko sitä että en koskaan sanonut jollekin tärkeälle henkilölle miten paljon häntä rakastin? Katuisinko sitä että en pystynyt antamaan anteeksi? Katuisinko syömääni hampurilaista? Joskus mietin sitäkin, että olisin lentokoneessa, joka on juuri putoamassa. Kun elinaikaa olisi vain muutama minuutti, mikä olisi tärkeintä. Laittaisinko jollekin viestin tai soittaisinko? Postaisinko Facebookin seinälleni jonkun elämää suuremman viisauden tai kiitollisuudenosoituksen? Palaisinko vain muistoissani johonkin hetkeen, jolloin tunsin olevani hyvin elossa ja onnellinen ja fiilistelisin elämää? Vai olisinko vain paniikissa ja kiljuisin keuhkojeni täydeltä? ;)

Kuolemaa miettimällä monet asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Mikä on kaikista tärkeintä ja millä ei loppujen lopuksi ole juuri merkitystä? Mihin keskittyä ja mihin ei? Jostain olen lukenut, että on ihmiset voidaan jakaa kahteen: ne, jotka miettivät omaa kuolemaansa ja suunnittelevat hautajaisetkin ja ne, jotka eivät mieti sellaisia asioita. Olen tietystikin itse tätä ensimmäistä porukkaa. Kun mietin omia hautajaisiani niin ensinnäkin en haluaisi, että ne olisivat kovin surulliset. Siellä saisi mielellään soida kaikkia omia suosikkibiisejäni. Vieraat voisi vaikka yhdessä laulaa niitä ja tanssia niiden tahdissa (tää niin tulee tapahtumaan...). He voisivat tehdä niitä juttuja, joita rakastin ja muistella minua sitä kautta. Ehkä lukea joitain juttuja, mitä olen joskus heille kirjoittanut tai sanoa ääneen jotakin, mikä minusta on jäänyt heille mieleen.

Aina välillä tulee mietittyä sitä, minkä muiston jätän itsestäni. Voi olla, että minulla ei ole siitä aavistustakaan, mikä todellisuudessa tulee jäämään jonkun mieleen. Onhan se ihan uskomatonta, kun itsekin miettii, että mikä vaikutus joillakin puolitutuillakin on omaan elämääni ollut, eivätkä he varmasti tiedä sitä. Jotkut ihmiset vaan osaavat sanoa oikeat sanat oikeassa paikassa ja ne jäävät elämään. Jonkun rohkaiseva hymy on saattanut merkitä jossakin paikassa ihan kaikkea.

Mutta mitä tulee muistopuheisiin, olisi parasta olla jättämättä sitä kaikkea sinne kuolemaa odottamaan. Kannattaa tuoda esille niitä asioita vielä kun ihminen on elossa. Kertoa miten paljon toinen merkitsee ja mikä vaikutus hänellä on elämääsi ollut. Arvostaa sitä, miten hän on ollut läsnä elämässäsi. Mikään ei ole ikuista. Kaikki yhdessä vietetty aika on rajallista. Kuka tahansa meistä saattaa koska tahansa lähteä sinne toiselle puolelle. Sitten voi olla, että kaduttaa miten ei ehtinyt sanoa jotakin tai miten yhteistä suunnitelmaa aina vaan siirrettiin ja se ei koskaan ehtinyt toteutua.

Koko ajan ei voi olla menossa kuin viimeistä päivää eikä ystäviä voi joka kerran jälkeen hyvästellä kuin viimeistä kertaa. Vai voiko? Minulla on muuten ihana ystävä, joka aina toteaa tapaamisemme päätteeksi ”hyvästi”. Se on hauska juttu. Anyway mitä olinkaan toteamassa…Itselläni ainakin toimii se, että havahtuu elämän rajallisuuteen aina välillä. Se auttaa tekemään valintoja ja päätöksiä. Se auttaa heittäytymisessä ja riskien ottamisessa. Se muistuttaa siitä, että elämä on tässä ja nyt. Se tuo unelmia lähemmäs ja nopeuttaa niiden toteuttamista. Miksi odottaa, jos voi tehdä jotakin jo nyt? Se auttaa elämään niin että tunnen olevani elossa, enkä jo kuollut. Ja ennen kaikkea se muistuttaa olemaan kiitollinen elämästä ja kaikista, jotka ovat osana sitä.

Mitä tekisit tänään, jos tietäisit että tänään on viimeinen päiväsi elossa? Mikä olisi sinulle tärkeintä? Entä mitä tekisit, jos tietäisit että tapaat läheisesi tänään viimeisen kerran?

Hienoa alkavaa viikkoa sinulle, muista että olet elossa!

Vahva myötäelämisen taito on erityisherkän rikkaus

Erityisherkkyys tai ylipäätään herkkyys on totuttu usein näkemään maailmassamme heikkoutena. Merkkinä liiallisesta tunteellisuudesta, pehmeydestä ja haavoittuvaisuudesta. Merkkinä ihmisestä, joka ei maailman kovissa aallokoissa pärjää ilman erityisjärjestelyitä ja erityistä huolenpitoa. Maailma ei ole ymmärtänyt mikä voima herkkyydessä on. Maailmaa tulisi ravisuttaa näkemään, että herkkyys ei ole koskaan ollut heikkoutta vaan täysin päinvastoin. Maailma tarvitsee eläytyjiä ja toisen ilon ja tuskan ymmärtäjiä. Erityisherkän empatiakyky on jotakin, mikä saa sanattomaksi. On ihan mieletön lahja ja vahvuus, että voi eläytyä toisen asemaan ilman, että on edes kokenut mitään vastaavaa itse.

Moni kokee herkkyytensä välillä hyvin painavaksi taakaksi. Sitä haluaisi oppia kovettamaan itseään ja olemaan kova ja tunteeton. Joskus maailmantuska kaatuu harteille sellaisella voimalla, että sitä haluaisi vain vaihtaa planeettaa ja jättää kaiken taakse. On vaikea ymmärtää, miten moni ihminen kulkee elämässä silmät sidottuina vain omaa napaa tuijottaen huomioimatta lainkaan sitä kaikkea mitä ympärillä on tapahtumassa. On vaikea ymmärtää, miten toisen kipu, tuska tai kuolema ei hetkauta. Ihmisiä ja eläimiä kuolee, ympäristöä tuhotaan, on väkivaltaisuutta, yksinäisyyttä ja pahoinvointia. Miten voi olla, että niin moni vain kääntää katseensa pois ja jatkaa elämää kuin ei mitään? Kuin se ei koskettaisi heitä ollenkaan?

Herkät ymmärtävät maailmassa vallitsevan pahuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen määrän sellaisella tavalla, mitä moni ei pysty ymmärtämään. Heidän ei tarvitse olla itse kokemassa sitä. Heille riittää se, että joku kokee sen. Toisen tuska on yhteinen ja kuin itse koettu, ei erillinen. Uutisten seuraaminen saattaa olla herkälle välillä hyvinkin kuormittavaa. Oma kokemukseni esimerkiksi on, että jo pelkän uutisen lukeminen voi luoda hyvin voimakkaita tuntemuksia, sillä ei ole kovin vaikeaa kuvitella itseään sinne uutisen tilanteeseen ja paikallaolleiden ihmisten asemaan. Ihmisten kokema tuska, pelko ja pahoinvointi on kuin omaani.

Herkkyyden ansiosta eläytyminen toisen iloon ja onneen voi myös olla hyvin voimakasta. Toisen ilo on kuin oma ilo. Esimerkiksi viime aikoina olen saanut iloita todella paljon lahjakkaan Saara Aallon X Factor esityksistä ja menestyksestä. Sitä tuntee ihan kylmiä väreitä ja silmät kostuu onnesta, kun näkee jotain niin vaikuttavaa ja toisen kokeman ilon. Olen myös huomannut, että Facebookissa silmiin osuu useinkin todella koskettavia postauksia ihmisten hyvistä teoista. Tällä viikolla siellä oli postaus ikääntyneen pariskunnan saunatoiveesta ja siitä miten se heille jossain hoitokodissa järjestettiin ja he olivat onnessaan. Voi aww!

Kun ikää on tullut lisää olen huomannut, että herkkyys minussa on vain vahvistunut. On kuin sydän olisi laajentunut entisestään ja pystyisi tuntemaan vieläkin enemmän. Ennen en olisi herkistynyt yhtälailla kuolleista linnuista ja oravista ulkona saati sitten kotoani löytämistäni kärpästen ruumiista. Aiemmin silmät eivät kostuneet yhtä herkästi kaikesta kauniista ja koskettavasta kuten muiden ihmisten häistä, muiden elämäntarinoista tai ihan vain siitä, miten kiitollinen sitä voikaan olla kaikesta. En edes pysty sanoin kuvailemaan sitä kaikkea tunteen ja eläytymisen määrää, mitä kohtaan päivittäin. Tämä kaikki tuntuu niin oikealta suunnalta. Ennen olin usein pyytelemässä anteeksi herkkyyttäni ja koin sen jotenkin vääräksi tavaksi kokea asioita, mutta nykyisin en voisi kuvitella mitään muuta tapaa. Menettäisin siinä ihan liikaa. Ja maailma menettäisi jotakin hyvin arvokasta.

Maailmassa tarvitaan erilaisia ihmisiä. Tarvitaan niitä, jotka eivät käännä katsettaan pois, vaan uskaltavat tuntea vahvasti. Se on rohkeutta, mitä vaalia ja ihailla. Ei myöskään liene ihan sattumaa, että monet parhaista auttajista, kirjoittajista, muusikoista, opettajista ja taitelijoista ovat herkkiä. ;)

Sitä Oikeaa etsimässä ja löytämässä

Seurustelun vuosipäivän lähestyessä sitä tuntee olonsa niin kiitolliseksi siitä, että vierellä on niin hieno ihminen. Se Oikea, jonka onnistuin löytämään sittenkin kaikista epäilyksistä ja epätoivosta huolimatta. Se Oikea, josta niin olin haaveillut ja joka onnistui täyttämään vielä ne kaikki unelmakumppani-kriteerini, joita olin vuosien varrella kerännyt pitkäksi listaksi. Ihminen, jonka kanssa voin tehdä kaikkea sitä, mistä olin haaveillutkin ja jota voin myös pitää parhaana ystävänäni. Aika uskomatonta, jos miettii miten monen asian tulee vaan osua kohdilleen, jotta tähän on päästy. On oltava oikea aika, oikea paikka, on tapahduttava sopiva aloite, luonteiden pitää sopia yhteen, on oltava jokseenkin samoja ajatuksia tulevasta ja tämän kaiken lisäksi tarvitaan vielä se kipinäkin, ihastuminen, mikä ei tosiaankaan tule pakottamalla. Menee ihan pää pyörälle, jos alkaa miettiä miten kaikessa on käynyt tuuri. Tai no, ei se tuuria ollut. Se oli kohtalo, meant to be.

Olin etsinyt kumppania vaikka mistä: tapahtumista, opiskeluista, työpaikoilta, harrastuksista, Suomesta ja ulkomailta, pikadeiteistä, netistä ja naapuristosta. Jos olisin tiennyt, että olin jo 6-vuotiaana hänet löytänyt naapuristosta niin ei olisi tarvinnut tuhlata tähän näin aikaa, hahhah. Anyway, yritystä siis oli kyllä ollut vuosien varrella. Treffejä oli ollut kymmeniä. Oli ollut niin toiveikkuutta kuin myös pettymyksiä ja tuskaa. Välillä tuntui siltä, että sopivia kumppaneita ei yksinkertaisesti edes ollut olemassa. Ja välillä sitä mietti, että oliko vika itsessä ja omissa kumppanikriteereissä.

Maailmassa oli niin paljon ihmisiä, mutta silti oli niin paljon ihmisiä, joissa ei vaan ollut sitä Jotain, mihin ihastua. Ja sitten kun ihastui, saattoi olla että se oli vain sellaista toiveikasta ihastumisen hurmaa, mikä katosi jo seuraavalla tapaamiskerralla. Ihastuksesta tulikin kauhistus. Mutta aina silloin tällöin oli kaikki tähdet kohdallaan ja joku hurmasi ja vei jalat alta ihan saman tien. Valitettavasti aina ei sekään ollut takuu onnellisesta lopusta, koska joskus se oli kaikki yksipuolista ja sitten se olikin vähän tuskaa, kun ihastumista ei saanut kytkettyä poispäältä ja se jäi päälle piiitkäksi aikaa.. Joskus ihastuminen oli molemminpuolista ja siitä tuli onnea. Vaan eipä sekään usein niin kauan jatkunut, kun ilmeni, että ei olekaan se paras match.

Tuntui, että tällaiset kuviot vaan jatkuivat vuosisatojen ajan. No okei pientä liioittelua. Tarkoitan, että vuosien ajan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Positiivista oli se, että joka kerta opin uutta. Jokainen ihminen auttoi tarkentamaan omia unelmakumppani-kriteereitä. Ja niitä kriteereitähän alkoi olla jo aikamoinen joukko. Löytyisikö ketään, joka pystyisi täyttämään kaikki ne kriteerit? Vai pitäisikö tyytyä ihmiseen, jonka kohdalla toteutuisi kriteereistä edes muutama?

Periaatteenani kriteereissäni oli se, että en vaatisi toiselta mitään, mitä en olisi valmis itse antamaan. Ja kriteerit olivat oikeastaan suureksi osaksi sellaisia, mitkä sopivat mielestäni minuun. Olin siis etsimässä ihmistä, joka olisi mahdollisimman paljon itseni kaltainen, hehe. Toivoin, että meillä olisi mahdollisimman paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Siten olisi paljon puhuttavaa ja paljon kaikkea mitä yhdessä voisi tehdä. Toivoin, että pystyisimme keskustelemaan luontevasti ja sujuvasti ilman liiallista yrittämistä. Keskustelun ja kuuntelemisen välillä tuli olla sopiva tasapaino. Kumppanin tuli osata keskustella mutta myös osata olla hiljaa ja oikeasti kuunnella. Hänen tuli lisäksi olla oikeasti kiinnostunut ja utelias kuulemaan juttujani. Olin ollut liian monilla treffeillä, joissa osakseni koitui kuuntelijan tai terapeutin rooli, joten tiesin, mitä en halunnut. Miten edes on mahdollista, että treffeillä toinen ei kysy yhtään mitään? No on se mahdollista. Keskustelusta tiesi kyllä aina ensitreffeillä jo, että synkkasiko vai ei. Tähän tulokseen olin tullut.

Huumorintajua pidin tärkeänä. Oli tärkeää, että kumppanina olisi ihminen, jonka seurassa saisi nauraa ja hän ymmärtäisi minun hyviä ja huonoja letkautuksia. Olisi hyvin kiusallista, jos omat hauskat jutut eivät herätä toisessa mitään reaktiota ja myös kiusallista, jos toinen vitsailee asioista, joissa ei itse näe mitään hauskaa. Hyvät sosiaaliset taidot olivat myös tärkeitä. En halunnut sellaista kumppania, joka ei osaisi ottaa muita ihmisiä huomioon ja kohtelisi ihmisiä jotenkin huonosti. Hyvä lähtökohta oli se, että kohtelee muita kuin haluaisi itseään kohtelevan.

Toivoin, että kumppani kunnioittaisi ja arvostaisi minua juuri sellaisena kuin olen eikä pyrkisi muuttamaan minua. En esimerkiksi halunnut vierelleni ihmistä, joka vitsaili pukeutumisestani tai itselleni tärkeistä asioista. En halunnut kumppania, jonka seurassa koin olevani vääränlainen tai häntä jotenkin huonompi ihmisenä. En kaivannut mitään sääntölistaa toiselta. Yhdessä suhteessa sain sellaisenkin ja se herätti kyllä heti vain intoa kapinoida jokaista sääntöä vastaan, joten ei toiminut minun kohdalla. En halua tulla mitenkään kahlituksi suhteessa. Haluan olla vapaa.

Halusin, että kumppanini olisi rehellinen, avoin ja luotettava. Tiesin, että jos nämä puuttuisivat niin suhde ei kyllä kovin syvälliselle tasolle voisi koskaan kehittyä. Tärkeää oli myös, että kumppanini olisi mahdollisimman kiltti ja ystävällinen. Olin huomannut, että nämä usein ihastuttivat ihmisessä eniten ja kiinnittivät huomioni positiivisesti. Sillä sai jalat alta. Niin ja empatiakyky! Mitä enemmän empaattinen niin sitä parempi. Suvaitsevaisuutta pidin myös tärkeänä. Olisi ollut painajaismaista ja turn-off, jos ihminen olisi kovin tuomitseva eikä ymmärtäisi erilaisia tapoja olla ja elää. 

Kumppanin tuli tykätä koirista ja tulla niiden kanssa juttuun. Koirat tulivat kanssani samassa paketissa, joten siitä ei voinut joustaa. Elämäntapojen tuli myös osua yksiin. En esimerkiksi halunnut elämääni ihmistä, joka halusi bilettää ja juoda joka viikko. Enkä myöskään ihmistä, joka tupakoisi. Se oli totaalinen turn-off, koska en vain kestä sitä hajua lähelläni ja muutenkin ei ei ei. Liikunnallisuus ja terveet elämäntavat olivat plussaa. Ulkonäkövaatimuksena oli se, että halusin ihastua myös ulkonäköön eli omaan silmään piti näyttää viehättävältä. Kumppani sai mielellään olla jo mahdollisimman onnellinen ja hyvinvoiva ja tuntea itsensä. Innostus kehittää itseään ja uteliaisuus kokeilla uusia juttuja tuntui myös tärkeältä. Ihminen, jossa olisi sopiva yhdistelmä seikkailullisuutta ja kotihiirtä olisi täydellinen.

Siinä varmaan ne tärkeimmät. Jotain tällaista luki nettiprofiilissani. Kyllä sillä viestejä sai, mutta kaikki ei kyllä olleet lukenut kriteereitäni tarkoittamallani tavalla tai ollenkaan. :D Nykyiselle kumppanille kerroin näistä kriteereistä ennen kuin aloimme seurustella, koska hyvähän ne oli heti saada selväksi. Mitä sitä aikaa tuhlaamaan. Sitten niitä vielä tarkennettiin ja peilattiin kumppanin kriteerien kanssa. Match ja match. Siiinä vaiheessa oli aika ottaa esille järeämmät aseet ja niinpä lähetin hänelle persoonallisuustestiä ja kerroin oman testitulokseni. Hän ei siitä säikähtänyt, joten merkkejä oli ilmoilla sen puolesta, että hän todella saattaisi olla se Oikea. Hänen persoonallisuustestituloksensa oli muuten oikein hyvä! Lähes siis sama kuin oma tulokseni, kuinka ollakaan. :D

Rakkaudentäyteistä viikkoa kaikille! Voimia etsintöihin ja löytöihin etsit sitten sitä Oikeaa kumppania, sitä Oikeaa ystävää, sitä Oikeaa työtä, sitä Oikeaa asuntoa, sitä Oikeaa ruokaa tai vaikkapa sitä Oikeaa vaatekappaletta! <3

Ps. Kuulisin hyvin mielelläni teidän muiden kumppanikriteereistä!

Alistua vai taistella?

Haluaisitko olla kynnysmatto? Tämä kynnysmatto näyttää kyllä aika iloiselta..

Viime viikolla minulle kävi kaksi erikoista tilannetta ryhmäliikuntatunneilla. Ensimmäisellä tunnilla, noin tunnin puolivälissä, hain itselleni makuualustan punnerruksia varten ja tullessani takaisin paikalleni eturiviin, paikkani olikin vallattu toisen jumppaajan toimesta. Jouduin vastentahtoisesti etsimään itselleni uuden paikan ja koin sen epäreiluksi. Olin kuitenkin tullut tunnille hyvissä ajoin saadakseni juuri sen eturivin paikan itselleni. Koska mitään virallisia paikkoja ei oikeasti ole olemassa, olisi tuntunut aavistuksen tyhmältä mennä ilmoittamaan tälle jumppaajalle, että hän otti mun paikkani. Siinä vaiheessa, kun makuualustat vietiin takaisin seinän viereen, päätin olla rohkea ja vallata paikkani uudelleen. Se onnistui, mutta tunsin punan nousevan poskilleni (syyllisyys?), kun huomasin paikallani olleen jumppaajan huomaavan tilanteen ja siirtyvän takaisin alkuperäiselle paikalleen.

Koen, että tilanteessa pidin puoleni, kun otin paikkani takaisin ja se oli hyvä, mutta pieni syyllisyys jäi. Alistumista olisi ollut hyväksyä se, että paikkani voi viedä noin vain ja otan vastaan uuden mielestäni huonomman paikan. Pidin puoleni, mutta olisin voinut pitää puoliani taistellen vielä voimakkaammin paikasta niin, että en olisi antanut toisen jumppaajan olla siinä hetkeäkään vaan vaatinut sitä heti takaisin. Nyt odottelin hetken ja toimin sitten.

Toisella tunnilla eri ihmisten kanssa olin taas ryhmäliikuntatunnilla hyvissä ajoin varannut hyvän paikan eturivistä ja ihan reunasta. Paikka oli mitä parhain, koska näin itseni sekä etupeilistä että sivupeilistä. Ensimmäisen lämmittelybiisin aikana jostain tyhjästä viereeni minun ja sivupeilin väliin juoksee jumppaaja ja siihen hän jää, vaikka tilaa olisi muuallakin. Yhtäkkiä täydellisestä paikastani tulikin mitä epämiellyttävin, sillä minulla ei ollut enää tilaa jumpata enkä nähnyt itseäni sivupeilistä. Olin taas tilanteessa, jossa en tiennyt kuinka toimia. Taistellako paikasta ja sanoa suoraan, että hänen kannattaisi siirtyä toiselle puolelleni, missä on vielä hyvin tilaa ja hänen nykyinen sijaintinsa häiritsee ja haittaa jumppaamistani? Alistua ja siirtyä itse toiseen paikkaan tehden tilaa jumppaajalle? Molempia ryhmäliikuntatilanteita yhdisti se, että toinen jumppaaja rikkoi yleistä tapasääntöä. En oikein tiennyt miten suhtautua, kun itse en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään vastaavaa ja yleensä tällaisia ei vaan tapahdu.

Nämä tilanteet saivat miettimään yleisemmälläkin tasolla sitä, että alistunko liiankin helposti vai pidänkö kunnolla puoliani. En haluaisi olla mikään kynnysmatto, joka sietää kaikenlaista sanomatta ja tekemättä mitään. En halua olla liian kiltti. En halua vain alistua johonkin, mitä en oikeasti halua. Alistumalla koen hyväksyväni sen, että toisen teko on okei ja hän voi toistekin tehdä saman minulle.

Haluan olla ihminen, joka pitää puoliaan ja tarvittaessa jonkun toisenkin puolia.

En kuitenkaan lähtökohtaisesti halua olla sellainen, joka pitää omia puoliaan niin, että toiselle tulee paha mieli. Siihen en ainakaan haluaisi pyrkiä. Jos vain mahdollista niin haluan pitää puoleni mahdollisimman ystävällisesti ja lempeästi. Ei sitä tarvitse ilkeästi toiselle sanoa ja vedota hänen aivottomuuteen, vaan hyvin voi sanoa ystävällisesti ja empaattisesti kuten haluaisi itsellekin sanottavan vastaavassa tilanteessa. Tietysti on sitten ehkä joitakin tilanteita, joissa liiallinen ystävällisyys ei sovi kuvioon. Mieleeni tuli heti, että jos joku esimerkiksi käy käsiksi fyysisesti niin kyllä sitä silloin saa sanoa ilkeästikin ja puolustautua vaikka nyrkeinkin, koska siinä tilanteessa omien puolien pitäminen voi vaatia sen ja se tuntuu perustellulta.

Aina ei mielestäni ole kyse alistumisesta, jos antaa olla. Eihän aina esimerkiksi kannata alkaa väitellä tai haukkua toista esimerkiksi junassa tai kassajonossa, vaikka toinen olisikin homman aloittanut, vai kuinka sinusta? Joskus hiljaisuus ja esimerkiksi paikalta poistuminen on paras vastaus, eikä kyse ole alistumisesta. Olisikohan siinä oikeastaan kyse yhdestä tavasta pitää omia puolia? Sitä haluaa tarjota itselle jotain muuta ja parempaa, eikä jäädä jumittamaan tilanteeseen.

Joskus omien puolien pitäminen tarkoittaa mielestäni sitä, että tuo ainoastaan esille oman tahtonsa ja sen perustelut ja sitten yhdessä toisen osapuolen kanssa punnitaan molempien tahtoja ja perusteluita ja ideaalitapauksessa ehkä päädytään ratkaisuun, mikä on molemmista hyvä. Näin varmaan yleensä esimerkiksi parisuhteissa on tapana toimia. Sama lienee toimiva myös ystävyyssuhteissa ja vaikkapa paritöissä. Alistumista voisi olla vain suostua toisen ehdotuksiin kertomatta ollenkaan sitä näkökohtaa, mikä omasta mielestä on parempi. Se saattaa lopulta johtaa siihen, että alkaa tuntea katkeruutta ja vihaa toista kohtaan. Toisaalta jotkin rajat ehkä kannattaa pitää siinä, että ei ihan kaikkeen ole omaa tahtoaan tunkemassa, vaan hyväksyy toisen tahdon mukisematta ja on valmis sen verran joustamaan. Toinenkin voi olla oikeassa ja hänellä voi olla parempia ratkaisuja kuin itsellä. Ja ehkä joskus on oikeasti ihan samantekevää miten se homma hoituu.

Milloin Sinä pidät puolesi? Annatko ihmisten ohittaa sinua jonossa? Annatko ihmisten tehdä sinuakin koskevia päätöksiä sinulta kysymättä? Annatko ihmisten pompotella sinua omilla aikatauluillaan, joita he muuttavat oman mielensä mukaan? Annatko ihmisten puhua sinulle ihan miten he vain tahtovat? Annatko ihmisten koskea sinuun tavoilla, jotka eivät tunnu sinusta mukavalta? Otatko vastaan ravintolassa vääriäkin annoksia korjaamatta väärinkäsitystä? Otatko vastaan haukkuja, jotka ansaitsisi joku toinen? Entä annatko toisen istua istumapaikallasi leffateatterissa? Entä viedä varaamasi paikan jumppasalissa? ;) Tässä joitakin tilanteita, jotka ovat kaikki joskus olleet itseäni vastassa ja odottamassa reaktiotani. Taistelenko vai annanko vain olla?

Ja sitten omat vastaukseni kysymyksiin. Jono-ohitukset yleensä annan vain olla, sillä sen koen aikalailla samantekevänä missä järjestyksessä mennään ellei sitten ole poikkeustilanne eli että olisin itse kovassa kiireessä tai että jonossa olisi kyse siitä, että vain tietty määrä jonon ensimmäisiä saa jotakin ja menettäisin sen edun jonkun etuilun takia. Joissakin tapauksissa voin antaa ihmisten tehdä minuakin koskevia päätöksiä minulta kysymättä, mutta usein sellainen saa kyllä ärtymään ja nostamaan esille sen, että se ei ollut ihan okei. Aikataulupompotteluita olen sietänyt elämässäni ja voin jonkun verran sietääkin pistämättä ollenkaan hanttiin, mutta rajansa kaikella ja toistuessaan puuttuisin asiaan.

En ole koskaan sanonut kenellekään ”minulle ei puhuta noin” ja lähtökohtaisesti ehkä siedän vähän liikaakin kaikenlaista minulle osoitettua puhetta pistämättä vastaan, mutta tällaiset henkilöt usein päätyvät omalle mustalle listalleni, mikä tarkoittaa sitä, että välttelen heitä parhaani mukaan jatkossa. Jokin puolustusmekanismi sekin. Toisia minun on helpompi puolustaa, jos heihin esimerkiksi kohdistetaan jotain halventavaa ja pahaa puhetta. Lähtökohtaisesti en antaisi ihmisten koskea minuun tavoilla, jotka ei tunnu minusta mukavilta ja olisin oitis puolustamassa itseäni ja omaa oikeuttani koskemattomuuteen (koen, että olisin valmis tekemään sen tarvittaessa toisenkin puolesta), mutta en tiedä olisinko niin shokissa tilanteessa, että en pystyisikään siihen.

Ravintolassa en ottaisi vastaan vääriä annoksia, jos olen maksanut oikeasta annoksesta ja virhe on jonkun muun kuin minun. Tällaisessa tilanteessa koen kuitenkin vähän vaikeaksi ilmoittaa olevani tyytymätön annokseen. Ja itse asiassa jos kyse on vain muutamasta eurosta ja väärä annos ei ole ihan kelpaamaton niin silloin saatan tyytyäkin siihen mukisematta. Haukkuja, jotka ansaitsisi joku toinen, olen ottanut vastaan kyllä kiltisti asiakaspalvelutöissä ja joskus muussa elämässä esimerkiksi ystävään kohdistetut haukut hänen puolestaan. Lähtökohtaisesti en kyllä puolustautumatta nielisi haukkuja. Leffateatterissa en antaisi toisen istua paikallani, koska olen maksanut juuri siitä paikasta ja antamalla toisen istua siinä se tarkoittaisi sitä, että valtaisin jonkun toisen paikan, mikä ei kuuluisi minulle. Jumppasalipaikkaa en antaisi varastaa noin vain yrittämättä pitää sitä itselläni.

Jotain joustoa lienee aina löydettävissä, eikä voi sanoa, että nämä vastaukset pätevät aina ja kaikkialla. Puolustaudun ja pidän puoliani siitä syystä, että koen toisen toimivan näissä tilanteissa väärin eli tavalla, jolla en itse toimisi, koska näen sen epäkohteliaana tai loukkaavana.

Miten sinä toimisit? Minkälaisia valintatilanteita eteesi on sattunut?

En ollutkaan viallinen, vaan erityisherkkä introvertti

Yksi elämäni merkittävimmistä hetkistä oli, kun tajusin olevani introvertti. Ja toinen merkittävä hetki, kenties jopa merkittävämpi oivallus, oli se, että olen erityisherkkä. Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Sain selityksen kaikelle sille, mitä olin itsessäni ihmetellyt ja hävennytkin. Sain kaipaamaani vertaistukea tajutessani, että on muitakin samankaltaisia. Vihdoin myös ymmärsin, että en ollut koskaan ollutkaan vääränlainen tai viallinen. Olin ollut juuri oikeanlainen ja ymmärsin, että ne asiat, mitä olin hävennyt ja pitänyt heikkouksinani, olivatkin vahvuuksiani.

Harmillista, että kukaan ei ollut kertonut minulle esimerkiksi jo lapsuudessa, että olen introvertti tai että olen erityisherkkä. Ainoa mitä muistan kuulleeni toistamiseen oli se, että olen ujo ja hiljainen ja että ne ovat piirteitä, joista kannattaa päästä eroon. Kun olin luonnostani hiljaa ja tarkkailin, se tulkittiin koulussa niin, että en osallistunut oikealla tavalla opetukseen. Koska en viitannut tunneilla, en voinut saada todistukseen kymppejä. Myöskään käytökseni ei ollut koskaan kympin arvoista, koska olin kuulemma liian hiljainen ja vetäytyvä. Vasta yläkoulussa kohtasin opettajan, joka oikeasti ymmärsi. Eräällä oppitunnilla hän kesken kaiken kaikkien kuullen sanoi, että arvostaa paljon sitä, miten en pidä itsestäni meteliä, mutta työskentelen niin hyvin ja keskittyneesti, että hän haluaa palkita minut lyijykynällä. Se oli vain lyijykynä, mutta se symboloi jotain paljon enemmän. Sain kerrankin positiivista palautetta siitä, mikä oli minulle luonnollisin ja paras työskentelytapa. Hän muuten myös antoi minulle käyttäytymisestä kympin ja lopuksi koulun loppuessa vielä stipendinkin. Näin jälkikäteen ajatellen olen ymmärtänyt, että hän todennäköisesti oli itsekin introvertti ja ymmärsi siksikin niin hyvin.

Olen kohdannut ymmärtämättömyyttä muuallakin kuin koulussa. Minulle on sanottu, että voisin olla enemmän ja loistaa, jos vain taistelisin ujouttani vastaan. Minua on jopa hävetty, koska olen ollut jossakin seurassa liian hiljainen. Se on nähty epäkohteliaana käytöksenä. Välillä minut on puoliväkisin pakotettu puhumaan, kun olen halunnut olla hiljaa. Välillä vedetty huomion keskipisteeksi, kun olen vain halunnut tarkkailla kaikessa rauhassa. Välillä minut nähdään yksinäisenä ressukkana, kun oikeasti vain nautin yksinolosta ja omasta rauhasta. Välillä olen tahtomattani loukannut ihmisiä esimerkiksi sillä, että olen sanonut haluavani olla mieluummin yksin kotona kirjan kanssa kuin lähteä baariin.

Minua on kehuttu, kun olen ollut äänessä, mutta ei siitä, että olen ollut hiljaa ja kuunnellut. On kehuttu spontaanista heittäytymisestä juttuihin, mutta ei siitä, että tarkkailen ja punnitsen tilannetta rauhassa ensin. Olen kokenut ristiriitaa. Kun olen jotakin sellaista, mitä en oikeasti aidoimmillaan ole, saan enemmän positiivista palautetta kuin sellaisena, mikä on itselleni aidompaa ja luonnollisempaa. Välillä on tuntunut, että joka suunnasta tulee painetta: puhu puhu puhu, heittäydy, ole ulospäin suuntautunut, mene kaikkialle, tutustu kaikkiin, harrasta small talkia, ole äänekäs, ole huomion keskipiste… älä ainakaan ole hiljainen, älä vetäydy nurkkaan, älä tarkkaile vaan toimi, älä ole vain kotona äläkä ainakaan ole koskaan sisäänpäin suuntautunut.

Miksi minun tulisi taistella ujoutta vastaan? Miksi en vain saa olla ujo, jos niin haluan? Miksi en saa olla hiljaa tai vetäytyä, kun niin haluan? Miksi joku muu kokee tehtäväkseen valistaa minua siitä, miten minun kuuluisi elää ja olla? Voin vakuuttaa, että kun haluan ja koen tärkeäksi puhua, minä puhun. Kun haluan olla esillä, hakeudun esille. Kun haluan tehdä jotakin, minä teen. Ja kun haluan seuraa, hakeudun seuraan. En ole oikeasti sen enempää hiljainen tai ujo kuin äänekäs tai rohkeakaan (onko ne edes oikeat vastinparit?). Minussa on ne kaikki, mutta ne esiintyvät eri tavoin eri tilanteissa.

Erityisherkkyydestä ja introverttiydestä kirjoitan mielelläni lisääkin. Koen, että ne kulkevat itselläni aikalailla käsikkäin, enkä oikein halua tai koe tarvetta erotella niitä.  Näköjään ensimmäinen aiheeseen varsinaisesti liittyvä postaus meni nyt tällä tavalla. Tämä halusi minusta ensimmäisenä ulos. Hiljaisuus ja vetäytyminen lienevät sellaisia, mitä olen elämässäni eniten itsessäni hävennyt ja pyrkinyt niitä muuttamaan. Olen niin kovasti halunnut olla äänessä ja esillä. Olen uskonut liian kauan, että olisin sellaisena parempi ihminen, saisin enemmän suosiota ja enemmän arvostusta. Miksi? Koska kaikki ihmiset eivät ymmärrä minkälaista on olla erityisherkkä introvertti. Ja osa erityisherkistä introverteistakin vihaa omia piirteitään niin, että taistellessaan niitä vastaan, hekään eivät hyväksy niitä piirteitä muissa. En kaipaa erityiskohtelua. Kaipaan ymmärrystä, arvostusta ja kunnioitusta. Haluan olla hyväksytty näiden piirteiden kanssa. Haluan olla samalla viivalla ekstroverttien kanssa ja samalla viivalla ei-erityisherkkien kanssa. Ja haluan maailman, joka ei yritä asettaa ihmisiä johonkin normaalin ihanneihmisen muottiin ja heittää loppuja jonnekin minne silmä ei näe. Ugh, olen puhunut.

Vielä lopuksi suosittelen kaikille Susan Cainin kirjaa Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking ja Susan Cainin TED-puhetta, joka on niiin hyvä! http://www.ted.com/talks/susan_cain_the_power_of_introverts?language=fi
Lisäksi voin suositella Elaine N Aronin kirjoja erityisherkkyydestä. Nämä kirjat mullistivat oman maailmani ja antoivat niin paljon voimaa! :)

Blogi 2kk!

Blogi täyttää tänään 2kk, joten ajattelin vähän avautua blogiin liittyvistä ajatuksista. Ensin pakko todeta, että blogin syntymä osui niin merkittävään ajankohtaan elämässäni, että varmasti päivämäärä tulee jäämään mieleeni (ensimmäisiä postauksia lukemalla selviää, mitä elämässäni tällöin tapahtui). Blogin pitäminen on kyllä tuntunut omalta jutulta ja postauksia on kiva kirjoittaa. Se ei ole mikään iso yllätys, sillä blogi oli ollut haaveissa pidemmän aikaa. Blogin nimikin syntyi jo vuosia sitten. Postausideoitakin on jo ajoilta ennen tätä blogia. Tuntuu hienolta, että nyt on oma blogi, johon voi oikeasti kirjoittaa niitä mieleen tulevia ideoita. Sellainen tunne, että oli tarkoitettu, että pidän blogia!

Aluksi jokaisen postauksen julkaiseminen sai sydämen takoamaan hurjasti, mutta nyt kun on julkaissut useampia postauksia, jännittäminen on vähäisempää. Vähän riippuu varmaan postauksen teemastakin, että kuinka jännittävää sen julkaiseminen on. Yhden postauksen kirjoittamisessa voi hyvin mennä parikin tuntia. Ensimmäisiä postauksia kirjoittaessa meni useita päiviä, mutta aihekin oli sellainen, että se vaati prosessointia eri tavalla. Muutaman postauksen olen tehnyt alle tunnissa ihan vain ajatusvirtana. Sillä ei oikeastaan ole väliä kauanko postauksen kirjoittamisessa menee, tärkeintä itselleni on, että postaus on sellainen, jonka takana voin seistä ja olen siihen tyytyväinen. Jokaisen postauksen kohdalla tulee mietittyä kuinka paljon haluaa antaa ja paljastaa itsestä. Jokainen postaus on kuin testi omille rajoille. Luulen, että suunta on avoimuutta kohti koko ajan vähän rohkeammin.

Tämä on jo blogini 15.postaus! Tuntuu, että aika menee vauhdilla ja postauksiakin vaan kertyy kuin itsestään. Jonkinlaisena omana tavoitteenani on ollut postata 1-2 kertaa viikossa. Haluan pitää kirjoittamista jatkuvasti yllä ja se onnistuu parhaiten, kun on joku postaustavoite viikossa. Väkisin en tule mitään postaamaan nyt tai jatkossakaan, vaan fiiliksen mukaan mennään ja siitä aion pitää kiinni. Sellaista fiilistä on kyllä ollut, että tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin kuin mitä olen tähän mennessä kirjoittanut. Ideoita kun tuntuu syntyvän tämän tästä. Eniten kirjoittamista rajoittaa se, että meneillään on monta muuta projektia, jotka myös vaativat tietokoneen ääressä kirjoittamista ja en halua sitoa itseäni liiaksi tietokoneen eteen. Odotan kyllä innolla sitä aikaa, että voin keskittyä nykyistä enemmän tähän blogiin ja antaa blogille ja sen lukijoille vielä enemmän.

Blogin lukijoista puheenollen heitä näyttäisi olevan. Blogin kävijätilastoja katsomalla olen saanut selville, että blogiani on luettu useita kertoja päivässä ja muuallakin kuin Suomessa. Olen saanut muutamia kommentteja postauksista blogiin ja se on tuntunut tosi kivalta. En tiedä onko joku kommentoija asiaa ihmetellyt, mutta kommentit menevät oman seulani läpi ennen julkaisua blogissa. Päätin sen blogia aloittaessa, enkä tiedä onko se turhaa, mutta toistaiseksi näin mennään. Vielä ei muuten ole yhtään negatiivista kommenttia tullut! Sitä hetkeä odottaessa, heh. Luulen, että suurin osa bloginlukijoista on ystäviäni, joille olen kertonut pitäväni blogia. En ole mainostanut blogiani missään noin muuten. Välillä mietin pitäisikö mainostaa vai antaa ihmisten itse löytää blogiini. Tuntuu kyllä tosi kivalta, että blogia luetaan. Ja jokseenkin tuntuu helpolta ja vapaammalta kirjoittaa, kun tietää, että lukijoita ei ole ihan hirveästi kuitenkaan. Mutta kyllä minussa on jokin osa, joka toivoo blogin suosion kasvavan tästä tulevaisuudessa. En vaan ehkä ole siihen itse ihan valmis vielä. Blogin pitäminen tuntuu vielä aika uudelta, jännältä ja kiehtovalta. Tämä kaikki tuntuu olevan vasta alkua ja osaltaan etsin myös omaa kirjoitustyyliäni ja tapaani olla bloggaaja.

Näyttää joka tapauksessa siltä, että bloggaaminen on sellaista, mitä haluan tehdä jatkossakin. Näen, että minulla ja blogilla voi olla yhteistä tulevaisuutta kauemminkin kuin nämä 2 kuukautta. Blogin kannalta eletään myös siinä mielessä jänniä aikoja, että elämässäni on nyt paljon muutoksia. Pitkään olen elellyt tasaista vaihetta ja on jopa kyllästyttänyt se, että kaikille muille tuntuu tapahtuvan kaikkea ja itse keitän kahvia ja elelen samaa elämää päivästä toiseen kuin ennenkin. Nyt kuitenkin elämässäni on tapahtunut selviä muutoksia viimeisen vuoden aikana ja tulevan vuoden aikana muutoksia tuntuu tulevan lisää. Mikäs siinä, muutokset ovat joskus hyvinkin tervetulleita, mutta saattavat silti aiheuttaa kipuilua. Eikös se mennyt jotenkin niin, että timantit syntyvät kovassa paineessa. ;) Uskon, että nämä muutokset tulevat muuttamaan minua ihmisenä ja toivon, että myös jonkinlaista henkistä kasvua tapahtuu. Mielenkiinnolla siis odottelen sitä, miten se kaikki näkyy blogissani.

Tämä oli vähän tällainen blogin tilannekatsaus. Kiitos ihanille lukijoille siitä, että seurailette mun blogia! :) <3 Kommentit ovat aina tervetulleita ja saa esittää myös toiveita kirjoitusaiheista. Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!