Welcome to the dark side - menettämisen tuska

Tervetuloa surun pimeälle puolelle, pimeään tunneliin. Sitä putoaa kuin vapaapudotuksella ilman turvaverkkoa alhaalla odottamassa. Muut jatkavat elämää  ja tekevät arkiaskareitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sun elämä ei ole ikinä enää samanlaista. En ole aiemmin menettänyt ketään, jota kaipaisin näin. Kun oikein kaipaan Minniä, se tuntuu tietyssä kohdassa kehoa. Se tuntuu niin erilaiselta kuin mikään aiemmin kokemani kipu. Se on kuin koura, joka työntyy sisään kehoon ja vetää sisälmyksiä ulos. Jos tunteen antaa levitä, se leviää pitkin kehoa keskeltä reunoille ja puuduttaa.  Ja kun se tunne tulee, annan itselleni lämpimän halauksen ja vakuutan itselleni tehneeni oikein. Sen ainoan oikean valinnan. Vakuutan, ettei tapahtuma ollut kenenkään syytä, vaan niin tapahtui. Vakuutan, että se oli rakkaudenteko ja parasta mitä saatoin tilanteessa tehdä. Tein kaikkeni.

Nyt kun Minnin kuolemasta on reilu viikko, alan yhä selvemmin ymmärtämään, että Minni on poissa. Kukaan ei tule herättämään unesta eikä kertomaan, että Minni on tulossa kotiin. Vaikka näin selvästi miten Minni kuoli ja muistan, miltä sen eloton ruumis näytti, jokin osa mua jäi toivomaan ihmettä. Olen toisaalta myös ymmärtänyt, että tämä on se ”ikävä” koiranomistajuuden puoli, jonka jokainen kohtaa ennemmin tai myöhemmin ja nyt oli mun vuoro olla kokemassa se. Maailmassa tuskin kukaan voi kokonaan välttyä menettämästä rakkaitaan ja tämän kokemuksen myötä tiedän miltä menettäminen voi tuntua. Siinä mielessä kokemus on arvokas. Ehkä jonain päivänä voin kokemukseni ansiosta antaa maailmalle jotain, mitä en ole aiemmin voinut.

Pahimman surun ääressä sitä miettii, että onko järkeä rakastaa ja kiintyä näin paljon, kun riskinä on menettäminen ja se sattuu. Uskaltaako niin enää tehdä? Kun kysyn itseltäni tämän kysymyksen, vastaus tulee aina yhä uudelleen yhtä vahvana. Voin jatkossakin rakastaa, välittää ja kiintyä ihan niin paljon kuin vain pystyn.  Ei ole syytä pelätä, sillä elämä ei ole mitään ilman, että uskaltaa rakastaa. Rakastaminen on parasta, mitä voin tehdä. Menetys voi aina olla kulman takana, mutta tärkeintä on rakastaa ihan hurjastikin, sillä sitä menettää enemmän, jos ei rakasta. Tämä on mun totuus. Tässä nyt julistan sen näin. :D Luulen ja toivon, että tämän kokemuksen myötä uskallan rakastaa jopa enemmän ja syvemmin kuin aiemmin.  Jollain tavalla tunnen jo nyt, että kokemus lisäsi mussa enemmän rakkautta kuin lietsoi pelkoa. Oikeastaan kun mietin nyt kuolemaa, se ei vaikuta enää niin pelottavalta. Kokemus toi uudenlaista itsevarmuutta kohdata kuolema. 

Minnin kuolemasta seurasi itselleni toki tyypillisiä riittämättömyyden ajatuksia.  Tuli ajatuksia siitä, että en ollut tarpeeksi hyvä ihminen Minnille ja se olisi ansainnut enemmän. Olin myös jonkin aikaa huolissani meidän viimeisistä yhteisistä päivistä. Oliko ne tarpeeksi hyvät? Mitä olisi voinut tehdä vielä paremmin? Onneksi tunnistan nämä ajatukset ja pystyn siten rajoittamaan jonkin verran niiden vaikutusta. Ehkä olisin voinut olla parempi jossain, mutta ehkä tärkeintä oli kuitenkin se rakkaus, mitä tunsin Minniä kohtaan ja mikä näkyi sillekin.  Ehkä se on tärkeintä, mitä saatoin antaa. Voi luoja, kun mietinkin miten Minniä rakastin ja rakastan. Olin siihen niin ihastunut ja hullaantunut, että en edes tiennyt, että sellaista voi tuntea koiraa kohtaan. Meillä oli jotain spesiaalia. Siksi kutsun Minniä elämäni koiraksi. Minni oli mun unelmakoira. Mun lenkkiseura, ruokaseura, unikaveri, kämppis, suojelija, matkakaveri, leikkikaveri, harrastuskaveri, terapeutti ja ties mitä muita rooleja rakkaalla Minnilläni oli. Siitä 8-viikkoisesta pentupallerosta, jonka kanssa aloitin yhteisen matkan kasvoi huippukoira. Voisin surra vaikka kuinka sitä mitä ei enää ole, mutta välillä ja suuremmaksi osaksi haluaisin keskittyä siihen, mitä meillä ehti olla ja miten kiitollinen saan siitä olla. Meillä oli melkein 9 vuotta aikaa yhdessä. Se on jo paljon se.

Hassua on myös se, miten kovasti haluaisin saada käsiini jonkinlaisen käsikirjan koiran kuolemaan liittyen ja sen kautta vastauksia siihen, mitä kuuluu ajatella, kauanko surra ja miten sureminen tapahtuu. Etten vaan tee sitä väärin, hui kauheeta. :D En kylläkään ole tarkistanut mistään onko nämä tässä postauksessa mainitsemani ajatukset normaaleja. Lue siis varauksella, nämä eivät ole virallisesta käsikirjasta. Nämä ovat vain niitä päällimmäisiä ajatuksia mitä mielessä on ollut. Jonkinasteista syyllisyyttä koen siitäkin, jos tunnen oloni liian iloiseksi ja onnelliseksi ja unohdan Minnin kokonaan hetkeksi. Onnenhetkiä alkoi kuitenkin olla jo varsin pian Minnin kuoleman jälkeen, mikä tuntui vähän yllättävältäkin, koska munhan piti romahtaa surusta. Haha. 

Ensimmäiset vuorokaudet keho ja mieli olivat erikoisessa tilassa. Väsytti ja silti en millään saanut unta, koska tuntui, että kävin ylikierroksilla. En tuntenut nälkää juuri lainkaan, mitään ei tehnyt mieli ja silti oli pakko syödä jotakin. Kotona kävelin huoneesta toiseen ja aloitin eri askareita saamatta mitään kunnolla tehtyä. Olen miettinyt, että ehkä tapahtuma sai aikaan jonkinlaisen stressitilan. Tärkeimmäksi mielsin heti alkuun sen, että pitäisin itsestäni hyvää huolta ja keskittyisin erityisesti asioihin, jotka vahvistavat.  Katsoin Frendit- tv-sarjaa hulluna saadakseni päiviini enemmän naurua. Näin kavereita. Liikuin. Pelasin pokemonia. Kuuntelin musiikkia, tanssin ja lauloin. Siivosin. Ja tunsin yhä vahvemmin pilkahduksia siitä, miten oma elämä jatkuu ja voin olla onnellinen taas. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta haluaisin uskoa siihen, että Minni voi yhä olla jossain muodossa mun luona ja ennen kaikkea, että se on nyt vapaa kaikesta kivusta ja onnellinen missä ikinä onkin. Ajatuksena se rauhoittaa ja tuo pientä hymyä huulille. Välillä mennään pimeälle puolelle, jotta valon näkee entistä selvemmin.

.

Kuoleman äärellä

Tämä postaus ei ole ihan sitä, mikä mulla oli toiveissa varsinaiseksi ekaksi postaukseksi. Elämä ei mene aina kuten toivoisi, sillä jos jokin on varmaa niin se, että kaikki on epävarmaa. ;) Kun kirjoitin blogin esittelytekstiä ja julkaisin sen, oma fiilis oli hyvin korkealla onnen taajuuksilla. Unelma omasta blogista oli toteutumassa, koirat lepäsivät tyytyväisinä jalkojeni juuressa ja kuuntelin omaa suosikkimusiikkiani. Se onkin jännä miten tilanne voi hetkessä muuttua ja oma fiilis tulla niin alas. Ehkä olin parhaassa mahdollisessa tunnetilassa vastaanottamaan tulevan, en tiedä, mutta se hetki ja onnellisuus jäi erityisesti mieleen. Kun poistuin tietokoneen äärestä, meni vain hetki, että kuulin rakkaan koirani Minnin oksentavan. Siitä alkoi kohtalokas tapahtumaketju, jonka seurauksena noin 42 tunnin kuluttua oli aika antaa Minnin mennä. Tämä on kirjoitus niistä ajatuksista ja tunteista, joita koin Minnin viimeisten päivien aikana ja samalla yritän kuvailla sitä, miten tapahtumat etenivät. 

Tiistai-ilta ja yö 19.7 menivät eläinsairaalan päivystyksessä (5h odotustilassa, huh huh). En tiennyt kuinka vakavasta tilanteesta oli kyse, mutta itkin silti jo ennen päivystykseen lähtöä, matkalla sinne ja vähän väliä omaa vuoroa odottaessa. Jollain tasolla olin hyvin tietoinen siitä mahdollisuudesta, että se matka olisi meidän viimeinen yhdessä, joten tajusin jo matkalla fiilistellä erityisesti sitä, miten Minni nukkui pää kenkäni päällä kuten sillä oli yleensä tapana. Minni ei ollut kiinnostunut ollenkaan ruoasta ja sitä pidin kaikista hälyttävimpänä merkkinä erittäin ahneella koiralla. Lisäksi se ei juonut, se oksenteli, se liikkui epänormaalisti ja oli selvästi hyvin vaisu ja väsyneen oloinen. Eläinlääkärillä sillä todettiin korkeahko syke, kuumetta ja vaurioita maksassa. Olimme noin 2 viikkoa aiemmin olleet eläinlääkärillä ripulin ja epätavallisen turvotuksen vuoksi. Silloin Minnillä todettiin PLE ja siihen saimme oireidenmukaista hoitoa, mikä oli lähtenyt vaikuttamaan hyvin. Eläinlääkäri vahvisti lääkityksen toimineen toivotusti, mutta samalla se oli myös vaurioittanut maksaa ja laskenut kehon puolustusjärjestelmää.

Minni jäi eläinsairaalaan saamaan nestehoitoa yön yli, sillä se oli kuivunut. Minnin jättäminen sairaalahoitoon tuntui kuin olisin hylännyt koirani. Olin huolissani siitä, että Minni kokisi lähtöni hylkäämisenä. Mietin myös, että olisiko se esimerkiksi peloissaan vieraiden ihmisten luona vieraassa ympäristössä. Aiemmin eläinlääkärikäynneillä Minnillä oli tapana nojautua muhun, kun sitä pelotti esimerkiksi verinäytteenotossa, joten mietin kenen puoleen se nojautuisi nyt, kun en ollut paikalla? Nämä ajatukset vaivasivat. Jonkin verran jännitin myös sitä mahdollisuutta, että Minnin tila huonontuisi äkisti ja hyvästelymahdollisuus oli jo mennyt.

Seuraava päivä oli vaikea päivä. Päivystin kotona jatkuvasti uusia uutisia toivoen parasta ja odottaen lupaa hakea Minni kotiin ja samalla peläten pahinta. Eläinlääkärin kanssa soiteltiin aamulla ja illalla. Illalla oli selvää, että Minni oli niin huonossa kunnossa, että kotihoito ei olisi riittävä ainakaan vielä. Edellä mainittujen oireiden lisäksi Minnillä oli alkanut myös verinen ripuli. Kuume ei ollut lääkityksestä huolimatta vielä laskenut, vaan noussut ja tulehdusarvot olivat koholla. Lisäksi silmissä oli matalat paineet ja tulehdustila. Sovittiin, että jatketaan hoitoa ja katsotaan tilannetta uudelleen seuraavana aamuna. Saattoi olla, että lääkitys voisi vielä alkaa vaikuttaa, mutta saattoi myös olla, että hoito tulisi lopettaa. Nukkumaan mennessä mietin, että ainoa mitä toivoin oli vahvoja merkkejä joko hoidon jatkamisen tai päättämisen puolesta. Epätietoisuus ja epävarmuus oli haastavaa kestää. Pitkitinkö koko ajan koirani kärsimystä hoitoa jatkamalla? Luovuttaisinko liian aikaisin hoidon päättämisellä, jos se sittenkin alkaa tehoa? Luotin suuresti eläinlääkärin mielipiteeseen. Lähetin Minnille lämpimiä voimauttavia ajatuksia ja rukoilin ihmettä. Samalla mietin miten ikinä kestäisin mahdollisen hyvästelyn ja että se tarkoittaisi mulle totaalista romahtamista.

Torstaiaamuna 21.7 oli tuskaa odottaa puhelua eläinsairaalasta. Siinä tilanteessa ei kyennyt oikein tekemään muuta kuin odottamaan puhelua ja vielä toivomaan parasta. Aamiainen ei mennyt alas. Sitten se puhelu tuli: Minnin tila oli edelleen huono samoilla oireilla kuin ennenkin ja edes pakkosyöttö ei onnistunut. Yön aikana Minnille oli tullut myös sydämen rytmihäiriöitä ja lääkityksestä huolimatta rytmihäiriöt jatkuivat. Tulehdusarvot olivat nousseet edellisestä päivästä. Ennuste oli huono. Päätös hoidon lopettamisesta tuntui oikealta ja parhaalta tilanteessa. Puhelun jälkeen itkin ääneen ja vuolaasti. Se tuntui tukehtumiselta. Se tuntui maailmanlopulta. Se tuntui hyvin epätodelta ja mietin, että ei tässä voi käydä näin. Ei mun Minnille, ei meille, ei vielä eikä varsinkaan tällä tavalla. Heti kun sain itseni koottua, lähdin eläinsairaalaan hyvästelemään Minniä. Kaikessa kiireessä kotona yritin vielä miettiä oliko jotain, mitä halusin vielä näyttää Minnille tai antaa sille. Mietin Minnin suosikkileluja ja herkkuja, mutta samalla totesin, että en kestäisi nähdä sitä todennäköistä tilannetta, että se ei reagoisi suosikkijuttuihinsa enää mitenkään. En halunnut sellaista muistoa. En siis ottanut mitään mukaan, se saisi riittää, että olin paikalla.

Bussiin astuessa sitä mietti, että olin menossa hyvästelemään rakasta perheenjäsentä, eikä kuljettaja tai kukaan matkustajista tiennyt sitä. Jotenkin konkretisoitui se ajatus, miten jokaisella ihmisellä on omat murheensa kannettavana, eikä niistä voi tietää. Kun bussin kelloa katseli, sitä melkein toivoi että se ei etenisi ollenkaan, koska mitä enemmän se eteni sitä lähempänä oli se hetki, kun hyvästelisin Minnin. Toisaalta toivoin kellon menevän nopeammin, koska ajatus siitä, että Minni kärsisi kunnes olisin paikalla hyvästelemässä sen, tuntui kestämättömältä. Ajatukset kiersivät lähinnä sen ympärillä, että olisiko musta hyvästelemään omaa koiraani. Olisiko mulla sellaista vahvuutta? Miten tehdä tilanteesta sellainen, että se olisi Minnille mahdollisimman hyvä? Niinkin surulliselta ja pelottavalta kuin edessä oleva tilanne vaikutti, halu nähdä Minni, hyvästellä se ja olla sen vierellä loppuun asti oli vahvempi. Se tuntui hyvin vahvasti oikealta tavalta toimia juuri mulle. Se oli parasta, mitä saatoin tehdä, mikään muu vaihtoehto ei olisi ollut sama. Bussin ikkunasta katselin lähinnä vain harmaata taivasta, pilviä ja puiden latvoja. Se antoi voimaa. Halusin myös kuunnella musiikkia, sillä se vaikuttaa muhun todella vahvasti. En ollut ehtinyt miettiä mikä musiikki olisi tilanteeseen sopivin ja toisaalta tiedostin senkin, että minkä tahansa valitsisin niin se biisi kertoisi jatkossa aina tästä tilanteesta. Halusin siis jonkun, jossa on asennetta ja voimaa, mutta mikä ei ole ihan favorite. Valitsin Havana Brownin Warriorin, jota kuuntelin bussissa ja lopulta eläinsairaalan pihaan asti repeatilla kellon ollessa noin 10.40. Samalla tsemppasin itseäni jatkuvasti, sillä tiesin tulevan tilanteen olevan itselleni henkisesti äärimmäisen raskas.  

Oli helpotus, että en ollut tilanteessa yksin, vaan sain seuraksi parhaan ystäväni. Yhdessä odottelimme odotustilassa käsi kädessä, että saisimme nähdä Minnin. Eläinsairaalan katto tuli erityisen tutuksi, niin kovasti sinne tuijottelin aina kun nenäliinan käytöltä ehdin. Vaikka miten yritin itseäni rauhoitella ja voimaannuttaa niin oli se hyvin vaikeaa. Kun pääsimme huoneeseen tapaamaan Minniä, se katsoi meitä ja käänsi sitten katseensa alas. Häntä ei heilahtanut eikä silmissä ollut sitä iloista tuiketta, jonka olin tottunut näkemään. Se makasi lattialla olevalla pehmusteella. Molemmissa etutassuissa oli sideharsoa sydänkuviolla, ilmeisesti verinäytteiden ja tiputuksen jäljiltä. Jostain syystä olisin halunnut vielä viimeisen kerran tehdä Minnin kanssa lyhyen pihakävelyn yhdessä(tiesin, että se oli jaksanut liikkua vähän), mutta Minni ei noussut. Huoneeseen se oli kuulemma tullut itse kävelemällä, mutta nyt se vaan makasi. Niinpä olimme huoneessa ja saimme rauhassa hyvästellä. Silittelin Minniä, suukotin ja kehuin siitä, miten hieno koira se on. Jossain vaiheessa Minni laski päänsä alas ja sulki silmänsä. Huomasin vähän yllättyneenäkin tuntevani tilanteessa tyyneyttä ja rauhaa.

Oli erikoista, että halusin ottaa Minnistä vielä kännykälläni kuvia, jopa yhteiskuvankin. Mietin olisiko sellainen missään määrin tilanteeseen sopivaa, mutta teinpähän sen silti. Päätös hoidon lopettamisesta vain vahvistui entisestään, kun olin Minnin kanssa. Sen ei ollut hyvä olla. Se kärsi. Meille annettu hyvästelyaika tuntui jopa liian pitkältä. Sen lopuksi hetkeä ennen eläinlääkärin tuloa Minni ensin alkoi vinkua silmät yhä kiinni ja sitten se nousi. Se oksensi ja saman tien sen jälkeen sen takapäästä valui hallitsemattomasti niin keltaista kuin myös veristä nestettä. Haju täytti koko huoneen. Oli todella harmillista, että Minni joutui vielä sen kokemaan. Jos olin vielä tarvinnut jonkin vahvistavan merkin niin siinä se oli. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, vaikka jollain tasolla varmasti niin toivoin ihan loppuun asti.

Minnille laitettiin suoraan suoneen ensin rauhoittavaa. Sitten vielä toinen samanlainen ruisku. Sitten odotettiin, että ne vaikuttavat. Lopuksi viimeinen ruisku, jossa oli sinistä nestettä. Samalla kun silittelin ja suukottelin Minniä seurasin miten se lopetti hengittämisen. Vielä näin miten sen suusta valui keltaista nestettä. Eläinlääkäri tuli pyyhkimään lattian sen pään alta ja samalla Minniltä riisuttiin pois sen oma kaulapanta. Jotenkin juuri se kaulapannan ottaminen pois kosketti todella syvältä. Se oli Minnillä päällä viimeisen kerran enkä tulisi enää koskaan laittamaan sitä sille. Huoneeseen olisi saanut jäädä vielä hetkeksi, mutta koin parhaaksi lähteä huoneesta. Kun suljin oven perässäni, näin viimeisenä Minnin elottoman ruumiin lattialla. Näky jäi vahvasti mieleen.

Odottelimme vielä jonkin aikaa odotustilassa laskua. Kyyneleet valuivat, eikä niitä pidätellyt mikään. Kello näytti 11.26 eli Minnin kuolinaika oli joitakin minuutteja aiemmin. En ollut etukäteen miettinyt, mitä Minnin ruumiille tapahtuisi, mutta paikanpäällä annetuista vaihtoehdoista parhaalta vaikutti sen lahjoittaminen eläinsairaalalle opetus- ja tutkimuskäyttöön. Haluaisin ajatella, että tällä tavalla Minnin kuolemasta voisi olla hyötyä muille eläinpotilaille. Annoin samalla Minnin jäljellä olevat lääkkeet eläinsairaalalle, jossa niille voisi vielä olla käyttöä. Eläinlääkäri otti osaa suruun ja vahvisti vielä, että kyse oli todennäköisesti kasvaimesta ja PLE oli siitä seurannut sekundäärisairaus.

Kotiinpaluu oli surullinen. Päivän aikana niin moni juttu muistutti Minnistä ja siitä seurasi välitön itkureaktio. Ruokakuppi ja pallo. Minnin kehystetty kuva seinällä. Ikkunan verho, jonka alla Minnillä oli tapana hengailla. Ulkoilut, kun kädessä oli vain yksi hihna. Hississäolo kun oli vain yksi koira. Kotiinpaluu kun vastassa oli vain yksi iloinen koira. Ja tuhat muuta asiaa mukaan lukien Citymarketin Kismet-patukka kassan lähellä tekstillä Ilopillerille. Ensimmäinen ajatus oli, että mun elämän ilopilleri oli poissa. Ensimmäiset tunnit Minnin kuolemasta olivat kivuliaimmat, sitten se vähän helpotti kunnes illan tullen taas sattui. Yöllä sattui ja seuraavana aamuna sattui. Ja silti tiesin koko ajan vahvasti, että en romahda, vaan selviän. Ei tietoa että miten, mutta vahva päätös siitä. Jonain päivänä ei enää sattuisi näin, vaan voisi hymyillä Minnin muistolle ja olla vain äärimmäisen kiitollinen kaikesta yhdessä koetusta.

Hei ja tervetuloa blogini pariin!

Olen Nanna ja haaveillut tästä blogista jo jonkin aikaa. Haluan kirjoittaa sinulle elämästäni ja ajatuksistani. Tähän mennessä olen purkanut suurta kirjoittamisentarvettani lähinnä päiväkirjaani, mutta nyt haluan enemmän. Haluan jakaa ajatuksiani kanssasi. En aio lokeroida blogiani koskemaan vain tiettyjä aiheita, vaan aiheet valikoituvat sen mukaan, mikä minua koskettaa ja mistä minulla on hyvät vibat kirjoittaa. Tärkeintä minulle on, että blogi on itseni näköinen ja kirjoitan, koska haluan, voin ja saan siitä iloa. Kivaa olisi myös, jos blogia luettaisiin, vaikka mieleni pieni ääni toivookin, että kukaan ei koskaan löydä tätä blogia eikä ainakaan lue sitä! :D

Mielelläni kuulisin myös sinun ajatuksiasi blogistani! En ihan tiedä vielä miten tämä blogimaailma toimii, mutta minulle saa kirjoittaa kommenttiosioon ja spostiini nannanvalossa@gmail.com. Ja tietysti saa tulla kasvotustenkin puhumaan, jos tiedät kuka olen. :)

Eiköhän käynnistetä tämä matka!

Rakkaudella,
Nanna