Tämä postaus ei ole ihan sitä, mikä mulla oli toiveissa varsinaiseksi ekaksi postaukseksi. Elämä ei mene aina kuten toivoisi, sillä jos jokin on varmaa niin se, että kaikki on epävarmaa. ;) Kun kirjoitin blogin esittelytekstiä ja julkaisin sen, oma fiilis oli hyvin korkealla onnen taajuuksilla. Unelma omasta blogista oli toteutumassa, koirat lepäsivät tyytyväisinä jalkojeni juuressa ja kuuntelin omaa suosikkimusiikkiani. Se onkin jännä miten tilanne voi hetkessä muuttua ja oma fiilis tulla niin alas. Ehkä olin parhaassa mahdollisessa tunnetilassa vastaanottamaan tulevan, en tiedä, mutta se hetki ja onnellisuus jäi erityisesti mieleen. Kun poistuin tietokoneen äärestä, meni vain hetki, että kuulin rakkaan koirani Minnin oksentavan. Siitä alkoi kohtalokas tapahtumaketju, jonka seurauksena noin 42 tunnin kuluttua oli aika antaa Minnin mennä. Tämä on kirjoitus niistä ajatuksista ja tunteista, joita koin Minnin viimeisten päivien aikana ja samalla yritän kuvailla sitä, miten tapahtumat etenivät.
Tiistai-ilta ja yö 19.7 menivät eläinsairaalan päivystyksessä (5h odotustilassa, huh huh). En tiennyt kuinka vakavasta tilanteesta oli kyse, mutta itkin silti jo ennen päivystykseen lähtöä, matkalla sinne ja vähän väliä omaa vuoroa odottaessa. Jollain tasolla olin hyvin tietoinen siitä mahdollisuudesta, että se matka olisi meidän viimeinen yhdessä, joten tajusin jo matkalla fiilistellä erityisesti sitä, miten Minni nukkui pää kenkäni päällä kuten sillä oli yleensä tapana. Minni ei ollut kiinnostunut ollenkaan ruoasta ja sitä pidin kaikista hälyttävimpänä merkkinä erittäin ahneella koiralla. Lisäksi se ei juonut, se oksenteli, se liikkui epänormaalisti ja oli selvästi hyvin vaisu ja väsyneen oloinen. Eläinlääkärillä sillä todettiin korkeahko syke, kuumetta ja vaurioita maksassa. Olimme noin 2 viikkoa aiemmin olleet eläinlääkärillä ripulin ja epätavallisen turvotuksen vuoksi. Silloin Minnillä todettiin PLE ja siihen saimme oireidenmukaista hoitoa, mikä oli lähtenyt vaikuttamaan hyvin. Eläinlääkäri vahvisti lääkityksen toimineen toivotusti, mutta samalla se oli myös vaurioittanut maksaa ja laskenut kehon puolustusjärjestelmää.
Minni jäi eläinsairaalaan saamaan nestehoitoa yön yli, sillä se oli kuivunut. Minnin jättäminen sairaalahoitoon tuntui kuin olisin hylännyt koirani. Olin huolissani siitä, että Minni kokisi lähtöni hylkäämisenä. Mietin myös, että olisiko se esimerkiksi peloissaan vieraiden ihmisten luona vieraassa ympäristössä. Aiemmin eläinlääkärikäynneillä Minnillä oli tapana nojautua muhun, kun sitä pelotti esimerkiksi verinäytteenotossa, joten mietin kenen puoleen se nojautuisi nyt, kun en ollut paikalla? Nämä ajatukset vaivasivat. Jonkin verran jännitin myös sitä mahdollisuutta, että Minnin tila huonontuisi äkisti ja hyvästelymahdollisuus oli jo mennyt.
Seuraava päivä oli vaikea päivä. Päivystin kotona jatkuvasti uusia uutisia toivoen parasta ja odottaen lupaa hakea Minni kotiin ja samalla peläten pahinta. Eläinlääkärin kanssa soiteltiin aamulla ja illalla. Illalla oli selvää, että Minni oli niin huonossa kunnossa, että kotihoito ei olisi riittävä ainakaan vielä. Edellä mainittujen oireiden lisäksi Minnillä oli alkanut myös verinen ripuli. Kuume ei ollut lääkityksestä huolimatta vielä laskenut, vaan noussut ja tulehdusarvot olivat koholla. Lisäksi silmissä oli matalat paineet ja tulehdustila. Sovittiin, että jatketaan hoitoa ja katsotaan tilannetta uudelleen seuraavana aamuna. Saattoi olla, että lääkitys voisi vielä alkaa vaikuttaa, mutta saattoi myös olla, että hoito tulisi lopettaa. Nukkumaan mennessä mietin, että ainoa mitä toivoin oli vahvoja merkkejä joko hoidon jatkamisen tai päättämisen puolesta. Epätietoisuus ja epävarmuus oli haastavaa kestää. Pitkitinkö koko ajan koirani kärsimystä hoitoa jatkamalla? Luovuttaisinko liian aikaisin hoidon päättämisellä, jos se sittenkin alkaa tehoa? Luotin suuresti eläinlääkärin mielipiteeseen. Lähetin Minnille lämpimiä voimauttavia ajatuksia ja rukoilin ihmettä. Samalla mietin miten ikinä kestäisin mahdollisen hyvästelyn ja että se tarkoittaisi mulle totaalista romahtamista.
Torstaiaamuna 21.7 oli tuskaa odottaa puhelua eläinsairaalasta. Siinä tilanteessa ei kyennyt oikein tekemään muuta kuin odottamaan puhelua ja vielä toivomaan parasta. Aamiainen ei mennyt alas. Sitten se puhelu tuli: Minnin tila oli edelleen huono samoilla oireilla kuin ennenkin ja edes pakkosyöttö ei onnistunut. Yön aikana Minnille oli tullut myös sydämen rytmihäiriöitä ja lääkityksestä huolimatta rytmihäiriöt jatkuivat. Tulehdusarvot olivat nousseet edellisestä päivästä. Ennuste oli huono. Päätös hoidon lopettamisesta tuntui oikealta ja parhaalta tilanteessa. Puhelun jälkeen itkin ääneen ja vuolaasti. Se tuntui tukehtumiselta. Se tuntui maailmanlopulta. Se tuntui hyvin epätodelta ja mietin, että ei tässä voi käydä näin. Ei mun Minnille, ei meille, ei vielä eikä varsinkaan tällä tavalla. Heti kun sain itseni koottua, lähdin eläinsairaalaan hyvästelemään Minniä. Kaikessa kiireessä kotona yritin vielä miettiä oliko jotain, mitä halusin vielä näyttää Minnille tai antaa sille. Mietin Minnin suosikkileluja ja herkkuja, mutta samalla totesin, että en kestäisi nähdä sitä todennäköistä tilannetta, että se ei reagoisi suosikkijuttuihinsa enää mitenkään. En halunnut sellaista muistoa. En siis ottanut mitään mukaan, se saisi riittää, että olin paikalla.
Bussiin astuessa sitä mietti, että olin menossa hyvästelemään rakasta perheenjäsentä, eikä kuljettaja tai kukaan matkustajista tiennyt sitä. Jotenkin konkretisoitui se ajatus, miten jokaisella ihmisellä on omat murheensa kannettavana, eikä niistä voi tietää. Kun bussin kelloa katseli, sitä melkein toivoi että se ei etenisi ollenkaan, koska mitä enemmän se eteni sitä lähempänä oli se hetki, kun hyvästelisin Minnin. Toisaalta toivoin kellon menevän nopeammin, koska ajatus siitä, että Minni kärsisi kunnes olisin paikalla hyvästelemässä sen, tuntui kestämättömältä. Ajatukset kiersivät lähinnä sen ympärillä, että olisiko musta hyvästelemään omaa koiraani. Olisiko mulla sellaista vahvuutta? Miten tehdä tilanteesta sellainen, että se olisi Minnille mahdollisimman hyvä? Niinkin surulliselta ja pelottavalta kuin edessä oleva tilanne vaikutti, halu nähdä Minni, hyvästellä se ja olla sen vierellä loppuun asti oli vahvempi. Se tuntui hyvin vahvasti oikealta tavalta toimia juuri mulle. Se oli parasta, mitä saatoin tehdä, mikään muu vaihtoehto ei olisi ollut sama. Bussin ikkunasta katselin lähinnä vain harmaata taivasta, pilviä ja puiden latvoja. Se antoi voimaa. Halusin myös kuunnella musiikkia, sillä se vaikuttaa muhun todella vahvasti. En ollut ehtinyt miettiä mikä musiikki olisi tilanteeseen sopivin ja toisaalta tiedostin senkin, että minkä tahansa valitsisin niin se biisi kertoisi jatkossa aina tästä tilanteesta. Halusin siis jonkun, jossa on asennetta ja voimaa, mutta mikä ei ole ihan favorite. Valitsin Havana Brownin Warriorin, jota kuuntelin bussissa ja lopulta eläinsairaalan pihaan asti repeatilla kellon ollessa noin 10.40. Samalla tsemppasin itseäni jatkuvasti, sillä tiesin tulevan tilanteen olevan itselleni henkisesti äärimmäisen raskas.
Oli helpotus, että en ollut tilanteessa yksin, vaan sain seuraksi parhaan ystäväni. Yhdessä odottelimme odotustilassa käsi kädessä, että saisimme nähdä Minnin. Eläinsairaalan katto tuli erityisen tutuksi, niin kovasti sinne tuijottelin aina kun nenäliinan käytöltä ehdin. Vaikka miten yritin itseäni rauhoitella ja voimaannuttaa niin oli se hyvin vaikeaa. Kun pääsimme huoneeseen tapaamaan Minniä, se katsoi meitä ja käänsi sitten katseensa alas. Häntä ei heilahtanut eikä silmissä ollut sitä iloista tuiketta, jonka olin tottunut näkemään. Se makasi lattialla olevalla pehmusteella. Molemmissa etutassuissa oli sideharsoa sydänkuviolla, ilmeisesti verinäytteiden ja tiputuksen jäljiltä. Jostain syystä olisin halunnut vielä viimeisen kerran tehdä Minnin kanssa lyhyen pihakävelyn yhdessä(tiesin, että se oli jaksanut liikkua vähän), mutta Minni ei noussut. Huoneeseen se oli kuulemma tullut itse kävelemällä, mutta nyt se vaan makasi. Niinpä olimme huoneessa ja saimme rauhassa hyvästellä. Silittelin Minniä, suukotin ja kehuin siitä, miten hieno koira se on. Jossain vaiheessa Minni laski päänsä alas ja sulki silmänsä. Huomasin vähän yllättyneenäkin tuntevani tilanteessa tyyneyttä ja rauhaa.
Oli erikoista, että halusin ottaa Minnistä vielä kännykälläni kuvia, jopa yhteiskuvankin. Mietin olisiko sellainen missään määrin tilanteeseen sopivaa, mutta teinpähän sen silti. Päätös hoidon lopettamisesta vain vahvistui entisestään, kun olin Minnin kanssa. Sen ei ollut hyvä olla. Se kärsi. Meille annettu hyvästelyaika tuntui jopa liian pitkältä. Sen lopuksi hetkeä ennen eläinlääkärin tuloa Minni ensin alkoi vinkua silmät yhä kiinni ja sitten se nousi. Se oksensi ja saman tien sen jälkeen sen takapäästä valui hallitsemattomasti niin keltaista kuin myös veristä nestettä. Haju täytti koko huoneen. Oli todella harmillista, että Minni joutui vielä sen kokemaan. Jos olin vielä tarvinnut jonkin vahvistavan merkin niin siinä se oli. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, vaikka jollain tasolla varmasti niin toivoin ihan loppuun asti.
Minnille laitettiin suoraan suoneen ensin rauhoittavaa. Sitten vielä toinen samanlainen ruisku. Sitten odotettiin, että ne vaikuttavat. Lopuksi viimeinen ruisku, jossa oli sinistä nestettä. Samalla kun silittelin ja suukottelin Minniä seurasin miten se lopetti hengittämisen. Vielä näin miten sen suusta valui keltaista nestettä. Eläinlääkäri tuli pyyhkimään lattian sen pään alta ja samalla Minniltä riisuttiin pois sen oma kaulapanta. Jotenkin juuri se kaulapannan ottaminen pois kosketti todella syvältä. Se oli Minnillä päällä viimeisen kerran enkä tulisi enää koskaan laittamaan sitä sille. Huoneeseen olisi saanut jäädä vielä hetkeksi, mutta koin parhaaksi lähteä huoneesta. Kun suljin oven perässäni, näin viimeisenä Minnin elottoman ruumiin lattialla. Näky jäi vahvasti mieleen.
Odottelimme vielä jonkin aikaa odotustilassa laskua. Kyyneleet valuivat, eikä niitä pidätellyt mikään. Kello näytti 11.26 eli Minnin kuolinaika oli joitakin minuutteja aiemmin. En ollut etukäteen miettinyt, mitä Minnin ruumiille tapahtuisi, mutta paikanpäällä annetuista vaihtoehdoista parhaalta vaikutti sen lahjoittaminen eläinsairaalalle opetus- ja tutkimuskäyttöön. Haluaisin ajatella, että tällä tavalla Minnin kuolemasta voisi olla hyötyä muille eläinpotilaille. Annoin samalla Minnin jäljellä olevat lääkkeet eläinsairaalalle, jossa niille voisi vielä olla käyttöä. Eläinlääkäri otti osaa suruun ja vahvisti vielä, että kyse oli todennäköisesti kasvaimesta ja PLE oli siitä seurannut sekundäärisairaus.
Kotiinpaluu oli surullinen. Päivän aikana niin moni juttu muistutti Minnistä ja siitä seurasi välitön itkureaktio. Ruokakuppi ja pallo. Minnin kehystetty kuva seinällä. Ikkunan verho, jonka alla Minnillä oli tapana hengailla. Ulkoilut, kun kädessä oli vain yksi hihna. Hississäolo kun oli vain yksi koira. Kotiinpaluu kun vastassa oli vain yksi iloinen koira. Ja tuhat muuta asiaa mukaan lukien Citymarketin Kismet-patukka kassan lähellä tekstillä Ilopillerille. Ensimmäinen ajatus oli, että mun elämän ilopilleri oli poissa. Ensimmäiset tunnit Minnin kuolemasta olivat kivuliaimmat, sitten se vähän helpotti kunnes illan tullen taas sattui. Yöllä sattui ja seuraavana aamuna sattui. Ja silti tiesin koko ajan vahvasti, että en romahda, vaan selviän. Ei tietoa että miten, mutta vahva päätös siitä. Jonain päivänä ei enää sattuisi näin, vaan voisi hymyillä Minnin muistolle ja olla vain äärimmäisen kiitollinen kaikesta yhdessä koetusta.
Voimahali sinulle ja jaksamista! ❤ en ole onneksi itse joutunut vastaavaan tilanteeseen, kun mulla ei ole koskaan omaa lemmikkiä ollut. Postauksesta välittyi tunneskaala tosi hyvin, vaikka voin loppujen lopuksi vain kuvitella, miltä tuntuu hyvästellä Minnin kaltainen ilostuttaja, jonka kanssa on yhteistä matkaa tehnyt ja niin paljon jakanut. Kuitenkin elämä jatkuu ja Minnillä on nyt hyvä olla. Toivotan sulle kaikkea hyvää!
VastaaPoistaTämä on lupaava blogi ja tykkään sun tavasta kirjoittaa! ☺ Toivottavasti jatkat kirjoittamista tulevaisuudessakin.
Paljon kiitoksia Suvituuli! :) Kiva, että luit postaukseni. Ihana saada myös palautetta blogista, kommenttisi ilahdutti suuresti, kiitos!
Poista