Welcome to the dark side - menettämisen tuska

Tervetuloa surun pimeälle puolelle, pimeään tunneliin. Sitä putoaa kuin vapaapudotuksella ilman turvaverkkoa alhaalla odottamassa. Muut jatkavat elämää  ja tekevät arkiaskareitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sun elämä ei ole ikinä enää samanlaista. En ole aiemmin menettänyt ketään, jota kaipaisin näin. Kun oikein kaipaan Minniä, se tuntuu tietyssä kohdassa kehoa. Se tuntuu niin erilaiselta kuin mikään aiemmin kokemani kipu. Se on kuin koura, joka työntyy sisään kehoon ja vetää sisälmyksiä ulos. Jos tunteen antaa levitä, se leviää pitkin kehoa keskeltä reunoille ja puuduttaa.  Ja kun se tunne tulee, annan itselleni lämpimän halauksen ja vakuutan itselleni tehneeni oikein. Sen ainoan oikean valinnan. Vakuutan, ettei tapahtuma ollut kenenkään syytä, vaan niin tapahtui. Vakuutan, että se oli rakkaudenteko ja parasta mitä saatoin tilanteessa tehdä. Tein kaikkeni.

Nyt kun Minnin kuolemasta on reilu viikko, alan yhä selvemmin ymmärtämään, että Minni on poissa. Kukaan ei tule herättämään unesta eikä kertomaan, että Minni on tulossa kotiin. Vaikka näin selvästi miten Minni kuoli ja muistan, miltä sen eloton ruumis näytti, jokin osa mua jäi toivomaan ihmettä. Olen toisaalta myös ymmärtänyt, että tämä on se ”ikävä” koiranomistajuuden puoli, jonka jokainen kohtaa ennemmin tai myöhemmin ja nyt oli mun vuoro olla kokemassa se. Maailmassa tuskin kukaan voi kokonaan välttyä menettämästä rakkaitaan ja tämän kokemuksen myötä tiedän miltä menettäminen voi tuntua. Siinä mielessä kokemus on arvokas. Ehkä jonain päivänä voin kokemukseni ansiosta antaa maailmalle jotain, mitä en ole aiemmin voinut.

Pahimman surun ääressä sitä miettii, että onko järkeä rakastaa ja kiintyä näin paljon, kun riskinä on menettäminen ja se sattuu. Uskaltaako niin enää tehdä? Kun kysyn itseltäni tämän kysymyksen, vastaus tulee aina yhä uudelleen yhtä vahvana. Voin jatkossakin rakastaa, välittää ja kiintyä ihan niin paljon kuin vain pystyn.  Ei ole syytä pelätä, sillä elämä ei ole mitään ilman, että uskaltaa rakastaa. Rakastaminen on parasta, mitä voin tehdä. Menetys voi aina olla kulman takana, mutta tärkeintä on rakastaa ihan hurjastikin, sillä sitä menettää enemmän, jos ei rakasta. Tämä on mun totuus. Tässä nyt julistan sen näin. :D Luulen ja toivon, että tämän kokemuksen myötä uskallan rakastaa jopa enemmän ja syvemmin kuin aiemmin.  Jollain tavalla tunnen jo nyt, että kokemus lisäsi mussa enemmän rakkautta kuin lietsoi pelkoa. Oikeastaan kun mietin nyt kuolemaa, se ei vaikuta enää niin pelottavalta. Kokemus toi uudenlaista itsevarmuutta kohdata kuolema. 

Minnin kuolemasta seurasi itselleni toki tyypillisiä riittämättömyyden ajatuksia.  Tuli ajatuksia siitä, että en ollut tarpeeksi hyvä ihminen Minnille ja se olisi ansainnut enemmän. Olin myös jonkin aikaa huolissani meidän viimeisistä yhteisistä päivistä. Oliko ne tarpeeksi hyvät? Mitä olisi voinut tehdä vielä paremmin? Onneksi tunnistan nämä ajatukset ja pystyn siten rajoittamaan jonkin verran niiden vaikutusta. Ehkä olisin voinut olla parempi jossain, mutta ehkä tärkeintä oli kuitenkin se rakkaus, mitä tunsin Minniä kohtaan ja mikä näkyi sillekin.  Ehkä se on tärkeintä, mitä saatoin antaa. Voi luoja, kun mietinkin miten Minniä rakastin ja rakastan. Olin siihen niin ihastunut ja hullaantunut, että en edes tiennyt, että sellaista voi tuntea koiraa kohtaan. Meillä oli jotain spesiaalia. Siksi kutsun Minniä elämäni koiraksi. Minni oli mun unelmakoira. Mun lenkkiseura, ruokaseura, unikaveri, kämppis, suojelija, matkakaveri, leikkikaveri, harrastuskaveri, terapeutti ja ties mitä muita rooleja rakkaalla Minnilläni oli. Siitä 8-viikkoisesta pentupallerosta, jonka kanssa aloitin yhteisen matkan kasvoi huippukoira. Voisin surra vaikka kuinka sitä mitä ei enää ole, mutta välillä ja suuremmaksi osaksi haluaisin keskittyä siihen, mitä meillä ehti olla ja miten kiitollinen saan siitä olla. Meillä oli melkein 9 vuotta aikaa yhdessä. Se on jo paljon se.

Hassua on myös se, miten kovasti haluaisin saada käsiini jonkinlaisen käsikirjan koiran kuolemaan liittyen ja sen kautta vastauksia siihen, mitä kuuluu ajatella, kauanko surra ja miten sureminen tapahtuu. Etten vaan tee sitä väärin, hui kauheeta. :D En kylläkään ole tarkistanut mistään onko nämä tässä postauksessa mainitsemani ajatukset normaaleja. Lue siis varauksella, nämä eivät ole virallisesta käsikirjasta. Nämä ovat vain niitä päällimmäisiä ajatuksia mitä mielessä on ollut. Jonkinasteista syyllisyyttä koen siitäkin, jos tunnen oloni liian iloiseksi ja onnelliseksi ja unohdan Minnin kokonaan hetkeksi. Onnenhetkiä alkoi kuitenkin olla jo varsin pian Minnin kuoleman jälkeen, mikä tuntui vähän yllättävältäkin, koska munhan piti romahtaa surusta. Haha. 

Ensimmäiset vuorokaudet keho ja mieli olivat erikoisessa tilassa. Väsytti ja silti en millään saanut unta, koska tuntui, että kävin ylikierroksilla. En tuntenut nälkää juuri lainkaan, mitään ei tehnyt mieli ja silti oli pakko syödä jotakin. Kotona kävelin huoneesta toiseen ja aloitin eri askareita saamatta mitään kunnolla tehtyä. Olen miettinyt, että ehkä tapahtuma sai aikaan jonkinlaisen stressitilan. Tärkeimmäksi mielsin heti alkuun sen, että pitäisin itsestäni hyvää huolta ja keskittyisin erityisesti asioihin, jotka vahvistavat.  Katsoin Frendit- tv-sarjaa hulluna saadakseni päiviini enemmän naurua. Näin kavereita. Liikuin. Pelasin pokemonia. Kuuntelin musiikkia, tanssin ja lauloin. Siivosin. Ja tunsin yhä vahvemmin pilkahduksia siitä, miten oma elämä jatkuu ja voin olla onnellinen taas. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta haluaisin uskoa siihen, että Minni voi yhä olla jossain muodossa mun luona ja ennen kaikkea, että se on nyt vapaa kaikesta kivusta ja onnellinen missä ikinä onkin. Ajatuksena se rauhoittaa ja tuo pientä hymyä huulille. Välillä mennään pimeälle puolelle, jotta valon näkee entistä selvemmin.

.