keskiviikko 31. elokuuta 2016

Mitä sulle kuuluu?


Siinäpä haastava kysymys. Haluaako kysyjä aidon oikeasti tietää vai onko se vain tapa sanoa? Kuuluuko siihen vastata ja miten pitkästi? Onko vastaus se perinteinen suomalainen ”ihan hyvää” ja kenties sen jatkona ”kiirettä on ollut”? En tiedä mistä se johtuu, mutta itse tunnun menevän tästä perinteikkäästä kysymyksestä aina vähän lukkoon. Yhtäkkiä mieleen ei tule muuta kuin päivän aikana syöty aamiainen ja heräämisaika. Ja sehän kiinnostaa toki kaikkia. Apua mitä ihmettä olen tehnyt? Ja kun oikein alan pohtia mieleen tulee viime yönä nähty uni ja viime aikaiset pohdinnat esimerkiksi ihmissuhteista, peloista ja unelmista. Sitten sivuutan ne, koska niitä ei ole omien sääntöjeni mukaan soveliasta heittää saman tien toisen kasvoille. Paniikissa keksin ratkaisun ja sanon ”ihan hyvää, ei ihmeempiä. Entä sulle?”. Sitten kuuntelen rennosti toisen kuulumisia (ja niitähän yleensä on)ja mietin miten tylsältä elämäni näyttäytyy varmasti toisen silmissä. Ei koskaan mitään ihmeempiä tapahdu. En tiedä onko se sitä, että enemmän mulle tapahtuu aina sisäisessä maailmassa, enkä pysty ainakaan kylmiltäni sitä kaikkea heti jakamaan. Vai onko se sitä, että yleensä kuulumiset- kysymys heitetään heti tapaamisen alussa ilmoille ja olen siinä vaiheessa vielä niin ihmeissäni ihmisen näkemisestä, että en pysty käsittelemään muuta informaatiota? Vai onko mun elämä vaan tylsempää kuin muilla? No mene ja tiedä, mutta jos se on tylsyyttä niin se on pääasiassa aika onnellista elämän tylsyyttä joka tapauksessa . ;)

Mikäs on elämässäni nyt ajankohtaista? Olen ahertanut gradun parissa ja kuunnellut ihan valtavasti elokuvien soundtrackeja. Musiikki tekee kirjoitustyöstä kummasti astetta mukavampaa. Olen aloittanut uusia kursseja opinnoissa ja saanut kasan tehtäviä kotiinviemisinä. Not so nice. Alkamassa näyttää olevan kiireinen syksy ja päiviin tuntuu kuin huomaamatta kasaantuvan paljon ohjelmaa. Tuntuu, että mieleen hiipii kiire-ajattelu ja ajan rajallisuus. Tämä peruskuvio, mikä tuntuu itsellä aina toistuvan. On liikaa kaikkea mitä pitää tehdä, liian vähän aikaa ja kaikista turhauttavinta on, että niistä kaikki ei edes tuota mitään iloa itselle, paitsi pitkällä tähtäimellä kenties. Lähinnä puhun nyt opinnoista. Pitkällä tähtäimellä iloa tuottaa toivottavasti valmistuminen, mutta joistakin opintosuorituksista (erityisesti gradu) ei vaan sitä iloa oikein löydy. Se, että käytän arvokasta aikaani sellaiseen tuntuu turhauttavalta ja surulliseltakin. Kaikki ne tunnit.. miten paljon paremmin ja ihanammin ne voisikaan viettää! Esimerkiksi niiden asioiden parissa, joista nauttii. Miksi juuri niistä pitää joustaa? Käytän aikaani omien arvojeni vastaisesti, kun teen jotakin, mistä en nauti ja se tekee kyllä kipeää. Yritän lohduttautua sillä, että tämä on kaikki väliaikaista ja myöhemmin voin tehdä enemmän niitä asioita, joista oikeasti nautin.

Mutta apua jos se ei olekaan väliaikaista? Jos sellaisia asioita vain tulee tulemistaan ja aina pitää olla valmis joustamaan kaikesta kivasta ja ihanasta? Jos tulee vain lisää tylsiä opintoja ja lisää tylsiä töitä? On yksi asia joustaa muutaman tunnin tai yhden päivän verran, mutta toinen asia joustaa kuukausia tai jopa vuosia. Onko se sen arvoista? Sitäkö haluan elämässäni? Sekö on elämäni tarkoitus ja parasta mitä voin olla ja tehdä? Olenko oikeasti parhaimmillani, kun olen kiireessä ja stressissä ja huomioni on kiinnittynyt asioihin, joissa en voi täydellä sydämellä olla mukana? Haluanko olla sellainen ihminen? Haluanko näyttää sellaista esimerkkiä elämisestä muillekin? (onko se muuten edes elämistä, vai enemmän kuolemista?)

Mitä enemmän kiireestä ja stressistä on kertynyt kokemusta, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että se ei tee itselleni hyvää enkä ole siinä tilassa paras versio itsestäni. Ei ole rakkautta itseä kohtaan valita stressiä ja kiirettä. Se on enemmänkin itsensä rankaisemista. Toki jonkin sortin stressi parantaa suorituskykyä ja blaablaa, mutta stressi myös tappaa. Näin lievästi ilmaistuna. :D Ja kiirekin on oikeastaan vain ajatus. Mihin loppupeleissä edes on niin kova kiire? Kiire seuraavaan kiireeseen? Elikkäs kun nyt on taas tätä kiire- ja stressiajattelua ollut ilmoilla (ja en tunnu olevan ainoa, sillä sitä ajattelua tulee melkein päivittäin kuultua yhden jos toisenkin suusta), on syytä hengitellä ihan rauhassa. Antaa kiireen ja stressin tulla ja mennä. Muistaa, että elämä ei oikeasti ole niin vakavaa kuin miltä sen saa usein mielessäni näyttämään. Keskittyä siihen, että elämässä on kaiken paskan tekemisen ohessa niin paljon kaikkea ihanaa ja rentoa toimintaa kuin vain mahdollista vähintäänkin tasapainottamassa päiviä, jos vaaka ei voi kokonaan kallistua kaikkeen ihanaan ja iloiseen. Jos saisin itse päättää (ja mähän saan, jos vain aina sallisin/tajuaisin sen), keskittyisin elämässä ainoastaan niihin asioihin, jotka tuottavat iloa ja kuvastavat sitä kuka todella olen. Tekisin vain sitä, minkä koen merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Rakastaisin itseäni sen verran, että sallisin itselleni sellaisen ihanan elämän. Oikeasti ei aikaakaan ole rajattomasti ja siksi kannattaa miettiä miten sen kaiken ajan käyttää. Nyt tuli vuodatettua! Olen puhunut. Piste. Ja tämän kaiken vuodatuksen jälkeenkin aion pysyä opinnoissani ja hoitaa tylsät opiskelutehtävät kunnialla. ;) Toteutan arvojeni mukaista toimintaa enemmän muilla elämänalueilla, olkoon näin.

Katsoin eilen yhden suosikkileffoistani ja sitä on pakko hehkuttaa, koska leijailen onnesta ja inspiraatiosta vieläkin. Kylä (The Village) on leffa, jossa vaan on kaikkea mitä kuuluu hyvää leffaan. Okei, kauhuefektejä voisi olla vähemmän, mutta noin muuten. Leffassa on ihan loistava tarina ja hienot henkilöhahmot. Musiikki on hyvää ja pääparin rakkaus on niin koskettavaa. Vollotin myös enemmän ehkä kuin ikinä ennen. Hyvän leffan tunnistaa siitä, että se herättää tunteita ja koskettaa. Tunteet ovat muutenkin olleet ehkä nyt enemmän pinnassa. Esimerkiksi viikonlopun aikana uutinen Särkänniemen delfiinien siirrosta kosketti syvästi ja silmät kostui useaan otteeseen. En tiedä mitä mieltä olen siirrosta, lähtökohtaisesti kun olen vain niin syvästi häpeissäni ja suruissani siitä, että delfiinejä on ylipäätään otettu vangiksi ja niiden vankinaolo edelleen jatkuu. Delfiinit (kuten monet muut eläimet) ansaitsivat niin paljon parempaa kohtelua täällä maapallolla.

Jos jatketaan eläinaiheessa niin Minni pyörii mielessä tämän tästä. Ajatukset Minnistä tulevat ja menevät. Välillä tuntuu, että en pysty sanomaan siitä sanaakaan ilman kyyneleitä. Siinä mielessä on huojentavaa, että jokainen vastaantuleva ihminen ei ota sitä puheeksi ja välillä taas tuntuu, että ottaisipa joku puheeksi. Eniten taidan kaivata Minniä seuraksi sohvalle. Siihen se yleensä tuli syliin ja laittoi pään samalle tyynylle mun pään kanssa. Kun luen kirjaa sohvalla, tuntuu että jotain puuttuu, kun Minniä ei ole. Olen pohtinut, että suru olisi helpompaa, jos hyväksyisin täysin tapahtuneen. Luulen, että vastustan jollain tasolla Minnin kuolemaa. Se ei mennyt ollenkaan niin kuin olisin sen itse käsikirjoittanut. Vaikea uskoa, että menetin Minnin niin varhain, kun enemmän aina mietin, että meillä on varmasti yhteiseloa jonnekin 15 vuoden kieppeille, sillä Minni oli niin nuorekas ja elinvoimainen. Jotenkin tuntuu, että koiran tulisi kuolla vanhana, ei sitä ennen eikä ainakaan ilman että siihen ehtii valmistautua. Kuolema tuli yllättäen ja se toisaalta on merkinnyt selvemmin sitä, että elämässä mikään ei yksinkertaisesti ole varmaa ja pysyvää. Kuolema voi olla yllättäen läsnä ja läheinen poissa. Ei mistään ole takuita. Elämä on tässä ja nyt. Kaikkea ei kannata jättää odottamaan parempaa aikaa. Kunpa muistaisin tämän.

Näin syksyn alkaessa olen myös huomannut, että sitä haluaisi aloitella kaikkea uutta ja uudistua. Sama ilmiö, jonka koen yleensä vuodenvaihteessa. Tekee mieli tarkastella omia unelmia ja tavoitteita ja miettiä miten ja milloin ne voisi toteutua. Sitä haluaa miettiä mihin suuntaan on ihmisenä menossa ja tuleeko sitä vauhdittaa jotenkin tai ohjailla vähän. Nytkin kuumottaa, kun tuntuu, että olen (taas) keksinyt itselleni uuden unelma-ammatin, enkä malta odottaa, että pääsisin kouluttautumaan. Joitakin muitakin ammatteja olen itselleni mennyt haaveilemaan. Montakohan ammattia voi yhdellä ihmisellä olla..? Tekisi myös mieli uppoutua omiin kiinnostuksenkohteisiin ihan kunnolla ja kehittyä niissä. Lukea kirjoja, katsoa videoita ja vaikka mitä niihin liittyen. Ja samalla haaveilen jo tulevista tapahtumista ja suunnittelen niitä mielessäni. En tiedä onko tämä kaikki nyt gradun ja muiden ikävien toimintojen pakosuunnitelmaa, mutta on kyllä ihanaa unelmoida ja suunnitella kaikkea mukavaa. Kyllä se niin on, että on kuljettava sitä omaa polkua vaan rohkeasti. Luen juuri kirjaa intuitiosta ja mistä sitä tietää, jos nämä kaikki omat unelmat ovat oman intuition johdatusta..? Onko mikään sattumaa? Elämä on kyllä välillä niin upeaa ja jännittävää. Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä blogipostaus. Vielä yksi kysymys sinulle: Mitä sulle kuuluu? Ihan oikeesti?


Tässä maisemassa silmä lepää. <3


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Kokemuksia rakkauslaboratoriosta



Kun pitäisi opiskella tylsiä koulujuttuja, olen opiskellut jotain aivan muuta. Jotain, mikä vaan vetää nyt enemmän puoleensa ja oikeasti kiinnostaa. Ei se silloin väärin voi olla. Piste. En suostu kokemaan huonoa omatuntoa tästä, en suostu! Joten hyvin mielin saan hehkuttaa löytöäni ja oppejani tässä, sillä annoin itselleni siihen luvan. :D Käsissäni on siis viime päivät ollut John ja Julie Gottmanin sekä Joan Declairen kirja Kuinka uudistat avioliittosi Kokemuksia rakkauslaboratoriosta. Kirja keskittyy pariskuntien keskinäiseen vuorovaikutukseen ja kirjassa on vinkkejä ja harjoituksia parempaan vuorovaikutukseen. Varmasti kirja, josta jokainen pari voisi hyötyä ja miksei muutenkin ihmissuhteissa yleensäkin voisi päteä ihan samat jutut ainakin jossain muodossa. Kirjoitan seuraavaksi joitakin mieleen jääneitä juttuja, joista voi ehkä olla muillekin hyötyä.

Elikkäs erityisen myrkyllinen vuorovaikutuskuvio syntyy, jos mukana on arvostelua (esim. ”sinä aina..”, ”sinä et koskaan..”), puolustelua (vastasyytöksiä), halveksuntaa (vihamielisyys, ylenkatse, pilkka, silmien pyörittely) tai linnoittautumista (vetäytyminen, kivimuurina oleminen). Näitä siis kannattaa välttää niin hyvin kuin mahdollista ja olla tarkkana onko näihin taipuvainen. Kirjassa opastetaan myös hyvään valittamiseen haitallisen valittamisen sijaan. Hyvässä valittamisessa keskitytään nykyhetkeen (ei kaivella menneitä), keskitytään tekoihin (ei toisen persoonallisuuteen tai luonteeseen), tunnistetaan valituksen takana piilevät tunteet ja tarpeet, otetaan vastuu ongelmasta (ei kielletä vastuuta eikä syytetä vain toista), aloitetaan ”minä”-sanalla (ei ”sinä”), esitetään kysymyksiä jotta päästään parempaan keskinäiseen ymmärrykseen, kuvataan ongelma omasta näkökulmasta (ei kuvata ongelmaa absoluuttisena totuutena), ilmaistaan oma tarve myönteisesti (esim. ”haluaisin, että kertoisit päivästäsi”, ei ”et ikinä kerro minulle päivästäsi”).

Kirjassa opastetaan aina kertomaan toiselle mitä tuntee ja mitä tarvitsee silloinkin, kun se on vaikeaa. Samalla kun kertoo esimerkiksi mitä tarvitsee, voi kertoa toiselle muutamia tekoja, joita hän voisi tehdä, jotta tarve voi täyttyä. Aina kannattaa pyrkiä ilmaisemaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Ja kun toista kuuntelee , ymmärryksen tulisi aina käydä neuvojen edellä. Usein kysymyksiä kannattaa esittää enemmän sydämelle kuin päälle eli vältetään ”miksi” ja ”miten” kysymyksiä ja kysytään enemmänkin ”miltä sinusta tuntuu?” tyyppisiä kysymyksiä. Emotionaalisen yhteyden ylläpitäminen on suhteessa erittäin tärkeää. Tärkeää on opetella tunnistamaan omia tunteita, ilmaisemaan niitä ja sanoittamaan niitä.

Aina kun toinen pyrkii yhteyteen, häntä kohti tulisi kääntyä. Siinä on ero kääntyykö toista kohti, häntä vastaan vai kääntyykö pois. Toista kohti kääntymistä on esimerkiksi hänen huomioimisensa ja hänen kuuntelemisensa. Vastaan kohti kääntymistä on esimerkiksi syyttely tai puolustelu. Pois kääntymistä on esimerkiksi vetäytyminen tai huomiotta jättäminen. Kirja ottaa huomioon myös ikuisuusongelmat, joita jokaisella parilla mahdollisesti on enemmän tai vähemmän. Niiden suhteen kirja neuvoo tarkastelemaan sitä, onko valmis tekemään asiassa kompromisseja vai onko lukittautunut tiettyyn ratkaisuun. Kompromissivalmius on parempi kuin lukkiutuminen. Kirja ohjeistaa keskittymään toisen myönteisiin puoliin ja ilmaisemaan näistä kiitollisuutta ja arvostusta. Kirjassa on myös neuvoja siihen, miten toisen ihailua ja arvostusta voi lisätä esimerkiksi tilanteessa, jossa on oppinut näkemään huonoja puolia toisen ihailun sijaan.

Mieleen jäi myös se, että suhteelta kannattaa aina odottaa mieluummin paljon kuin vähän. Nimittäin jos suhteesta odottaa paljon esimerkiksi paljon onnellisuutta, pari on valmis panostamaan siihen, että tämä tavoite toteutuu. Jos suhteelta odottaa lähtökohtaisestikin vähän, sillä ei ole samanlaista potentiaalia ollakaan yhtään enemmän kuin se vähän. Mitäs muuta vielä? Onnellisessa suhteessa parit käyttäytyvät kuin hyvät ystävät. Ristiriidat käsitellään myönteisesti ja lempeästi, eikä niitä vältellä. Stressin tunnistaminen on tärkeää, sillä se heijastuu suhteeseen. Aina kun huomaa stressiä (kirjassa oli muuten listattu stressin aiheuttajia ja niiden stressipisteitä)niin olisi tärkeää pyrkiä itsensä rentouttamiseen. Kiva kirja kerta kaikkiaan juuri omaan makuuni! Mielenkiintoista oli muuten myös lukea parien keskusteluita ja heidän repliikkiensä analysointia positiiviseksi tai kielteiseksi. Analysoija minussa tykkäsi tästä niin paljon! :D En tiedä saiko tästä postauksesta paljoakaan irti lukematta kirjaa (siellä oli kunnolla esimerkkejä ja harjoituksia, jos jäi joku kohta kiinnostamaan erityisesti), mutta toivottavasti jotain sentään.

Tietysti nyt tämän kaiken lukemisen myötä, olen hyvän vuorovaikutuksen ammattilainen. No en kai sentään, mutta koen kyllä itselleni hyvin tärkeäksi kehittää omia vuorovaikutustaitojani ihan itseni ja muidenkin vuoksi. Se edistäisi kaikkien hyvinvointia loppupeleissä ja vähentäisi kaikkea draamaa, näin uskoisin. Omissa vuorovaikutustaidoissa on kehitettävää, trust me. Joitain esimerkkejä mainitakseni voisin kertoa, että pakoilen liikaakin konflikteja (ja sittenhän ne yleensä vain kasvavat kasvamistaan, tästä voisin ihan kirjoittaa kirjan, huoh!), en sanoita kaikkia tuntemuksiani ja toiveitani riittävästi vaan oletan toisen olevan ajatustenlukija ja saatan valita helposti puolustuskannan tai loukkaantua, vaikka toisen lausuma ei olisikaan tarkoitettu syytökseksi tai loukkaukseksi. Näistä kaikista olen välillä saanut kärsiä kovastikin, jopa menettänyt tärkeitä ihmissuhteita, kun ongelmat on lähteneet kasvamaan. Se lienee hyvä motivaattori pyrkiä jatkossa parempaan. Kun tietää paremmin, pystyy parempaan. Jokainen toimii oman tietämyksensä ja kykyjensä mukaisesti. Ja aina voi oppia uutta. Mieleeni tuli, että hyvänä kaikkeen sopivana ohjeena voisi ehkä olla kaiken tarkastelu rakkaudesta käsin: Mitä rakkaus ajattelisi nyt? Mitä rakkaus sanoisi nyt? Mitä rakkaus tekisi nyt?

torstai 18. elokuuta 2016

Suuhygienistillä...



En tiedä mitä mielleyhtymiä otsikko mahtaa herättää teissä lukijoissa (hammaslääkärit ainakin herättävät monissa ymmärtääkseni kauhua), mutta voin kertoa, että kokemukseni suuhygienistillä oli erinomainen. Miksi? Sain nimittäin tosi hyvää asiakaspalvelua! Niin hyvää, että se inspiroi kirjoittamaan.

Kerronpa nyt siitä, minkälaista tämä mielestäni erinomainen asiakaspalvelu oli. Ensinnäkin kun tulin huoneeseen, vastassani oli hymyilevä suuhygienisti ja välittyi saman tien olo, että olen tervetullut. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka niin voisi luulla. Olen kokenut toisenlaistakin palvelua, joten siihenkin peilaten, tämä oli jotain niin mukavaa. Toisekseen hän hoiti tehtävänsä oikein hyvin. Pidin kovasti siitä, miten hän samalla selitti, mitä oli tekemässä. Aina joskus esimerkiksi hammaslääkärillä olen saanut vain arvella, mitä suussani mahtaa tapahtua, mutta nyt oli ihanaa olla siitä tietoinen. Lisäksi hän antoi vinkkejä hampaiden parempaan hoitoon. Ei tuominnut tai kritisoinut mitään, vaikka tiedän että en puhdista niin hyvin esimerkiksi hammasvälejäni kuin voisin. Hän näytti suhtautuvan kaikkeen ymmärtäväisesti ja empaattisesti ja kertoi omakohtaistakin kokemusta. Hän keksi hampaistani kehuttavaakin, tuntui kivalta. Lopuksi sain jopa esitteen hampaidenharjauksesta mukaan! Sitä ennen hän vielä näytti konkreettisesti muutaman vinkin. Arvostan todella!

Lähdin hymyssäsuin pois huoneesta. Iloisempana kuin olin tullut huoneeseen. Erinomainen merkki! Niin ja pidin myös kovasti siitä, miten hän antoi tietoa hampaidenhoidosta ilman, että erikseen pyysin. Tiesitkö esimerkiksi, että hampaita harjaamalla voit puhdistaa vain 60% verran? Suuhun jää edelleen bakteereja, plakkia ja ties mitä ikävää, mikä tekee niin reikiä kuin myös hammaskiveä. Aikuisiällä suurin osa reikiä tulee hammasväleihin. Ja ennen kuin aletaan paikkaamaan reikiä, kannattaa tehdä kaikkensa, että siltä voi välttyä. Sitten kun suussa on paikka, bakteerit hakeutuvat paikan ja hampaan reunoille, mikä on pahempaa. Ja sillä on väliä harjaako hampaita suu enemmän vai vähemmän auki, koska tietyllä tavalla harjaten saa enemmän kosketuspintaa hampaaseen. Tällaista jäi mieleeni.

Seuraavaksi taidan miettiä, mitä kautta saan annettua positiivista palautetta tälle suuhygienistille. Hyvä asiakaspalvelu on kyllä jotain niin hienoa. Tämä oli suorastaan päiväni yksi kohokohta. Vaikka ammattihenkilölle asiat voivat olla tuttuja ja rutiinia niin asiakkaalle tilanne saattaa olla ainutkertainen. Siksi hirveää on joskus kokea kohtaamisessa tunne, että on vain yksi monesta ja kuin tuote liukuhihnalla. Parasta on, kun oikeasti kuunnellaan ja välitetään. Tilaan lisää tätä itselleni ja muille. <3 Totean myös asiakaspalvelijan näkökulmasta, että ihania ovat ne asiakkaat, jotka tekevät päivästä paremman olemalla ystävällisiä ja yhteistyökykyisiä. Laitetaan heitäkin tilaukseen meille kaikille. <3

tiistai 16. elokuuta 2016

Marry me, baby!



Ah ilmassa on viime aikoina ollut niin paljon rakkautta! Mua kosittiin!!! Olen nyt siis kihloissa rakkaani kanssa. Kosinnasta on muistuttamassa sormus, jota ihailen päivittäin. Siis minä, joka puhuin vielä jonkin aikaa sitten siitä, miten sormus ei merkitse mulle mitään ja on samantekevää onko mulla sitä merkkinä jostakin vai ei. No, ehkäpä olen muuttanut mieltäni, sillä se kyllä näyttää sormessa niin hyvältä ja peilistäkin sitä katselen ihaillen. Myönnettäköön, leikin myös välillä, että se on se the Lord of the Rings-sormus.

Sormus on tuonut mukanaan myös pohdintaa siitä, milloin pitää sitä sormessa ja milloin ei. Toistaiseksi olen ottanut sen pois suihkussa, liikuntatunneilla ja välillä yöksi. Muistisairaan läheiseni kuullessa äskeisen lausahduksen suustani, hän luuli minun puhuvan hampaistani. Sellaista. :D Sormus tuntuu sormessa vähän kuin laastarilta. Välillä sen olemassaolon unohtaa ja välillä se tuntuu sormessa. Mielenkiinnolla seurailen, miten siihen totun ajan kanssa. Hyvin se ainakin pysyy sormessa, sillä kesti kaikki huvipuiston hurjat laitteetkin viime viikolla!

Pidin viime viikolla kihlajaisjuhlat joukolle ystäviä. Heistä suurin osa ei tiennyt osallistuvansa kihlajaisjuhliin, vaan he tulivat viettämään rentoa päivää ja iltaa luokseni. Näin oli mielestäni oikein hyvä. Rakastanhan yllättää muita. ;) Lisäksi suorastaan rakastan juhlien ja tapahtumien järjestämistä ystäville. Tykkään suunnitella ohjelmaa ja kutsuja sekä haaveilla tapahtumasta jo etukäteen päiväkausia, joskus kuukausiakin. Tapahtumapäivänä olen aina niin adrenaliinijännityksessä, että herätessä mietin miksi ihmeessä päätin ryhtyä koko hommaan. Se fiilis kuitenkin väistyy viimeistään sitten, kun ensimmäinen osallistuja saapuu. Tosin jännitys ei välttämättä lopu vielä siihen, sillä aina huomaan, että emännän roolissa ei oikein tarjoilut maistu ja olen vähintäänkin hieman huolissani jatkuvasti kaikkien osallistujien viihtymisestä ja huomioimisesta. Siihen toivoisin, että joskus osaisin olla vieläkin rennompi. Sitä kohti mennään!

Taas kerran sain kokea ikimuistoisia hauskoja hetkiä ystävien seurassa ja kaikki meni niin nappiin, eipä olisi voinut enempää toivoa. Näin jälkikäteenkin hymyilyttää, kun mietin minkälaista oli. Ihanaa, kun ihmisiä tulee ja he viihtyvät. Ihanaa, kun on ihmisiä, ketä kutsua ja ihanaa, kun on koti, johon voin vapaasti kutsua kylään. Tämä on tätä onnesta leijumista. Mä leijun kuin helium, mä leijun, mä leijun! :)

Ja sitä onnesta leijumista tarvitaan. Ei ainoastaan välillä, vaan mieluiten joka päivä ja mahdollisimman paljon, jos multa kysytään. Onnesta olen leijunut myös löytäessäni joitakin tosi huippuja biisejä mun kuulokkeisiin nyt kuukauden aikana. Mainostan seuraavaksi siis niitä, jos joku biisi kolahtaisi johonkuhun toiseenkin. Ensinnäkin Bebe Rexha on noussut mun suosikkiartistiksi juuri nyt. Häneltä biisit Cry wolf, Sweet beginnings ja I’m gonna show you crazy ovat niin hyviä. Lisäksi tykkään Stan Walkerin Black Box-biisistä (mikä löytö suoraan bodycombatista!). Suomalaisista biiseistä Ollien Ongelma iskee edelleen, Mikael Gabrielin Helium on ihana ja Johanna Kurkelan Oothan tässä vielä huomenna kosketti kyyneleisiin yhtenä iltana. Krista Siegfridsin Marry me on myös jostain syystä soinut mulla tavallista enemmän. ;)

Leijuilemisiin!

tiistai 9. elokuuta 2016

Siirrä soittaminen aina seuraavaan päivään niin saat enemmän ahdistusta elämääsi!



Tiedätkö sen tunteen, kun pitäisi soittaa, mutta sitä soittoa vaan siirtää ja siirtää? Ja kiroilee sitä, että on pakko soittaa, sillä sähköpostiosoitetta tai muuta tapaa ei voi käyttää, koska sitä ei ole saatavilla tai koska se ei ole ”sopivaa”.  Siellä se soitto odottaa kulman takana. En soittanutkaan aamiaisen jälkeen, enkä suihkun jälkeen. Enkä ennen lounasta tai sen jälkeen. Hapuilin sanoja ja harjoittelin jo tulevaa puhelua, mutta äh ja ei, vielä ei ollut siihen voimia. Se siirtyikin seuraavaan päivään ja jäi ikävänä tunteena odottamaan vatsanpohjaan.  Mutta voi sitä tunnetta sitten kun se soitto on ohi! Selviytyminen, edelleen hengissä ja yksi asia hoidettuna! 

Kun valmistaudun soittamiseen, teen hetkestä mahdollisimman täydellisen. En saa olla liian nälkäinen tai liian väsynyt, kun soitan ja vessassa tulee käydä ennen soittoa (elintärkeää!). Mietin jo ennalta sopivan paikan soittamiseen. Asennon tulee olla mahdollisimman mukava ja tilan tulee mielellään olla mahdollisimman hiljainen.  Kännykässä tulee olla hyvin akkua jäljellä. Se olisi kuolema, jos akku loppuisi kesken soiton, sillä sehän vaatisi uutta soittoa! Saatan myös ottaa eteeni paperin ja kynän, johon hahmottelen oman nimeni. Ihan sen varalta, jos en muista sitä. Joskus hahmottelen siihen myös valmiiksi oman ensimmäisen repliikkini tai laitan ranskalaisilla viivoilla kaiken sen, mitä haluan puhelussa sanoa. Paperi ja kynä ovat myös hyviä siitä, että puhelun aikana voi samalla piirrellä kaikkea. Olen huomannut, että tykkään tehdä kädellä jotain samalla, kun puhun. Yleensä tykkään myös miettiä valmiiksi jonkin palkinnon itselleni soittamisesta. Ja jos mahdollista soitan mieluiten jopa useamman puhelun peräkkäin, koska kun olen ensimmäisestä selvinnyt, on toinen melkein piece of cake. Tietysti valmistautumiseen kuuluu myös tsemppaavia ajatuksia. Koska olen taipuvainen siirtelemään ja siirtelemään soittoa, omat tsemppini ovat lähinnä tällaisia ”Tee se NYT, älä mieti, NYT NYT NYT PRKL”.

Aina ei tietenkään voi valmistautua etukäteen, vaan soiton tulee tapahtua tyyliin saman tien ja heti. Yllättävää kyllä, se on itselleni ehkä jopa helpompaa, vaikka inhoan sellaisia tilanteita. Jos muuten soitan niin, että minulla on seuraa (joku muu kuin perheenjäsen, joka saattaa taustalta möläytellä tyhmiä), en jännitä ollenkaan niin paljon. Luulen, että otan silloin jonkin erilaisen roolin soittamiseen, koska olisi noloa näyttää miten paljon niin arkipäiväinen asia jännittää. Tosin ei soittaminen kuulu ainakaan tällä hetkellä arkipäivääni, tunnustan. Hyvä, jos kerran kuukaudessa soitan puhelun. :D Soittaminen on muuten paljon helpompaa, jos teen sen jonkun toisen hlön puolesta. Tai jos voin verhoutua jonkun ammattinimikkeen taakse. Ehkä siitä voisi kehitellä jotain taktiikkaa soittamista helpottamaan..

Minut aina yllättää vähän se, kun kuulen jonkun muun ahdistuvan soittamisesta. Tuntuu, että aina innostun siitä niin kuin olisin sielunsiskon/veljen juuri löytänyt! Joku muu on yhtä ”hullu” kuin mä, en olekaan ainoa maailmassa.  Koska meitä siis on, ihmettelen miksi soittamisesta ei ole omia kursseja. On kursseja siitä, miten kitaraa, huilua ja pianoa soitetaan. Entä puhelimella soittaminen?!! On kursseja esiintymisestä ja puheen pitämisestä, mutta entä soittaminen?!!  

Jos olisi olemassa puhelimella soittamisen kurssi, siellä voisi vuorollaan joka kurssilainen kokeilla soittamista eri numeroihin. Voisi olla sellaista tiedustelevaa soittamista eri paikkoihin. Käytössä voisi olla puhelinluettelo, josta valikoidaan numeroita. Sitä voisi myös haastaa itseään soittamaan ”ihan muuten vaan” ilman mitään valmista asiaa. Lisäksi voisi olla sellaisia vaikeampia puheluita, että pitää kertoa jotain vaikeampaa puhelimessa, voisi olla hauskoja pilapuheluita (yritetään tehdä soittamisesta hauskaa ja sitä rataa..), voisi olla puheluita joissa näytellään jotain eri roolia jne. Kurssimaksuna olisi se hinta, mikä soitetuista puheluista tulisi. Jokaista puhelua ennen olisi mahdollista purkaa jännitystä muiden kurssilaisten kanssa ja jokaisen puhelun jälkeen voisi olla jokin juhlallinen juttu vielä erikseen palkintona selviytymisestä. Kurssin jälkeen sitä olisi niin luonteva soittaja, että valitsee soittamisen aina ohi kaiken ja soittelee ihmisille ihan huvikseen kymmeniä kertoja päivässä!  Hiljaisena lopputulemana moni poistaisi lopulta ystävistä häiriösoittojen seuraksena.. No mutta vakavasti puhuen, eikö olisi ihana kurssi? Kurssi täynnä soittamista, miten nautinnollista ja rentouttavaa! Olennaista olisi myös ilmoittautua kurssille soittamalla, mistä johtuen osallistujamäärä ei koskaan kasva liian suureksi ja pahimmat tapaukset saadaan pidettyä pois kurssilta onnistumisprosentin säilyessä jokseenkin ennallaan. Puheluita olisi luonnollisesti vastaanottamassa kurssilaiset puheluiden vastaamisen kurssilta. 

Soittokammoiset kaverini, sainko tällä kurssimainoksella teidät vakuuttuneiksi muustakin kuin omasta hulluudestani? :D Ihanaa mahdollisimman soittovapaata viikkoa kaikille!

perjantai 5. elokuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää



Viimeiset pari päivää olen ollut Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (Me before you) kirjan lumoissa. Jos eräpäivä lähestyy ja lainaa ei pysty uusimaan niin se taitaa toimia hyvänä motivaattorina lukemisen käynnistämiseen, haha!  Kirjaa varatessa keväällä tiesin, että leffa oli pian tulossa ja trailerin perusteella mietin, että se olisi kiva nähdä, mutta vielä kivempaa olisi lukea ensin kirja. Ihan en ehtinyt kirjaa lukea loppuun ennen leffaa (viimeiset 70s jäi!), koska päähänpistosta päätin, että leffaan oli mentävä ja pian, koska kirja oli niin hyvä.

Jos pelkäät juonipaljastuksia, tähän kohtaan voi olla hyvä lopettaa lukeminen, sillä en aio varoa mitä kirjoitan ja jotain liikaa saattaa paljastua. Aloittaessani kirjaa, olin hieman skeptinen. Melkein toivoin, etten innostuisi, koska lähes 500s parissa päivässä voisi olla tiukka setti. Pari ekaa lukua eivät vielä vakuuttaneet, mutta pian huomasin koukuttuneeni. Halusin tietää miten oikein käy ja huomasin, että halusin tietää päähenkilö Louisasta lisää. Louisa Clark aloittaa kirjassa olosuhteiden pakosta työskentelyn neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana. Asetelma henkilöiden välillä vaikutti kiehtovalta: Will ei pysty tekemään enää niitä asioita, joista hän nautti ennen onnettomuutta ja Loiusa taas pystyisi vaikka mihin, mutta hän viihtyy tutussa ja turvallisessa. Louisan perhe on myös hauskan valloittava ja erityisesti pidin siskosten keskinäisestä suhteesta.  

Tarinan edetessä selviää, että Will haluaisi kuolla Sveitsissä Dignitas-klinikalla. Tässä kohtaa mietin, että tämä käänne tuli yllätyksenä ja että elämässäni tuntuu eutanasia-teema seuraavan kaikkialle. :D Anyway.. Niinpä Louisa ottaa missiokseen palauttaa Willille elämänilon ja näyttää hänelle kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita hänellä vielä on. Kuin huomaamatta missio auttaa Louisaakin omassa elämässä eteenpäin siirtymiseen. Ja mukana on toki romanttista rakkaustarinaakin parin välillä. Tässä kohtaa voisi todeta, että kirjassa on juuri sellaiset juoniainekset, mitkä osuvat ja uppoavat allekirjoittaneeseen.

Kirjasta pidin todella ja se tempaisi mukaansa. Mielestäni kirja esitteli myös hyvin vammaisuutta ja siihen liittyviä rajoitteita ja ihmisten suhtautumista. Esimerkiksi ihmisten halua tehdä päätöksiä toisen puolesta, ennakkoluuloja ja tuijottamista. Kirjan huumori oli myös hyvää ja sai nauramaan. Louisan henkilöhahmo oli kiinnostava ja samaistuttava. Se muutos, mikä hahmossa tapahtui, oli myös jotenkin inspiroiva. Louisan poikaystävä Patrick urheilujuttuineen oli omalla tavallaan hauska hahmo, sillä häneenkin pystyi samaistumaan liikunnanharrastajana jollain tasolla. Erikoista kirjassa oli mielestäni se ratkaisu, että kertojia oli useampia. Louisa oli pääkertoja, mutta hänen lisäksi kertojina olivat esimerkiksi Willin äiti ja Louisan sisko. Se oli oikeastaan ihan toimiva ja mielenkiintoinen ratkaisu, vaikka edellytti ehkä pientä sopeutumista.

Leffasta taas en voi kertoa mitään hyvää. Tai no, Ed Sheeranin musiikki kuulosti hyvältä. Odotukset olivat korkealla ja sieltä korkealta tultiin alas jo ekojen minuuttien aikana. Pahinta leffassa oli se, että Louisan hahmo oli liian ylipirteä, liian lapsellinen ja liian ärsyttävä. Olin itse kokenut hahmon eri tavalla. Leffan hahmoa kohtaan tunsin lähinnä myötähäpeää, sillä en pystynyt ottamaan häntä tosissaan.  Leffa myös vaikutti jollain tasolla liian kevyeltä komediadraamalta.  Ja päällimmäisenä tuli tunne, että leffa oli aivan liian lapsellinen omaan makuuni. Ja näin sanon minä, joka katson Disney-piirrettyjä ja nautin niistä. :D Pidin kirjassa erityisesti Louisan hahmon muutoksesta ja tarinasta, mutta se ei mielestäni välittynyt kunnolla leffasta. Omaan makuuni leffasta puuttui liikaa sellaista, mikä kirjassa kiehtoi. Leffa jäi hyvin pinnalliseksi. Toisaalta leffa noudatti hämmästyttävän hyvin kirjan repliikkejä ja välillä tuli hassu fiilis, kun oli juuri lukenut tietyn kohdan ja sitten näki ihmisiä esittämässä sitä kohtaa.  Leffan jälkeen luin viimeiset 70 sivua kirjaa ja täytyy sanoa, että lukeminen sujui kunnolla vasta, kun oikein ravistelin etenkin Louisan leffahahmon pois mielestäni. 

Kirjasta on olemassa myös jatko-osa ja onkin todennäköistä, että aion lukea sen. Jos siitä tulee leffa niin sen varmaan skippaan suosiolla ellen sitten kaipaa elämääni ärsytystä. Täytyy myös todeta, että jos olisin ensin nähnyt leffan niin en vaivautuisi lukemaan kirjaa. Onneksi siis kävi toisinpäin! Oli ihanaa tuntea se koukuttumisen tunne, minkä vain hyvä kirja saa aikaan. <3