Siinäpä haastava kysymys. Haluaako kysyjä aidon oikeasti tietää vai onko se vain tapa sanoa? Kuuluuko siihen vastata ja miten pitkästi? Onko vastaus se perinteinen suomalainen ”ihan hyvää” ja kenties sen jatkona ”kiirettä on ollut”? En tiedä mistä se johtuu, mutta itse tunnun menevän tästä perinteikkäästä kysymyksestä aina vähän lukkoon. Yhtäkkiä mieleen ei tule muuta kuin päivän aikana syöty aamiainen ja heräämisaika. Ja sehän kiinnostaa toki kaikkia. Apua mitä ihmettä olen tehnyt? Ja kun oikein alan pohtia mieleen tulee viime yönä nähty uni ja viime aikaiset pohdinnat esimerkiksi ihmissuhteista, peloista ja unelmista. Sitten sivuutan ne, koska niitä ei ole omien sääntöjeni mukaan soveliasta heittää saman tien toisen kasvoille. Paniikissa keksin ratkaisun ja sanon ”ihan hyvää, ei ihmeempiä. Entä sulle?”. Sitten kuuntelen rennosti toisen kuulumisia (ja niitähän yleensä on)ja mietin miten tylsältä elämäni näyttäytyy varmasti toisen silmissä. Ei koskaan mitään ihmeempiä tapahdu. En tiedä onko se sitä, että enemmän mulle tapahtuu aina sisäisessä maailmassa, enkä pysty ainakaan kylmiltäni sitä kaikkea heti jakamaan. Vai onko se sitä, että yleensä kuulumiset- kysymys heitetään heti tapaamisen alussa ilmoille ja olen siinä vaiheessa vielä niin ihmeissäni ihmisen näkemisestä, että en pysty käsittelemään muuta informaatiota? Vai onko mun elämä vaan tylsempää kuin muilla? No mene ja tiedä, mutta jos se on tylsyyttä niin se on pääasiassa aika onnellista elämän tylsyyttä joka tapauksessa . ;)
Mikäs on elämässäni nyt ajankohtaista? Olen ahertanut gradun parissa ja kuunnellut ihan valtavasti elokuvien soundtrackeja. Musiikki tekee kirjoitustyöstä kummasti astetta mukavampaa. Olen aloittanut uusia kursseja opinnoissa ja saanut kasan tehtäviä kotiinviemisinä. Not so nice. Alkamassa näyttää olevan kiireinen syksy ja päiviin tuntuu kuin huomaamatta kasaantuvan paljon ohjelmaa. Tuntuu, että mieleen hiipii kiire-ajattelu ja ajan rajallisuus. Tämä peruskuvio, mikä tuntuu itsellä aina toistuvan. On liikaa kaikkea mitä pitää tehdä, liian vähän aikaa ja kaikista turhauttavinta on, että niistä kaikki ei edes tuota mitään iloa itselle, paitsi pitkällä tähtäimellä kenties. Lähinnä puhun nyt opinnoista. Pitkällä tähtäimellä iloa tuottaa toivottavasti valmistuminen, mutta joistakin opintosuorituksista (erityisesti gradu) ei vaan sitä iloa oikein löydy. Se, että käytän arvokasta aikaani sellaiseen tuntuu turhauttavalta ja surulliseltakin. Kaikki ne tunnit.. miten paljon paremmin ja ihanammin ne voisikaan viettää! Esimerkiksi niiden asioiden parissa, joista nauttii. Miksi juuri niistä pitää joustaa? Käytän aikaani omien arvojeni vastaisesti, kun teen jotakin, mistä en nauti ja se tekee kyllä kipeää. Yritän lohduttautua sillä, että tämä on kaikki väliaikaista ja myöhemmin voin tehdä enemmän niitä asioita, joista oikeasti nautin.
Mutta apua jos se ei olekaan väliaikaista? Jos sellaisia asioita vain tulee tulemistaan ja aina pitää olla valmis joustamaan kaikesta kivasta ja ihanasta? Jos tulee vain lisää tylsiä opintoja ja lisää tylsiä töitä? On yksi asia joustaa muutaman tunnin tai yhden päivän verran, mutta toinen asia joustaa kuukausia tai jopa vuosia. Onko se sen arvoista? Sitäkö haluan elämässäni? Sekö on elämäni tarkoitus ja parasta mitä voin olla ja tehdä? Olenko oikeasti parhaimmillani, kun olen kiireessä ja stressissä ja huomioni on kiinnittynyt asioihin, joissa en voi täydellä sydämellä olla mukana? Haluanko olla sellainen ihminen? Haluanko näyttää sellaista esimerkkiä elämisestä muillekin? (onko se muuten edes elämistä, vai enemmän kuolemista?)
Mitä enemmän kiireestä ja stressistä on kertynyt kokemusta, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että se ei tee itselleni hyvää enkä ole siinä tilassa paras versio itsestäni. Ei ole rakkautta itseä kohtaan valita stressiä ja kiirettä. Se on enemmänkin itsensä rankaisemista. Toki jonkin sortin stressi parantaa suorituskykyä ja blaablaa, mutta stressi myös tappaa. Näin lievästi ilmaistuna. :D Ja kiirekin on oikeastaan vain ajatus. Mihin loppupeleissä edes on niin kova kiire? Kiire seuraavaan kiireeseen? Elikkäs kun nyt on taas tätä kiire- ja stressiajattelua ollut ilmoilla (ja en tunnu olevan ainoa, sillä sitä ajattelua tulee melkein päivittäin kuultua yhden jos toisenkin suusta), on syytä hengitellä ihan rauhassa. Antaa kiireen ja stressin tulla ja mennä. Muistaa, että elämä ei oikeasti ole niin vakavaa kuin miltä sen saa usein mielessäni näyttämään. Keskittyä siihen, että elämässä on kaiken paskan tekemisen ohessa niin paljon kaikkea ihanaa ja rentoa toimintaa kuin vain mahdollista vähintäänkin tasapainottamassa päiviä, jos vaaka ei voi kokonaan kallistua kaikkeen ihanaan ja iloiseen. Jos saisin itse päättää (ja mähän saan, jos vain aina sallisin/tajuaisin sen), keskittyisin elämässä ainoastaan niihin asioihin, jotka tuottavat iloa ja kuvastavat sitä kuka todella olen. Tekisin vain sitä, minkä koen merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Rakastaisin itseäni sen verran, että sallisin itselleni sellaisen ihanan elämän. Oikeasti ei aikaakaan ole rajattomasti ja siksi kannattaa miettiä miten sen kaiken ajan käyttää. Nyt tuli vuodatettua! Olen puhunut. Piste. Ja tämän kaiken vuodatuksen jälkeenkin aion pysyä opinnoissani ja hoitaa tylsät opiskelutehtävät kunnialla. ;) Toteutan arvojeni mukaista toimintaa enemmän muilla elämänalueilla, olkoon näin.
Katsoin eilen yhden suosikkileffoistani ja sitä on pakko hehkuttaa, koska leijailen onnesta ja inspiraatiosta vieläkin. Kylä (The Village) on leffa, jossa vaan on kaikkea mitä kuuluu hyvää leffaan. Okei, kauhuefektejä voisi olla vähemmän, mutta noin muuten. Leffassa on ihan loistava tarina ja hienot henkilöhahmot. Musiikki on hyvää ja pääparin rakkaus on niin koskettavaa. Vollotin myös enemmän ehkä kuin ikinä ennen. Hyvän leffan tunnistaa siitä, että se herättää tunteita ja koskettaa. Tunteet ovat muutenkin olleet ehkä nyt enemmän pinnassa. Esimerkiksi viikonlopun aikana uutinen Särkänniemen delfiinien siirrosta kosketti syvästi ja silmät kostui useaan otteeseen. En tiedä mitä mieltä olen siirrosta, lähtökohtaisesti kun olen vain niin syvästi häpeissäni ja suruissani siitä, että delfiinejä on ylipäätään otettu vangiksi ja niiden vankinaolo edelleen jatkuu. Delfiinit (kuten monet muut eläimet) ansaitsivat niin paljon parempaa kohtelua täällä maapallolla.
Jos jatketaan eläinaiheessa niin Minni pyörii mielessä tämän tästä. Ajatukset Minnistä tulevat ja menevät. Välillä tuntuu, että en pysty sanomaan siitä sanaakaan ilman kyyneleitä. Siinä mielessä on huojentavaa, että jokainen vastaantuleva ihminen ei ota sitä puheeksi ja välillä taas tuntuu, että ottaisipa joku puheeksi. Eniten taidan kaivata Minniä seuraksi sohvalle. Siihen se yleensä tuli syliin ja laittoi pään samalle tyynylle mun pään kanssa. Kun luen kirjaa sohvalla, tuntuu että jotain puuttuu, kun Minniä ei ole. Olen pohtinut, että suru olisi helpompaa, jos hyväksyisin täysin tapahtuneen. Luulen, että vastustan jollain tasolla Minnin kuolemaa. Se ei mennyt ollenkaan niin kuin olisin sen itse käsikirjoittanut. Vaikea uskoa, että menetin Minnin niin varhain, kun enemmän aina mietin, että meillä on varmasti yhteiseloa jonnekin 15 vuoden kieppeille, sillä Minni oli niin nuorekas ja elinvoimainen. Jotenkin tuntuu, että koiran tulisi kuolla vanhana, ei sitä ennen eikä ainakaan ilman että siihen ehtii valmistautua. Kuolema tuli yllättäen ja se toisaalta on merkinnyt selvemmin sitä, että elämässä mikään ei yksinkertaisesti ole varmaa ja pysyvää. Kuolema voi olla yllättäen läsnä ja läheinen poissa. Ei mistään ole takuita. Elämä on tässä ja nyt. Kaikkea ei kannata jättää odottamaan parempaa aikaa. Kunpa muistaisin tämän.
Näin syksyn alkaessa olen myös huomannut, että sitä haluaisi aloitella kaikkea uutta ja uudistua. Sama ilmiö, jonka koen yleensä vuodenvaihteessa. Tekee mieli tarkastella omia unelmia ja tavoitteita ja miettiä miten ja milloin ne voisi toteutua. Sitä haluaa miettiä mihin suuntaan on ihmisenä menossa ja tuleeko sitä vauhdittaa jotenkin tai ohjailla vähän. Nytkin kuumottaa, kun tuntuu, että olen (taas) keksinyt itselleni uuden unelma-ammatin, enkä malta odottaa, että pääsisin kouluttautumaan. Joitakin muitakin ammatteja olen itselleni mennyt haaveilemaan. Montakohan ammattia voi yhdellä ihmisellä olla..? Tekisi myös mieli uppoutua omiin kiinnostuksenkohteisiin ihan kunnolla ja kehittyä niissä. Lukea kirjoja, katsoa videoita ja vaikka mitä niihin liittyen. Ja samalla haaveilen jo tulevista tapahtumista ja suunnittelen niitä mielessäni. En tiedä onko tämä kaikki nyt gradun ja muiden ikävien toimintojen pakosuunnitelmaa, mutta on kyllä ihanaa unelmoida ja suunnitella kaikkea mukavaa. Kyllä se niin on, että on kuljettava sitä omaa polkua vaan rohkeasti. Luen juuri kirjaa intuitiosta ja mistä sitä tietää, jos nämä kaikki omat unelmat ovat oman intuition johdatusta..? Onko mikään sattumaa? Elämä on kyllä välillä niin upeaa ja jännittävää. Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä blogipostaus. Vielä yksi kysymys sinulle: Mitä sulle kuuluu? Ihan oikeesti?
Mikäs on elämässäni nyt ajankohtaista? Olen ahertanut gradun parissa ja kuunnellut ihan valtavasti elokuvien soundtrackeja. Musiikki tekee kirjoitustyöstä kummasti astetta mukavampaa. Olen aloittanut uusia kursseja opinnoissa ja saanut kasan tehtäviä kotiinviemisinä. Not so nice. Alkamassa näyttää olevan kiireinen syksy ja päiviin tuntuu kuin huomaamatta kasaantuvan paljon ohjelmaa. Tuntuu, että mieleen hiipii kiire-ajattelu ja ajan rajallisuus. Tämä peruskuvio, mikä tuntuu itsellä aina toistuvan. On liikaa kaikkea mitä pitää tehdä, liian vähän aikaa ja kaikista turhauttavinta on, että niistä kaikki ei edes tuota mitään iloa itselle, paitsi pitkällä tähtäimellä kenties. Lähinnä puhun nyt opinnoista. Pitkällä tähtäimellä iloa tuottaa toivottavasti valmistuminen, mutta joistakin opintosuorituksista (erityisesti gradu) ei vaan sitä iloa oikein löydy. Se, että käytän arvokasta aikaani sellaiseen tuntuu turhauttavalta ja surulliseltakin. Kaikki ne tunnit.. miten paljon paremmin ja ihanammin ne voisikaan viettää! Esimerkiksi niiden asioiden parissa, joista nauttii. Miksi juuri niistä pitää joustaa? Käytän aikaani omien arvojeni vastaisesti, kun teen jotakin, mistä en nauti ja se tekee kyllä kipeää. Yritän lohduttautua sillä, että tämä on kaikki väliaikaista ja myöhemmin voin tehdä enemmän niitä asioita, joista oikeasti nautin.
Mutta apua jos se ei olekaan väliaikaista? Jos sellaisia asioita vain tulee tulemistaan ja aina pitää olla valmis joustamaan kaikesta kivasta ja ihanasta? Jos tulee vain lisää tylsiä opintoja ja lisää tylsiä töitä? On yksi asia joustaa muutaman tunnin tai yhden päivän verran, mutta toinen asia joustaa kuukausia tai jopa vuosia. Onko se sen arvoista? Sitäkö haluan elämässäni? Sekö on elämäni tarkoitus ja parasta mitä voin olla ja tehdä? Olenko oikeasti parhaimmillani, kun olen kiireessä ja stressissä ja huomioni on kiinnittynyt asioihin, joissa en voi täydellä sydämellä olla mukana? Haluanko olla sellainen ihminen? Haluanko näyttää sellaista esimerkkiä elämisestä muillekin? (onko se muuten edes elämistä, vai enemmän kuolemista?)
Mitä enemmän kiireestä ja stressistä on kertynyt kokemusta, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että se ei tee itselleni hyvää enkä ole siinä tilassa paras versio itsestäni. Ei ole rakkautta itseä kohtaan valita stressiä ja kiirettä. Se on enemmänkin itsensä rankaisemista. Toki jonkin sortin stressi parantaa suorituskykyä ja blaablaa, mutta stressi myös tappaa. Näin lievästi ilmaistuna. :D Ja kiirekin on oikeastaan vain ajatus. Mihin loppupeleissä edes on niin kova kiire? Kiire seuraavaan kiireeseen? Elikkäs kun nyt on taas tätä kiire- ja stressiajattelua ollut ilmoilla (ja en tunnu olevan ainoa, sillä sitä ajattelua tulee melkein päivittäin kuultua yhden jos toisenkin suusta), on syytä hengitellä ihan rauhassa. Antaa kiireen ja stressin tulla ja mennä. Muistaa, että elämä ei oikeasti ole niin vakavaa kuin miltä sen saa usein mielessäni näyttämään. Keskittyä siihen, että elämässä on kaiken paskan tekemisen ohessa niin paljon kaikkea ihanaa ja rentoa toimintaa kuin vain mahdollista vähintäänkin tasapainottamassa päiviä, jos vaaka ei voi kokonaan kallistua kaikkeen ihanaan ja iloiseen. Jos saisin itse päättää (ja mähän saan, jos vain aina sallisin/tajuaisin sen), keskittyisin elämässä ainoastaan niihin asioihin, jotka tuottavat iloa ja kuvastavat sitä kuka todella olen. Tekisin vain sitä, minkä koen merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Rakastaisin itseäni sen verran, että sallisin itselleni sellaisen ihanan elämän. Oikeasti ei aikaakaan ole rajattomasti ja siksi kannattaa miettiä miten sen kaiken ajan käyttää. Nyt tuli vuodatettua! Olen puhunut. Piste. Ja tämän kaiken vuodatuksen jälkeenkin aion pysyä opinnoissani ja hoitaa tylsät opiskelutehtävät kunnialla. ;) Toteutan arvojeni mukaista toimintaa enemmän muilla elämänalueilla, olkoon näin.
Katsoin eilen yhden suosikkileffoistani ja sitä on pakko hehkuttaa, koska leijailen onnesta ja inspiraatiosta vieläkin. Kylä (The Village) on leffa, jossa vaan on kaikkea mitä kuuluu hyvää leffaan. Okei, kauhuefektejä voisi olla vähemmän, mutta noin muuten. Leffassa on ihan loistava tarina ja hienot henkilöhahmot. Musiikki on hyvää ja pääparin rakkaus on niin koskettavaa. Vollotin myös enemmän ehkä kuin ikinä ennen. Hyvän leffan tunnistaa siitä, että se herättää tunteita ja koskettaa. Tunteet ovat muutenkin olleet ehkä nyt enemmän pinnassa. Esimerkiksi viikonlopun aikana uutinen Särkänniemen delfiinien siirrosta kosketti syvästi ja silmät kostui useaan otteeseen. En tiedä mitä mieltä olen siirrosta, lähtökohtaisesti kun olen vain niin syvästi häpeissäni ja suruissani siitä, että delfiinejä on ylipäätään otettu vangiksi ja niiden vankinaolo edelleen jatkuu. Delfiinit (kuten monet muut eläimet) ansaitsivat niin paljon parempaa kohtelua täällä maapallolla.
Jos jatketaan eläinaiheessa niin Minni pyörii mielessä tämän tästä. Ajatukset Minnistä tulevat ja menevät. Välillä tuntuu, että en pysty sanomaan siitä sanaakaan ilman kyyneleitä. Siinä mielessä on huojentavaa, että jokainen vastaantuleva ihminen ei ota sitä puheeksi ja välillä taas tuntuu, että ottaisipa joku puheeksi. Eniten taidan kaivata Minniä seuraksi sohvalle. Siihen se yleensä tuli syliin ja laittoi pään samalle tyynylle mun pään kanssa. Kun luen kirjaa sohvalla, tuntuu että jotain puuttuu, kun Minniä ei ole. Olen pohtinut, että suru olisi helpompaa, jos hyväksyisin täysin tapahtuneen. Luulen, että vastustan jollain tasolla Minnin kuolemaa. Se ei mennyt ollenkaan niin kuin olisin sen itse käsikirjoittanut. Vaikea uskoa, että menetin Minnin niin varhain, kun enemmän aina mietin, että meillä on varmasti yhteiseloa jonnekin 15 vuoden kieppeille, sillä Minni oli niin nuorekas ja elinvoimainen. Jotenkin tuntuu, että koiran tulisi kuolla vanhana, ei sitä ennen eikä ainakaan ilman että siihen ehtii valmistautua. Kuolema tuli yllättäen ja se toisaalta on merkinnyt selvemmin sitä, että elämässä mikään ei yksinkertaisesti ole varmaa ja pysyvää. Kuolema voi olla yllättäen läsnä ja läheinen poissa. Ei mistään ole takuita. Elämä on tässä ja nyt. Kaikkea ei kannata jättää odottamaan parempaa aikaa. Kunpa muistaisin tämän.
Näin syksyn alkaessa olen myös huomannut, että sitä haluaisi aloitella kaikkea uutta ja uudistua. Sama ilmiö, jonka koen yleensä vuodenvaihteessa. Tekee mieli tarkastella omia unelmia ja tavoitteita ja miettiä miten ja milloin ne voisi toteutua. Sitä haluaa miettiä mihin suuntaan on ihmisenä menossa ja tuleeko sitä vauhdittaa jotenkin tai ohjailla vähän. Nytkin kuumottaa, kun tuntuu, että olen (taas) keksinyt itselleni uuden unelma-ammatin, enkä malta odottaa, että pääsisin kouluttautumaan. Joitakin muitakin ammatteja olen itselleni mennyt haaveilemaan. Montakohan ammattia voi yhdellä ihmisellä olla..? Tekisi myös mieli uppoutua omiin kiinnostuksenkohteisiin ihan kunnolla ja kehittyä niissä. Lukea kirjoja, katsoa videoita ja vaikka mitä niihin liittyen. Ja samalla haaveilen jo tulevista tapahtumista ja suunnittelen niitä mielessäni. En tiedä onko tämä kaikki nyt gradun ja muiden ikävien toimintojen pakosuunnitelmaa, mutta on kyllä ihanaa unelmoida ja suunnitella kaikkea mukavaa. Kyllä se niin on, että on kuljettava sitä omaa polkua vaan rohkeasti. Luen juuri kirjaa intuitiosta ja mistä sitä tietää, jos nämä kaikki omat unelmat ovat oman intuition johdatusta..? Onko mikään sattumaa? Elämä on kyllä välillä niin upeaa ja jännittävää. Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä blogipostaus. Vielä yksi kysymys sinulle: Mitä sulle kuuluu? Ihan oikeesti?
 |
| Tässä maisemassa silmä lepää. <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti