Alistua vai taistella?

Haluaisitko olla kynnysmatto? Tämä kynnysmatto näyttää kyllä aika iloiselta..

Viime viikolla minulle kävi kaksi erikoista tilannetta ryhmäliikuntatunneilla. Ensimmäisellä tunnilla, noin tunnin puolivälissä, hain itselleni makuualustan punnerruksia varten ja tullessani takaisin paikalleni eturiviin, paikkani olikin vallattu toisen jumppaajan toimesta. Jouduin vastentahtoisesti etsimään itselleni uuden paikan ja koin sen epäreiluksi. Olin kuitenkin tullut tunnille hyvissä ajoin saadakseni juuri sen eturivin paikan itselleni. Koska mitään virallisia paikkoja ei oikeasti ole olemassa, olisi tuntunut aavistuksen tyhmältä mennä ilmoittamaan tälle jumppaajalle, että hän otti mun paikkani. Siinä vaiheessa, kun makuualustat vietiin takaisin seinän viereen, päätin olla rohkea ja vallata paikkani uudelleen. Se onnistui, mutta tunsin punan nousevan poskilleni (syyllisyys?), kun huomasin paikallani olleen jumppaajan huomaavan tilanteen ja siirtyvän takaisin alkuperäiselle paikalleen.

Koen, että tilanteessa pidin puoleni, kun otin paikkani takaisin ja se oli hyvä, mutta pieni syyllisyys jäi. Alistumista olisi ollut hyväksyä se, että paikkani voi viedä noin vain ja otan vastaan uuden mielestäni huonomman paikan. Pidin puoleni, mutta olisin voinut pitää puoliani taistellen vielä voimakkaammin paikasta niin, että en olisi antanut toisen jumppaajan olla siinä hetkeäkään vaan vaatinut sitä heti takaisin. Nyt odottelin hetken ja toimin sitten.

Toisella tunnilla eri ihmisten kanssa olin taas ryhmäliikuntatunnilla hyvissä ajoin varannut hyvän paikan eturivistä ja ihan reunasta. Paikka oli mitä parhain, koska näin itseni sekä etupeilistä että sivupeilistä. Ensimmäisen lämmittelybiisin aikana jostain tyhjästä viereeni minun ja sivupeilin väliin juoksee jumppaaja ja siihen hän jää, vaikka tilaa olisi muuallakin. Yhtäkkiä täydellisestä paikastani tulikin mitä epämiellyttävin, sillä minulla ei ollut enää tilaa jumpata enkä nähnyt itseäni sivupeilistä. Olin taas tilanteessa, jossa en tiennyt kuinka toimia. Taistellako paikasta ja sanoa suoraan, että hänen kannattaisi siirtyä toiselle puolelleni, missä on vielä hyvin tilaa ja hänen nykyinen sijaintinsa häiritsee ja haittaa jumppaamistani? Alistua ja siirtyä itse toiseen paikkaan tehden tilaa jumppaajalle? Molempia ryhmäliikuntatilanteita yhdisti se, että toinen jumppaaja rikkoi yleistä tapasääntöä. En oikein tiennyt miten suhtautua, kun itse en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään vastaavaa ja yleensä tällaisia ei vaan tapahdu.

Nämä tilanteet saivat miettimään yleisemmälläkin tasolla sitä, että alistunko liiankin helposti vai pidänkö kunnolla puoliani. En haluaisi olla mikään kynnysmatto, joka sietää kaikenlaista sanomatta ja tekemättä mitään. En halua olla liian kiltti. En halua vain alistua johonkin, mitä en oikeasti halua. Alistumalla koen hyväksyväni sen, että toisen teko on okei ja hän voi toistekin tehdä saman minulle.

Haluan olla ihminen, joka pitää puoliaan ja tarvittaessa jonkun toisenkin puolia.

En kuitenkaan lähtökohtaisesti halua olla sellainen, joka pitää omia puoliaan niin, että toiselle tulee paha mieli. Siihen en ainakaan haluaisi pyrkiä. Jos vain mahdollista niin haluan pitää puoleni mahdollisimman ystävällisesti ja lempeästi. Ei sitä tarvitse ilkeästi toiselle sanoa ja vedota hänen aivottomuuteen, vaan hyvin voi sanoa ystävällisesti ja empaattisesti kuten haluaisi itsellekin sanottavan vastaavassa tilanteessa. Tietysti on sitten ehkä joitakin tilanteita, joissa liiallinen ystävällisyys ei sovi kuvioon. Mieleeni tuli heti, että jos joku esimerkiksi käy käsiksi fyysisesti niin kyllä sitä silloin saa sanoa ilkeästikin ja puolustautua vaikka nyrkeinkin, koska siinä tilanteessa omien puolien pitäminen voi vaatia sen ja se tuntuu perustellulta.

Aina ei mielestäni ole kyse alistumisesta, jos antaa olla. Eihän aina esimerkiksi kannata alkaa väitellä tai haukkua toista esimerkiksi junassa tai kassajonossa, vaikka toinen olisikin homman aloittanut, vai kuinka sinusta? Joskus hiljaisuus ja esimerkiksi paikalta poistuminen on paras vastaus, eikä kyse ole alistumisesta. Olisikohan siinä oikeastaan kyse yhdestä tavasta pitää omia puolia? Sitä haluaa tarjota itselle jotain muuta ja parempaa, eikä jäädä jumittamaan tilanteeseen.

Joskus omien puolien pitäminen tarkoittaa mielestäni sitä, että tuo ainoastaan esille oman tahtonsa ja sen perustelut ja sitten yhdessä toisen osapuolen kanssa punnitaan molempien tahtoja ja perusteluita ja ideaalitapauksessa ehkä päädytään ratkaisuun, mikä on molemmista hyvä. Näin varmaan yleensä esimerkiksi parisuhteissa on tapana toimia. Sama lienee toimiva myös ystävyyssuhteissa ja vaikkapa paritöissä. Alistumista voisi olla vain suostua toisen ehdotuksiin kertomatta ollenkaan sitä näkökohtaa, mikä omasta mielestä on parempi. Se saattaa lopulta johtaa siihen, että alkaa tuntea katkeruutta ja vihaa toista kohtaan. Toisaalta jotkin rajat ehkä kannattaa pitää siinä, että ei ihan kaikkeen ole omaa tahtoaan tunkemassa, vaan hyväksyy toisen tahdon mukisematta ja on valmis sen verran joustamaan. Toinenkin voi olla oikeassa ja hänellä voi olla parempia ratkaisuja kuin itsellä. Ja ehkä joskus on oikeasti ihan samantekevää miten se homma hoituu.

Milloin Sinä pidät puolesi? Annatko ihmisten ohittaa sinua jonossa? Annatko ihmisten tehdä sinuakin koskevia päätöksiä sinulta kysymättä? Annatko ihmisten pompotella sinua omilla aikatauluillaan, joita he muuttavat oman mielensä mukaan? Annatko ihmisten puhua sinulle ihan miten he vain tahtovat? Annatko ihmisten koskea sinuun tavoilla, jotka eivät tunnu sinusta mukavalta? Otatko vastaan ravintolassa vääriäkin annoksia korjaamatta väärinkäsitystä? Otatko vastaan haukkuja, jotka ansaitsisi joku toinen? Entä annatko toisen istua istumapaikallasi leffateatterissa? Entä viedä varaamasi paikan jumppasalissa? ;) Tässä joitakin tilanteita, jotka ovat kaikki joskus olleet itseäni vastassa ja odottamassa reaktiotani. Taistelenko vai annanko vain olla?

Ja sitten omat vastaukseni kysymyksiin. Jono-ohitukset yleensä annan vain olla, sillä sen koen aikalailla samantekevänä missä järjestyksessä mennään ellei sitten ole poikkeustilanne eli että olisin itse kovassa kiireessä tai että jonossa olisi kyse siitä, että vain tietty määrä jonon ensimmäisiä saa jotakin ja menettäisin sen edun jonkun etuilun takia. Joissakin tapauksissa voin antaa ihmisten tehdä minuakin koskevia päätöksiä minulta kysymättä, mutta usein sellainen saa kyllä ärtymään ja nostamaan esille sen, että se ei ollut ihan okei. Aikataulupompotteluita olen sietänyt elämässäni ja voin jonkun verran sietääkin pistämättä ollenkaan hanttiin, mutta rajansa kaikella ja toistuessaan puuttuisin asiaan.

En ole koskaan sanonut kenellekään ”minulle ei puhuta noin” ja lähtökohtaisesti ehkä siedän vähän liikaakin kaikenlaista minulle osoitettua puhetta pistämättä vastaan, mutta tällaiset henkilöt usein päätyvät omalle mustalle listalleni, mikä tarkoittaa sitä, että välttelen heitä parhaani mukaan jatkossa. Jokin puolustusmekanismi sekin. Toisia minun on helpompi puolustaa, jos heihin esimerkiksi kohdistetaan jotain halventavaa ja pahaa puhetta. Lähtökohtaisesti en antaisi ihmisten koskea minuun tavoilla, jotka ei tunnu minusta mukavilta ja olisin oitis puolustamassa itseäni ja omaa oikeuttani koskemattomuuteen (koen, että olisin valmis tekemään sen tarvittaessa toisenkin puolesta), mutta en tiedä olisinko niin shokissa tilanteessa, että en pystyisikään siihen.

Ravintolassa en ottaisi vastaan vääriä annoksia, jos olen maksanut oikeasta annoksesta ja virhe on jonkun muun kuin minun. Tällaisessa tilanteessa koen kuitenkin vähän vaikeaksi ilmoittaa olevani tyytymätön annokseen. Ja itse asiassa jos kyse on vain muutamasta eurosta ja väärä annos ei ole ihan kelpaamaton niin silloin saatan tyytyäkin siihen mukisematta. Haukkuja, jotka ansaitsisi joku toinen, olen ottanut vastaan kyllä kiltisti asiakaspalvelutöissä ja joskus muussa elämässä esimerkiksi ystävään kohdistetut haukut hänen puolestaan. Lähtökohtaisesti en kyllä puolustautumatta nielisi haukkuja. Leffateatterissa en antaisi toisen istua paikallani, koska olen maksanut juuri siitä paikasta ja antamalla toisen istua siinä se tarkoittaisi sitä, että valtaisin jonkun toisen paikan, mikä ei kuuluisi minulle. Jumppasalipaikkaa en antaisi varastaa noin vain yrittämättä pitää sitä itselläni.

Jotain joustoa lienee aina löydettävissä, eikä voi sanoa, että nämä vastaukset pätevät aina ja kaikkialla. Puolustaudun ja pidän puoliani siitä syystä, että koen toisen toimivan näissä tilanteissa väärin eli tavalla, jolla en itse toimisi, koska näen sen epäkohteliaana tai loukkaavana.

Miten sinä toimisit? Minkälaisia valintatilanteita eteesi on sattunut?

En ollutkaan viallinen, vaan erityisherkkä introvertti

Yksi elämäni merkittävimmistä hetkistä oli, kun tajusin olevani introvertti. Ja toinen merkittävä hetki, kenties jopa merkittävämpi oivallus, oli se, että olen erityisherkkä. Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Sain selityksen kaikelle sille, mitä olin itsessäni ihmetellyt ja hävennytkin. Sain kaipaamaani vertaistukea tajutessani, että on muitakin samankaltaisia. Vihdoin myös ymmärsin, että en ollut koskaan ollutkaan vääränlainen tai viallinen. Olin ollut juuri oikeanlainen ja ymmärsin, että ne asiat, mitä olin hävennyt ja pitänyt heikkouksinani, olivatkin vahvuuksiani.

Harmillista, että kukaan ei ollut kertonut minulle esimerkiksi jo lapsuudessa, että olen introvertti tai että olen erityisherkkä. Ainoa mitä muistan kuulleeni toistamiseen oli se, että olen ujo ja hiljainen ja että ne ovat piirteitä, joista kannattaa päästä eroon. Kun olin luonnostani hiljaa ja tarkkailin, se tulkittiin koulussa niin, että en osallistunut oikealla tavalla opetukseen. Koska en viitannut tunneilla, en voinut saada todistukseen kymppejä. Myöskään käytökseni ei ollut koskaan kympin arvoista, koska olin kuulemma liian hiljainen ja vetäytyvä. Vasta yläkoulussa kohtasin opettajan, joka oikeasti ymmärsi. Eräällä oppitunnilla hän kesken kaiken kaikkien kuullen sanoi, että arvostaa paljon sitä, miten en pidä itsestäni meteliä, mutta työskentelen niin hyvin ja keskittyneesti, että hän haluaa palkita minut lyijykynällä. Se oli vain lyijykynä, mutta se symboloi jotain paljon enemmän. Sain kerrankin positiivista palautetta siitä, mikä oli minulle luonnollisin ja paras työskentelytapa. Hän muuten myös antoi minulle käyttäytymisestä kympin ja lopuksi koulun loppuessa vielä stipendinkin. Näin jälkikäteen ajatellen olen ymmärtänyt, että hän todennäköisesti oli itsekin introvertti ja ymmärsi siksikin niin hyvin.

Olen kohdannut ymmärtämättömyyttä muuallakin kuin koulussa. Minulle on sanottu, että voisin olla enemmän ja loistaa, jos vain taistelisin ujouttani vastaan. Minua on jopa hävetty, koska olen ollut jossakin seurassa liian hiljainen. Se on nähty epäkohteliaana käytöksenä. Välillä minut on puoliväkisin pakotettu puhumaan, kun olen halunnut olla hiljaa. Välillä vedetty huomion keskipisteeksi, kun olen vain halunnut tarkkailla kaikessa rauhassa. Välillä minut nähdään yksinäisenä ressukkana, kun oikeasti vain nautin yksinolosta ja omasta rauhasta. Välillä olen tahtomattani loukannut ihmisiä esimerkiksi sillä, että olen sanonut haluavani olla mieluummin yksin kotona kirjan kanssa kuin lähteä baariin.

Minua on kehuttu, kun olen ollut äänessä, mutta ei siitä, että olen ollut hiljaa ja kuunnellut. On kehuttu spontaanista heittäytymisestä juttuihin, mutta ei siitä, että tarkkailen ja punnitsen tilannetta rauhassa ensin. Olen kokenut ristiriitaa. Kun olen jotakin sellaista, mitä en oikeasti aidoimmillaan ole, saan enemmän positiivista palautetta kuin sellaisena, mikä on itselleni aidompaa ja luonnollisempaa. Välillä on tuntunut, että joka suunnasta tulee painetta: puhu puhu puhu, heittäydy, ole ulospäin suuntautunut, mene kaikkialle, tutustu kaikkiin, harrasta small talkia, ole äänekäs, ole huomion keskipiste… älä ainakaan ole hiljainen, älä vetäydy nurkkaan, älä tarkkaile vaan toimi, älä ole vain kotona äläkä ainakaan ole koskaan sisäänpäin suuntautunut.

Miksi minun tulisi taistella ujoutta vastaan? Miksi en vain saa olla ujo, jos niin haluan? Miksi en saa olla hiljaa tai vetäytyä, kun niin haluan? Miksi joku muu kokee tehtäväkseen valistaa minua siitä, miten minun kuuluisi elää ja olla? Voin vakuuttaa, että kun haluan ja koen tärkeäksi puhua, minä puhun. Kun haluan olla esillä, hakeudun esille. Kun haluan tehdä jotakin, minä teen. Ja kun haluan seuraa, hakeudun seuraan. En ole oikeasti sen enempää hiljainen tai ujo kuin äänekäs tai rohkeakaan (onko ne edes oikeat vastinparit?). Minussa on ne kaikki, mutta ne esiintyvät eri tavoin eri tilanteissa.

Erityisherkkyydestä ja introverttiydestä kirjoitan mielelläni lisääkin. Koen, että ne kulkevat itselläni aikalailla käsikkäin, enkä oikein halua tai koe tarvetta erotella niitä.  Näköjään ensimmäinen aiheeseen varsinaisesti liittyvä postaus meni nyt tällä tavalla. Tämä halusi minusta ensimmäisenä ulos. Hiljaisuus ja vetäytyminen lienevät sellaisia, mitä olen elämässäni eniten itsessäni hävennyt ja pyrkinyt niitä muuttamaan. Olen niin kovasti halunnut olla äänessä ja esillä. Olen uskonut liian kauan, että olisin sellaisena parempi ihminen, saisin enemmän suosiota ja enemmän arvostusta. Miksi? Koska kaikki ihmiset eivät ymmärrä minkälaista on olla erityisherkkä introvertti. Ja osa erityisherkistä introverteistakin vihaa omia piirteitään niin, että taistellessaan niitä vastaan, hekään eivät hyväksy niitä piirteitä muissa. En kaipaa erityiskohtelua. Kaipaan ymmärrystä, arvostusta ja kunnioitusta. Haluan olla hyväksytty näiden piirteiden kanssa. Haluan olla samalla viivalla ekstroverttien kanssa ja samalla viivalla ei-erityisherkkien kanssa. Ja haluan maailman, joka ei yritä asettaa ihmisiä johonkin normaalin ihanneihmisen muottiin ja heittää loppuja jonnekin minne silmä ei näe. Ugh, olen puhunut.

Vielä lopuksi suosittelen kaikille Susan Cainin kirjaa Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking ja Susan Cainin TED-puhetta, joka on niiin hyvä! http://www.ted.com/talks/susan_cain_the_power_of_introverts?language=fi
Lisäksi voin suositella Elaine N Aronin kirjoja erityisherkkyydestä. Nämä kirjat mullistivat oman maailmani ja antoivat niin paljon voimaa! :)

Blogi 2kk!

Blogi täyttää tänään 2kk, joten ajattelin vähän avautua blogiin liittyvistä ajatuksista. Ensin pakko todeta, että blogin syntymä osui niin merkittävään ajankohtaan elämässäni, että varmasti päivämäärä tulee jäämään mieleeni (ensimmäisiä postauksia lukemalla selviää, mitä elämässäni tällöin tapahtui). Blogin pitäminen on kyllä tuntunut omalta jutulta ja postauksia on kiva kirjoittaa. Se ei ole mikään iso yllätys, sillä blogi oli ollut haaveissa pidemmän aikaa. Blogin nimikin syntyi jo vuosia sitten. Postausideoitakin on jo ajoilta ennen tätä blogia. Tuntuu hienolta, että nyt on oma blogi, johon voi oikeasti kirjoittaa niitä mieleen tulevia ideoita. Sellainen tunne, että oli tarkoitettu, että pidän blogia!

Aluksi jokaisen postauksen julkaiseminen sai sydämen takoamaan hurjasti, mutta nyt kun on julkaissut useampia postauksia, jännittäminen on vähäisempää. Vähän riippuu varmaan postauksen teemastakin, että kuinka jännittävää sen julkaiseminen on. Yhden postauksen kirjoittamisessa voi hyvin mennä parikin tuntia. Ensimmäisiä postauksia kirjoittaessa meni useita päiviä, mutta aihekin oli sellainen, että se vaati prosessointia eri tavalla. Muutaman postauksen olen tehnyt alle tunnissa ihan vain ajatusvirtana. Sillä ei oikeastaan ole väliä kauanko postauksen kirjoittamisessa menee, tärkeintä itselleni on, että postaus on sellainen, jonka takana voin seistä ja olen siihen tyytyväinen. Jokaisen postauksen kohdalla tulee mietittyä kuinka paljon haluaa antaa ja paljastaa itsestä. Jokainen postaus on kuin testi omille rajoille. Luulen, että suunta on avoimuutta kohti koko ajan vähän rohkeammin.

Tämä on jo blogini 15.postaus! Tuntuu, että aika menee vauhdilla ja postauksiakin vaan kertyy kuin itsestään. Jonkinlaisena omana tavoitteenani on ollut postata 1-2 kertaa viikossa. Haluan pitää kirjoittamista jatkuvasti yllä ja se onnistuu parhaiten, kun on joku postaustavoite viikossa. Väkisin en tule mitään postaamaan nyt tai jatkossakaan, vaan fiiliksen mukaan mennään ja siitä aion pitää kiinni. Sellaista fiilistä on kyllä ollut, että tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin kuin mitä olen tähän mennessä kirjoittanut. Ideoita kun tuntuu syntyvän tämän tästä. Eniten kirjoittamista rajoittaa se, että meneillään on monta muuta projektia, jotka myös vaativat tietokoneen ääressä kirjoittamista ja en halua sitoa itseäni liiaksi tietokoneen eteen. Odotan kyllä innolla sitä aikaa, että voin keskittyä nykyistä enemmän tähän blogiin ja antaa blogille ja sen lukijoille vielä enemmän.

Blogin lukijoista puheenollen heitä näyttäisi olevan. Blogin kävijätilastoja katsomalla olen saanut selville, että blogiani on luettu useita kertoja päivässä ja muuallakin kuin Suomessa. Olen saanut muutamia kommentteja postauksista blogiin ja se on tuntunut tosi kivalta. En tiedä onko joku kommentoija asiaa ihmetellyt, mutta kommentit menevät oman seulani läpi ennen julkaisua blogissa. Päätin sen blogia aloittaessa, enkä tiedä onko se turhaa, mutta toistaiseksi näin mennään. Vielä ei muuten ole yhtään negatiivista kommenttia tullut! Sitä hetkeä odottaessa, heh. Luulen, että suurin osa bloginlukijoista on ystäviäni, joille olen kertonut pitäväni blogia. En ole mainostanut blogiani missään noin muuten. Välillä mietin pitäisikö mainostaa vai antaa ihmisten itse löytää blogiini. Tuntuu kyllä tosi kivalta, että blogia luetaan. Ja jokseenkin tuntuu helpolta ja vapaammalta kirjoittaa, kun tietää, että lukijoita ei ole ihan hirveästi kuitenkaan. Mutta kyllä minussa on jokin osa, joka toivoo blogin suosion kasvavan tästä tulevaisuudessa. En vaan ehkä ole siihen itse ihan valmis vielä. Blogin pitäminen tuntuu vielä aika uudelta, jännältä ja kiehtovalta. Tämä kaikki tuntuu olevan vasta alkua ja osaltaan etsin myös omaa kirjoitustyyliäni ja tapaani olla bloggaaja.

Näyttää joka tapauksessa siltä, että bloggaaminen on sellaista, mitä haluan tehdä jatkossakin. Näen, että minulla ja blogilla voi olla yhteistä tulevaisuutta kauemminkin kuin nämä 2 kuukautta. Blogin kannalta eletään myös siinä mielessä jänniä aikoja, että elämässäni on nyt paljon muutoksia. Pitkään olen elellyt tasaista vaihetta ja on jopa kyllästyttänyt se, että kaikille muille tuntuu tapahtuvan kaikkea ja itse keitän kahvia ja elelen samaa elämää päivästä toiseen kuin ennenkin. Nyt kuitenkin elämässäni on tapahtunut selviä muutoksia viimeisen vuoden aikana ja tulevan vuoden aikana muutoksia tuntuu tulevan lisää. Mikäs siinä, muutokset ovat joskus hyvinkin tervetulleita, mutta saattavat silti aiheuttaa kipuilua. Eikös se mennyt jotenkin niin, että timantit syntyvät kovassa paineessa. ;) Uskon, että nämä muutokset tulevat muuttamaan minua ihmisenä ja toivon, että myös jonkinlaista henkistä kasvua tapahtuu. Mielenkiinnolla siis odottelen sitä, miten se kaikki näkyy blogissani.

Tämä oli vähän tällainen blogin tilannekatsaus. Kiitos ihanille lukijoille siitä, että seurailette mun blogia! :) <3 Kommentit ovat aina tervetulleita ja saa esittää myös toiveita kirjoitusaiheista. Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Tasapainoilua vaativuuden ja lempeyden välimailla

Olen viime aikoina pyörinyt pohjamudissa, leijunut onnen taajuuksilla ja ollut jossain siellä välimaastossa tasapainoillessani näiden kahden välillä. Vaativuudessa ja lempeydessä itseä kohtaan sitä välillä kaipailisi jonkun ulkopuolisen neuvoa, joka voisi vetää rajat ja sanoa, milloin vaativuus tai lempeys menee liialliseksi. Omalla kohdallani ei taida toistaiseksi olla pelkoa siitä, että lempeys menisi liialliseksi, enemmänkin siitä, että milloin vaativuutta pitäisi vähentää ja lisätä lempeyttä. Jo tämän tiedostamisen luulisi ohjaavan tasapainoilua oikeaan suuntaan, mutta vaativuuden vähentäminen ja riman laskeminen ei ole käytännössä ihan niin helppoa.

Käytännön esimerkkejä. Tapaus 1 Flunssa. Jos olen flunssassa niin on erittäin vaikea päättää milloin vaatia itseä liikkeelle ja esimerkiksi töihin, opiskelemaan tai näkemään kavereita ja milloin voi olla rauhassa sängynpohjalla. Se on helppoa silloin, kun flunssa on niin paha, että ei kykene muuhun kuin lepäämään, mutta entä silloin, kun voisi vähän kyetä, mutta se on silti vaikeampaa ja epämiellyttävämpää kuin ihan terveenä? Minkä verran tulee jaksaa tehdä ja minkä verran voi ajatella, että flunssaisena ei tarvitse jaksaa?

Tapaus 2 Opiskelu. Opiskellessa tulee usein mietittyä, että mikä taso on riittävä ja mikä riittämätön. Onko se 2, 4, 6,8 vai 10 tuntia vai jotain ihan muuta? Miten se mitataan? Välillä saattaa mennä se 10 tuntia ja välillä saattaa mennä viikonloppukin opiskelujen parissa – vaadinko itseltäni liikaa? Entä kun suunnitelma on opiskella, mutta ei vaan saa aikaiseksi kuin vaikka vaivoin sen tunnin opiskelua jos sitäkään? Onko taso riittämätön?

Tapaus 3 Ihmissuhteet ja roolit. Minkälainen ystävä on riittävän hyvä ystävä? Minkälainen on riittävän hyvä tyttöystävä? Riittävän hyvä tytär? Riittävän hyvä sisko? Riittävän hyvä koiranomistaja? Riittävän hyvä ihminen? Milloin vaatia itseltä enemmän ja milloin on jo riittävästi? Milloin on onnistunut ja milloin epäonnistunut? Näitä asioita tulee pohdiskeltua. Usein sitä haluaisi olla jopa enemmän kuin riittävän hyvä. Haluaisi olla se paras mahdollinen versio itsestä, eikä yhtään vähemmän. Tuleeko se versio esille vaatimalla vai lempeydellä? Vai nimenomaan niillä molemmilla? Kenties lempeällä vaatimisella?

Se tunne, että ei ole riittävästi eikä ole tehnyt riittävästi, on itselleni aika tuskallinen tunne. Se, että on jotenkin epäonnistunut ja mokannut… Melkein kestämätön tunne. Pahennan usein (aina?) tunnetta entisestään itseäni haukkumalla huonoksi, laiskaksi ja kamalaksi ihmiseksi. Ihan kuin haluaisin oikein tarkoituksella pahentaa omaa oloa ja rangaista itseäni. Saatan jopa kieltää itseltäni joitakin hauskoja asioita, jos en ole pystynyt johonkin. What’s the point? No joskus sen seurauksena saattaa alkaa toimia ja tehdä jotain asioille. Siitä saa sellaista taisteluvoimaa. Joskus taas vaipuu sinne pohjamutaan ja jää sinne kiinni keksimään lisää haukkumasanoja itselleen ja toteamaan miten oikeastaan koko elämä on ollut yhtä epäonnistumista. Pohjamudassa näkee vain lisää mustaa mutaa, eikä sitä kaikkea, mitä oikeasti voisi nähdä. Se on oikeastaan henkistä väkivaltaa itseä kohtaan. Joskus ehkä fyysistäkin itsensä satuttamista. Näinkö kohtelen itseäni kuin parasta ystävää? Joskus tuo paras ystävä-vertailu sopii hyväksi ohjenuoraksi. Silloin jään usein kiinni siitä, että itseä kohtaan on ihmeenkin vaativa ja ankara.

Välillä on hyvä olla vaativa. Joskus se on juuri se vaativuus ja itsekuri, joka on tuonut sinut sinne, missä haluatkin olla. Joskus se on syy siihen, että olet päässyt niin pitkälle ja tehnyt oikeita valintoja. Vaativuus on joskus se, mikä saa ylös sängystä aamuisin. Vaativuus saa joskus ylittämään itsensä ja tuo mukanaan uskomattomia onnistumisia. Kääntöpuolena voi olla, että vaativuus johtaa uupumiseen, kun mikään ei olekaan riittävää ja kyllin hyvää. Elämäntaitokirjojen ahkerana lukijana tiedän monen kirjan kannustavan vaatimaan itseltä enemmän. Ne sanovat, että pitäisi tehdä täysillä ja antaa kaikkensa. Pitäisi antaa jotain extraakin erottuakseen massasta. Menestyvä ihminen toimii, eikä koskaan laiskottele. Hän herää jo aamuviideltä ja tekee ensimmäisen tunnin aikana tärkeitä tehtäviä, jotta koko päivä on onnistunut ja tavoitteet toteutuvat. Hän ajattelee aina positiivisesti ja ajattelee muutenkin vain täydellisiä menestystä tukevia ajatuksia. Hän ei koskaan käy pohjamudassa eikä uuvu mistään, vaan onnistuu aina vaan.

Yhteiskunnaltakin tulee jatkuvasti viestiä siitä, miten tulisi elää, jotta eläisi riittävän hyvin. Tulisi olla sitä sun tätä, välttää tiettyjä ruoka-aineita, laihtua muutama kilo, hoitaa ulkonäköä tietyllä tavalla, menestyä ja edetä uralla, kehittää itseään jatkuvasti ja sitä rataa. Aina pitäisi olla kai ainakin vähän tyytymätön itseen ja tavoitella jotakin muutosta. Ei voi ajatella, että on riittävän hyvä juuri sellainen kuin on. Luulen, että oma vaativuuskin johtuu osittain tästä. Voin kuitenkin kiittää itseäni siitä, että olen vaatinut itseltäni tiettyjä asioita, koska ne ovat olleet hyödyksi. Yhtälailla voin kiittää itseäni siitä, että olen osannut olla lempeä itseäni kohtaan tietyissä asioissa, koska siitä on ollut hyötyä. Lempeys itseä kohtaan ilmenee omalla kohdallani niin, että sallin itselleni enemmän hyvää ja olen myötätuntoisempi , anteeksiantavaisempi ja hyväksyvämpi. Mitä sitten, jos tein virheen? Kukapa ei tekisi, ei sitä tarvitse olla täydellinen. Mitä sitten, jos en saavuttanutkaan päivän lukutavoitetta? Ei se ole niin justiinsa. Voin hemmotella itseäni ja kohdella itseäni hyvin riippumatta siitä, miten olen oman rimani alittanut tai ylittänyt päivän aikana.

Pidän enemmän lempeästä versiosta itsestäni. Kun valitsen lempeyden, siitä seuraa hyvää oloa. Vaativuudesta ei aina tiedä. Joskus seuraa hyvää oloa ja joskus pahaa oloa. Kai se riippuu siitä, johtaako vaatiminen haluttuun lopputulokseen ja millä hinnalla se on tapahtunut. Kun huomaan vaativani itseltäni jotakin, yritän muistaa lempeyden. Minä olen se, joka päätän, mikä on riittävää juuri minulle. Minä asetan oman rimani haluamallani korkeudelle. Minä olen se asiantuntija, joka parhaiten tiedän milloin vaatia ja milloin olla lempeä, kun kyse on itsestäni. Ja omassa tapauksessani lisää lempeyttä niin sitten ollaan lähempänä hyvää tasapainoa! :) Minkäslainen vaativuuden ja lempeyden tasapaino sinulla vallitsee? Voin tulla oppilaaksi, jos olet tosi hyvä olemaan lempeä itseäsi kohtaan. ;)

Älä laita mua lokeroon

Minkä näistä tuoleista valitsisit, jos tietäisit sen määrittelevän koko elämäsi itsesi ja muiden silmissä?

Näin valmistumisen lähestyessä ihmiset tuppaavat olemaan kiinnostuneita siitä mitä aion tehdä tulevaisuudessa. Sama ilmiö kuin lukion jälkeen. Voisinpa katsoa kiikareilla tulevaisuuteen ja kertoa, että mikä siellä minua odottaa. Onko se ura, johon olen nyt koulutusta hankkinut? Onko se sittenkin se toinen ura, mistä aina välillä salaa haaveilen? Vai odottaako siellä aivan ihana yhdistelmä kaikkea sitä, mitä rakastan tehdä ja mistä olen aina unelmoinut? Vai olenko siellä ihan surkeana ja katkerana ja mietin, että ei elämän näin pitänyt mennä? (jos tapahtuu tämä jälkimmäinen olisin varmaan se kauhea ihminen, joka selittää kaikille siitä, miten elämässä ei voi oikeasti tehdä sitä mitä rakastaa tehdä...)

Tiedätkö elokuvan Divergent? No minäpä tiedän, koska se on suosikkileffojani. Siinä ihmiset on jaettu osastoihin. Tietyssä iässä nuori menee testiin, jonka päätteeksi hän saa tietää, mihin osastoon todella kuuluu luonteenpiirteidensä ja kykyjensä perusteella. Välillä haluaisin itsekin mennä sellaiseen testiin ja saada vastauksen siihen ilmoilla olevaan kysymykseen, että mikä musta oikein tulee isona. Mikä on se yksi juttu ylitse muiden, mikä mun kuuluu olla tässä elämässä? Omalla kohdallani tämä testi ei tietenkään varmaan edes toimisi, vaan testi toteaisi minut Divergentiksi eli kuuluisin useampaan kuin yhteen osastoon. Leffassa tällainen tulos tarkoittaisi sitä, että erilaisuuteni on niin vaarallista koko yhteiskuntarakenteelle, että tulos täytyy salata oman hengen uhalla. Oikeassa elämässä ei onneksi tarvitse salailla, että on kiinnostunut enemmän kuin yhdestä jutusta, todennäköisesti löytyisi lahjakkuutta useampaan kuin siihen yhteen juttuun ja todennäköisesti tulee tekemään useampia juttuja kuin sitä yhtä ainoaa – vai tarviiko?

Jos ihmettelet vielä miten otsikko liittyy tähän kaikkeen niin nytpä kerron. Nimittäin on olemassa sellainen ilmiö kuin lokeroiminen. En muuten nyt googlettanut mitään tarkkaa määritelmää, joten varo, tämä kaikki tulee vaan mun päästä! Me ihmiset teemme sitä itsellemme ja toisillemme. Se tekee elämästä kai jotenkin selkeämpää. On helpompaa, kun ihmisen voi laittaa yhteen lokeroon ja hän sitten pysyy siellä. Koska jos hän tulee sieltä lokerosta niin apua! Sitten on kriisi. Kuka tuo ihminen oikein on? Luulin tuntevani hänet! Hänen piti olla sellainen kuin siinä lokerossa, jonne hänet laitoin koko elämäksi. Nyt koko ajattelu ja lokerointi pitää tehdä uusiksi. Minne lokeroon hänet nyt laittaisin? Tuttua? :)

Ehkä helpointa olisi, jos emme alunperinkään laittaisi ihmisiä tai itseämme lokeroihin ainakaan eliniäksi ja muutenkin ehkä näissä lokeroissa voisi olla enemmän liikkumatilaa. Olemme niin paljon enemmän kuin ne ahtaat lokerot! Meissä on niin paljon eri puolia ja ulottuvuuksia ja vaikka mitä potentiaalia. Miten voimme nähdä tämän kaiken itsessämme ja toisissa, jos jatkuvasti lokeroimme meitä ja toisia? Suljemmeko näin pois joitakin mahdollisuuksia ja rajoitamme kaikkea sitä mitä voisimme olla? On tylsää nähdä elämä joukkona asioita, jotka ovat joko mahdollisia-lokerossa tai mahdottomia-lokerossa. Tai kiinnostaa-lokerossa ja ei ikinä kiinnosta-lokerossa. On tylsää myös joutua lukolliseen pieneen ahtaaseen lokeroon vain, koska menneessä tapahtui jotain, mikä heitti sinne. Tai mitä jos tietyn alan opiskelu tai tietyllä alalla työskentely vie sinut lokeroon, mikä määrittää koko elämäsi ja sinut?

Välillä mietin, että mitä se oikein on. Olet esimerkiksi juhlissa, jossa tutustut uusiin ihmisiin. Kun nimet on vaihdettu, seuraava kysymys on usein, että mitä ihminen tekee työkseen/mitä hän opiskelee. Tämän jälkeen kysyjä saattaa nyökätä hyväksyvästi, innostua, kertoa kaikki tuttunsa, jotka tekevät samaa tai sitten hän kiinnostuu saman tien seuraavasta tuntemattomasta ihmisestä. On hassua, miksi se on niin olennainen tieto! Tai sitten olen vain itse sitä mieltä, koska koen, että opiskelualani ei kuvaa minua riittävästi. En missään nimessä halua tulla tunnetuksi ja muistetuksi ensisijaisesti siitä ihmisten silmissä ja parhaassa tapauksessa päätyä lokeroitavaksi sen mukaan. Se ei kerta kaikkiaan ole ainakaan omalla kohdallani se tärkein tietämisen arvoinen asia minusta, jonka perusteella kannattaa päättää tutustuuko paremmin vai ei. Ei sen perusteella tiedä, mikä minua eniten elämässä kiinnostaa, mikä elämäni tarkoitus on, mitkä omat arvoni , totuuteni ja uskomukseni ovat, mistä olen tullut ja minne olen menossa, minkälaisessa kuplassa elän jne. Eikä se ainakaan tarkoita sitä, että minua automaattisesti kiinnostaa puhua ihan kaikesta, mikä alaan ihan vähänkin liittyy ja tunnen kaikki samassa lokerossa olevat ihmiset. Oh pliis…

Totta on toisaalta sekin, että toisille ihmisille esimerkiksi se oma työ on tärkein identiteetti ja rooli. Joku toinen voi määrittää itsensä ensisijaisesti esimerkiksi äidiksi tai isäksi. Ja voi olla, että se on juuri se lokero, joka kertoo tästä ihmisestä kaiken tietämisen arvoisen, hehe. Näitähän on varmaan vaikka mitä, eikä se ole sen enempää oikein kuin väärin. Pointtina lienee kuitenkin se, että mieluiten antaisin ihmisen itse määritellä itsensä kuin että kysyisin jotain sellaista, mikä automaattisesti johtaa itsensä määrittelyyn jotenkin työurasta käsin. Paljon on olemassa kysymyksiä, jotka antavat ihmiselle enemmän tilaa vastata juuri haluamallaan tavalla. Ja eikö se olisi hauskaa yllättää ihmisiä vähän erilaisilla kysymyksillä ja saada tietää jostain muusta kuin työstä/opiskelusta? Siitä voi jäädä ihmisten mieleen, haha. Suosittelen!

Vielä totean tähän loppuun, että itse en ainakaan ole yhden lokeron ihminen. Ainakaan tietääkseni! :D Haluan kuulua useaan lokeroon. Hyppiä lokerosta toiseen. Juosta lokeroiden seinien läpi. Haluan olla vaikeasti lokeroitavissa, jos vain mahdollista. Haluan avata kaikki mahdolliset lokero-ovet ja olla sulkematta yhtäkään lokero-ovea (okei, joitakin poikkeuksia voi olla). Jos kulkaa kaikki olisi mahdollista niin opiskelisin virallisesti varmaan kymmentä eri ammattia varten, olisin töissä kymmenessä paikassa ja harrastaisin kymmeniä lajeja… Olen erittäin kiinnostunut ja innostunut monista asioista, eikä siinä vielä kaikki! Haluan myös kokea paljon kaikkea ja saada kokemusta siitä, minkälaista on olla eri paikoissa, eri ihmisten kanssa, eri toimintojen ääressä.. Ja jos en voi tai halua itse kaikkea tehdä niin saatan silti olla niin utelias ottamaan asiasta selvää jonkun muun ihmisen kautta, että saan sitä kautta oman kokemukseni. Niin mikä musta tulee isona? Ennen kaikkea ihminen, joka on mennyt ja tehnyt sydäntään kuunnellen, tietää asioita sieltä ja täältä ja jolla on kokemuksia niin, että niistä voisi kirjoittaa kirjan. Ihminen, joka on ollut ja on vapaa. Ainakin siis jos tulevaisuudessa ei odota se katkera ja surkea minä, joka ei tehnyt mitään, mitä oikeasti halusi.

Näe aina enemmän kuin sinulle näytetään. Muissa ja itsessäsi. Älä anna muille ihmisille valtaa sitoa silmiäsi. Ole vapaa!

Rakkauden voima - rakasta ja ole läsnä

Tiesitkö, että tänään 10.9 on kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä? Koska itsemurhat koskettavat mua luita ja ytimiä myöten, halusin kirjoittaa postauksen aiheesta. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet masentuneita ja halunneet kuolla. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa. Olen jopa nähnyt itsemurhayrityksen. Ja olen niin kiitollinen, että olen saanut elämässäni kohdata nämä ihmiset. Osa heistä on myös niin kovin läheisiä. Ilman heitä missä olisinkaan, en ainakaan juuri tässä kirjoittamassa juuri tätä postausta. Ilman heitä voisi olla, että pitäisin itsemurhia ja masennusta jonakin hyvin kaukaisena omasta elämästäni enkä uskaltaisi kohdata sellaisia asioita tai sellaisia ihmisiä (he muuten ovat ihan tavallisia ihmisiä, kunhan käytän sanaa sellainen vähintäänkin omaksi huvikseni). Ilman heitä en olisi se ihminen, kuka olen tänä päivänä. Kokemukseni ovat asettaneet mut polulle, jossa en voi peittää silmiäni pahalta ololta, vaan koen sydämen asiaksi auttaa kaikin keinoin.

Uskoakseni aihe koskettaa meistä hyvin monia. Ja jos ei kosketa niin ehkä pitäisi, sillä todennäköisesti lähipiirissäsi on, on ollut tai tulee olemaan joku, joka kokee, että ei jaksa enää elää. Ja silloin olisi hyvä uskaltaa kohdata asia, eikä ummistaa silmiä tai väistellä asiaa. En osaa kertoa sinulle, mistä tunnistat ihmisen, joka suunnittelee itsemurhaa tai haluaa kuolla. Joskus hän saattaa olla se hiljainen suu mutrussa seinän vieressä oleva ihminen ja joskus keskipisteenä oleva iloisin ja nauravaisin ihminen. On mahdotonta tietää varmasti. Ja ainahan voi olla, että sinä olet se, joka on jo hyvästelykirjeen kirjoittanut ja kuolema on vain ajankysymys, kuka tietää.

Mielestäni ei ole kuitenkaan olennaista olla tarkkana tämän masentuneen ihmisryhmän bongailussa, vaan bongailla ihan kaikkia ihmisiä. Näyttää mahdollisimman monelle, että hän on tullut nähdyksi. Että hyväksyt hänet juuri sellaisena kuin hän on. Että arvostat ja kunnioitat häntä. Että olet valmis kuulemaan häntä, tukemaan häntä ja olemaan läsnä. Ja että välität ja rakastat häntä. Osoita tätä vähintäänkin läheisillesi, mieluiten muillekin. Rakkaudessa on se ihana puoli, että se ei lopu kesken. Mitä enemmän annat rakkautta, sitä enemmän sinulla riittää annettavaa. Ja meissä kaikissa on niin paljon rakkautta, mikä vain odottaa pääsemistä näkyväksi ja valloilleen. Mehän olemme itse rakkaus, jos vain haluamme muistaa sen. Kysynkin että jos olisit rakkaus, mitä sanoisit, tekisit ja olisit juuri nyt?

Mitä enemmän muistamme kohdata ihmisiä rakkaudesta käsin, sitä enemmän maailmassa on rakkautta. Sitä enemmän on rakkautta myös meissä. Koska miten voisit osoittaa rakkautta ilman, että tunnet ensin sisimmässäsi sen saman rakkauden? Kirjoitan rakkaudesta, koska uskon sen olevan paras ja vahvin voima itsemurhien ehkäisyyn (ja muuten aikalailla kaikkeen muuhunkin). Rakkaus parantaa. Rakkaus voimauttaa. Rakkaus yhdistää. Ei ehkä muuten edes pitäisi puhua itsemurhien ehkäisystä, vaan elämisenhalun (=rakkaus elämää kohtaan) lisäämisestä. Ja miten sitä lisätään? Rakastamalla. Valitsemalla rakkaus yhä uudelleen ja uudelleen pelon ja vihan sijasta. Et voi antaa toiselle tarjottimella elämisenhalua tai onnellisuutta (voi miten joskus haluaisin todella antaa näitä!), mutta voit olla läsnä ja osoittaa rakkautta. Rakkaus löytyy sisältä, itsestä, meistä kaikista, kun sen on valmis tuntemaan.

Kuuntelin Bryan Adamsin ihanaa Heaven-biisiä kirjoittaessani tätä postausta. Rakkautta sun päivään! <3

Kaikki ne yhteiset muistot ja kaipaus

Tiedätkö sen tunteen, kun muistelet jotain ihanaa yhteistä muistoa ja hymyilyttää, kunnes hymy hyytyy tajutessasi, että ne muistot on ohi ja ihminen ei ole enää elämässäsi? Tajuat, että samanlaisia yhteisiä muistoja ei voi enää syntyä, koska ihminen ei joko ole enää elämässäsi ollenkaan tai hänen roolinsa elämässäsi on nykyisin erilainen kuin silloin. Näen usein unia, joissa olen ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeassa arjessani ole. Herätessä tuntuu vahva kaipaus. Tulee tunne, että haluaisin takaisin sen hetken tai ne hetket, jotka meillä joskus yhdessä oli. Ne hetket on olleet niin kauniita, hullujakin ehkä, koskettavia ja ennen kaikkea ikimuistoisia. Ei ole enää ketään, jonka kanssa niitä muistelisi, kun tämä ihminen ei ole rinnalla. Se tuntuu välillä pahalta. Kuvien katselukin on erilaista, kun näkee mitä joskus oli ja tietää, että sitä ei enää ole.

Ystävä sanoi kerran viisaasti: ”Ei pidä surra sitä, että se on ohi, vaan iloita siitä, että se tapahtui”. Tämä auttaa aina vähän. On hienoa, että ylipäänsä on jotain niin hienoa ja kaunista, että sitä haluaa muistella ehkä jopa koko elämänsä. Ja hetket on aina hetkiä, ei mikään toistu koskaan täysin samanlaisena. Miksi surra? Ehkä se on omalla kohdallani sitä, että ylipäänsä irti päästäminen on välillä vaikeaa. Tavaroista on vaikea luopua, koska niihin liittyy tunnearvoa ja aina miettii, että entä jos tarvitsen vielä tätä? Joskus menneestä on vaikea irrottaa, kun ei uskalla kääntää päätä kohti tulevaa ja uutta. Kun sitten on kyse siitä, että pitää luopua ihmisestä ja jättää hänet taakse, se on paljon vaikeampaa kuin ehkä mikään muu. Okei, se on vaikeampaa kuin mikään muu. Etenkin tilanteissa, joissa et ehkä ole ollut täysin varma, että onko niin tehtävä vai yritettävä pitää kynsin hampain kiinni siitä ihmissuhteesta.

Kun näen unia ja muistelen näitä ihmisiä, yleensä muistan vain niitä kultaisia hyviä aikoja ja tunnen vahvasti hetkiin sisältyvän ilon ja läheisyyden. Se saa miettimään, pitäisikö suhteelle tehdä jotain? Onko se merkki, että tulisi toimia? Vai kuuluuko se vain elämään, että sellaisia tunteita tulee ja menee? Pitäisikö vain antaa itselle lupa muistella ihan täysillä ja olla sitten kevyin mielin? No ainakin jos en aio koskaan tehdä asialle mitään niin kyllähän se helpottaisi antaa itselle se lupa olla kevyin mielin.

Totuuden nimissä täytyy todeta, että yleensä ei ne ihmissuhteet noin vain lopu tai muutu. Siihen on yleensä syy ja yleensä se löytyy molemmista osapuolista. Ei välttämättä mikään dramaattinen syy, vaan ehkä ihan se, että yhteydenpito vaan jää syystä tai toisesta. Ehkä pitäisi näissä kaipauksen syvissä tunnetiloissa muistella niitä syitä ja yrittää vakuuttaa itsensä siitä, että näin on hyvä ja oikein. Tai sitten ei. Kuka kertoisi mitä tehdä? Ihmissuhteet on välillä vähän tai enemmän hankalia. Kannattaako ketään koskaan ikinä jättää taakse? Löytääkö edestään aina sen minkä taakseen jättää? ;) Luottaako siihen, että jos on tarkoitettu niin tavalla tai toisella me ollaan vielä jotain erityistä yhdessä, vaikka vielä ei siltä näytä? Ja jos pitäisi toimia niin miksi minä olisin se, joka tekisi aloitteen? Miksi ei se toinen? Jos hän haluaisi elämääni niin eikö hän tekisi jotain sen eteen? Kysymyksiä, joihin en tiedä oikeaa vastausta. Voin kuitenkin kertoa jotain.

Olen joitakin kertoja ihan oikeasti tehnyt aloitteita tällaisen kaipauksen siivittämänä. Joskus se on johtanut hyviin hetkiin. Sellaisiin, joita olin niin kipeästi kaivannut juuri tämän ihmisen seurassa. Ja joskus se on johtanut tyrmäykseen, että kiitos, mutta ei. Tai sitten vastassa on hiljaisuus. Se on oikeastaan se pahin. En yleensä yritä toista kertaa. On minulla jotain ylpeyttä sentään jäljellä! Tai sitten ei, hahhah. Ongelma on kuitenkin se, että kun sitä ei tiedä miten käy. Voi käydä hyvin tai voida käydä huonosti. Jos vain tietäisi, että kaipaanko tätä ihmistä siksi, että hän kaipaa minua yhtälailla? Vai kaipaanko todella edes tätä ihmistä vai kaipaanko vain jotain häneen liittyvää tekemistä tai tunnetta?

Ja entä muuten sitten ne unet ja ajatukset sellaisesta ihmisestä, joka on elämässäsi jossain tosi pienessä sivuroolissa, mutta unissa ja ajatuksissa näet hänessä isomman pääroolin esittäjän? Sellaistakin tapahtuu ainakin omassa aina niin kiehtovassa maailmassani. Onko se enneuni? Tulisiko jotain tehdä, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan vai antaa asian olla? Sen pohdinta ansaitsisi ihan oman postauksensa. Otan mielelläni vastaan näihin kaikkiin kysymyksiin niitä oikeita vastauksia.

Postaus syntyi Within Temptationia kuunnellessa. Otsikon nappasin Memories-biisistä, joka on muuten ihana biisi!

Kehujen mieletön voima!

Olin tällä viikolla mukana sellaisessa toiminnassa, jossa parikymmentä ihmistä muodosti kujan. Kujan päädystä lähti aina yksi ihminen kerrallaan kulkemaan kujan läpi. Hän kulki kujan läpi silmät kiinni ja niin hitaasti, että jokainen kujalla seisova ehti vuorollaan kuiskasi kävelijälle jotain positiivista. Kun hän oli kulkenut kujan läpi, hän asettui kujan toiseen päähän ja valmistautui vastaanottamaan seuraavaan kävelijän. Tämä kujakävely oli jotain todella taianomaista! On vähän harmillista, että en muista näin jälkikäteen edes juuri mitään, mitä kuiskauksissa kuulin, mutta muistan sen tunteen todella vahvana. Miten jokainen kuulemani kuiskaus sai hymyn huulille, kosketti ja sai sydämeni hypähtämään onnesta. Jos olisin jäänyt seisomaan pidemmäksi aikaa jonkun kuiskaajan kohdalle, olisin varmaan herkistynyt kyyneliin kauniista koskettavasta hetkestä, mutta koska matka jatkui seuraavalle kuiskaajalle, ei ollut aikaa jäädä fiilistelemään sen pidemmin vaan oli elettävä hetkessä ja kuultava seuraava kuiskaus. Kujakävelyssä oli todella läsnä hetkessä, ei ehtinyt ajatella mitään muuta. Kun kuja tuli päätökseen ja vastaanottava ihminen kuiskasi, että voit nyt avata silmät, se oli hassu paluu todellisuuteen taiasta.

Fiilistelen edelleen sitä kaikkea. Kujakävelyn jälkeen oli olo, että vau, nämä ihmiset todella näkevät mussa näin paljon hyvää ja potentiaalia. Ja sellainenkin tunne, että mähän pystyn mihin vaan ja pelastan tältä istumalta koko maailman! :D Samalla tuli mietittyä miten vähän sitä oikeasti kuulee kehuja kanssaihmisiltä ja miten paljon enemmän niitä olisi kiva kuulla, koska ne vaikuttavat niin vahvasti ja oikeasti niiden voima kantaa pitkälle. Samaa totesi moni muu kujakävelyyn osallistunut.  Ja eikös se ole niin, että kehuja ja positiivista palautetta on aina tosi kiva saada? Siltikin, miksi se on välillä niin vaikeaa kehua toista?

Itselläni on lähipiirissä tosi paljon ihmisiä, joita voisi kehua ihan mielinmäärin. He hämmästyttävät ystävällisyydellään ja huomaavaisuudellaan, mikä koskettaa syvästi. He saavat henkäisemään ihastusta valtavalla tietomäärällään joistakin aiheista, joista itselläni ei ole hajuakaan. He inspiroivat ihan mielettömästi omalla elämällään ja voin fanittaa sitä niin paljon. Heillä on empatiaa ja niin suuri sydän. He näkevät mussa enemmän kuin itse pystyn aina näkemään ja tukevat ja kannustavat niin ihmeellisillä upeilla tavoilla. Heillä on rohkeutta unelmoida ja toteuttaa unelmia. Heillä on rohkeutta olla aidosti oma itsensä ja avointa mieltä hyväksyä monenlaisia ihmisiä. Heillä on niin paljon vahvuuksia ja taitoja, joista itse voin vain uneksia. Toisilla on ihan mielettömät vieraan kielen taidot, toiset osaavat kuunnella niin hyvin ja muistavat jälkikäteenkin pienimmätkin yksityiskohdat (yllätyn joka kerta!), toiset ovat niin hyviä laittamaan ruokaa että asuinsinpa heidän kanssaan, toiset ovat ihanan sanavalmiita ja tietävät täsmälleen oikeat hetkeen sopivat sanat, toiset osaavat kirjoittaa, toiset vitsailla, toiset soittaa jotain soitinta ja vaikka mitä. Välillä en muuta toivoisi kuin olla enemmän heidän kaltaisensa upea ihminen ja osata yhtä hyvin kaikenlaista! Kehunko heitä ja kerronko tämän kaiken heille? Kyllä aina joskus, mutta varmasti ihan liian vähän. Osaisinpa ilmaista enemmän kaikkea sitä ihastusta, minkä he minussa herättävät. Tätä harjoittelen.

Joskus pohdin sitä, että yleensä ihmisten kuollessa tulee muistopuheissa sanottua ihmisestä kaikkea hyvää, mutta samoja asioita ei tule sanottua, kun ihminen vielä on elossa. Kauheaa minusta! Mutta jos mietitään sitä, että joskus on vaan vaikea sanoa kehuja ääneen ihmiselle niin ehkä se on helpompi sanoa ne ruumiille. Tällöin ruumis ei voi vastustaa kehuja ja vähätellä niitä. Ainakaan tietääkseni. :D Koska ainakin välillä tuntuu siltä, että kehujen vastaanottaminen ei ole aina helppoa. Ja joskus on vaikea kehua ihmistä, kun aavistaa, että hän alkaa sitten vähätellä tai väittää vastaan ja kehusta saattaakin muodostua jotenkin erilainen kuin miksikä se oli tarkoitettu. Se on jännä ilmiö. Kehut paitaa ja saat vastauksena ”tää on vaan ihan halpa rätti ja ihan ikivanha kaapin perältä ja tässä on reikäkin tässä kohtaa”. Mitä siihen sitten vastaamaan? Nyökkäämäänkö hymyillen? Tai kehut ihmisen puhetta ja saat vastauksena ”joo, mutta se ja se ja se meni pieleen”. Tai kehut ihmistä kauniiksi ja vastauksena hän kertoo, miksi on oikeasti ruma. Saat varmaan kiinni tästä ajatuskuviosta. No, ehkä kannattaa kehua huonoista vastausreaktioista huolimatta ihan niin paljon kuin haluaa, ei ole omalla vastuulla miten toinen reagoi, kun tarkoitus on ollut hyvä. ;) Ja eiköhän se reaktiokin ole useammin kyllä vain positiivinen. Sitä ei tiedäkään aina itse, mitä toiset ihastelevat jos kukaan ei koskaan uskalla sanoa sitä ääneen. Ei kannata pitää itsestäänselvyytenä, että kehunkohde olisi esimerkiksi itsestäänselvyys, eikä siksi ansaitse erityistä mainintaa. Eikä kehuihin varmaan voi koskaan kyllästyä, eikä varmaan haittaa kuulla kehua jostain samasta kuin ennenkin. Rohkeasti vaan kehumaan, ei tekosyitä! :D

Miten kiva olisikaan aina herätä ja kuulla vaikka ääninauhalta, miten ihmiset kehuvat. Tai lukea ensimmäisenä aamulla kehuviestejä. Tai mennä kujakävelyn läpi! Siitä alkaisi kyllä ihan mieletön päivä! Näihin tunnelmiin, mieletöntä päivää sinulle ihana bloginlukija! <3