lauantai 24. syyskuuta 2016

En ollutkaan viallinen, vaan erityisherkkä introvertti



Yksi elämäni merkittävimmistä hetkistä oli, kun tajusin olevani introvertti. Ja toinen merkittävä hetki, kenties jopa merkittävämpi oivallus, oli se, että olen erityisherkkä. Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Sain selityksen kaikelle sille, mitä olin itsessäni ihmetellyt ja hävennytkin. Sain kaipaamaani vertaistukea tajutessani, että on muitakin samankaltaisia. Vihdoin myös ymmärsin, että en ollut koskaan ollutkaan vääränlainen tai viallinen. Olin ollut juuri oikeanlainen ja ymmärsin, että ne asiat, mitä olin hävennyt ja pitänyt heikkouksinani, olivatkin vahvuuksiani.

Harmillista, että kukaan ei ollut kertonut minulle esimerkiksi jo lapsuudessa, että olen introvertti tai että olen erityisherkkä. Ainoa mitä muistan kuulleeni toistamiseen oli se, että olen ujo ja hiljainen ja että ne ovat piirteitä, joista kannattaa päästä eroon. Kun olin luonnostani hiljaa ja tarkkailin, se tulkittiin koulussa niin, että en osallistunut oikealla tavalla opetukseen. Koska en viitannut tunneilla, en voinut saada todistukseen kymppejä. Myöskään käytökseni ei ollut koskaan kympin arvoista, koska olin kuulemma liian hiljainen ja vetäytyvä. Vasta yläkoulussa kohtasin opettajan, joka oikeasti ymmärsi. Eräällä oppitunnilla hän kesken kaiken kaikkien kuullen sanoi, että arvostaa paljon sitä, miten en pidä itsestäni meteliä, mutta työskentelen niin hyvin ja keskittyneesti, että hän haluaa palkita minut lyijykynällä. Se oli vain lyijykynä, mutta se symboloi jotain paljon enemmän. Sain kerrankin positiivista palautetta siitä, mikä oli minulle luonnollisin ja paras työskentelytapa. Hän muuten myös antoi minulle käyttäytymisestä kympin ja lopuksi koulun loppuessa vielä stipendinkin. Näin jälkikäteen ajatellen olen ymmärtänyt, että hän todennäköisesti oli itsekin introvertti ja ymmärsi siksikin niin hyvin.

Olen kohdannut ymmärtämättömyyttä muuallakin kuin koulussa. Minulle on sanottu, että voisin olla enemmän ja loistaa, jos vain taistelisin ujouttani vastaan. Minua on jopa hävetty, koska olen ollut jossakin seurassa liian hiljainen. Se on nähty epäkohteliaana käytöksenä. Välillä minut on puoliväkisin pakotettu puhumaan, kun olen halunnut olla hiljaa. Välillä vedetty huomion keskipisteeksi, kun olen vain halunnut tarkkailla kaikessa rauhassa. Välillä minut nähdään yksinäisenä ressukkana, kun oikeasti vain nautin yksinolosta ja omasta rauhasta. Välillä olen tahtomattani loukannut ihmisiä esimerkiksi sillä, että olen sanonut haluavani olla mieluummin yksin kotona kirjan kanssa kuin lähteä baariin.

Minua on kehuttu, kun olen ollut äänessä, mutta ei siitä, että olen ollut hiljaa ja kuunnellut. On kehuttu spontaanista heittäytymisestä juttuihin, mutta ei siitä, että tarkkailen ja punnitsen tilannetta rauhassa ensin. Olen kokenut ristiriitaa. Kun olen jotakin sellaista, mitä en oikeasti aidoimmillaan ole, saan enemmän positiivista palautetta kuin sellaisena, mikä on itselleni aidompaa ja luonnollisempaa. Välillä on tuntunut, että joka suunnasta tulee painetta: puhu puhu puhu, heittäydy, ole ulospäin suuntautunut, mene kaikkialle, tutustu kaikkiin, harrasta small talkia, ole äänekäs, ole huomion keskipiste… älä ainakaan ole hiljainen, älä vetäydy nurkkaan, älä tarkkaile vaan toimi, älä ole vain kotona äläkä ainakaan ole koskaan sisäänpäin suuntautunut.

Miksi minun tulisi taistella ujoutta vastaan? Miksi en vain saa olla ujo, jos niin haluan? Miksi en saa olla hiljaa tai vetäytyä, kun niin haluan? Miksi joku muu kokee tehtäväkseen valistaa minua siitä, miten minun kuuluisi elää ja olla? Voin vakuuttaa, että kun haluan ja koen tärkeäksi puhua, minä puhun. Kun haluan olla esillä, hakeudun esille. Kun haluan tehdä jotakin, minä teen. Ja kun haluan seuraa, hakeudun seuraan. En ole oikeasti sen enempää hiljainen tai ujo kuin äänekäs tai rohkeakaan (onko ne edes oikeat vastinparit?). Minussa on ne kaikki, mutta ne esiintyvät eri tavoin eri tilanteissa.

Erityisherkkyydestä ja introverttiydestä kirjoitan mielelläni lisääkin. Koen, että ne kulkevat itselläni aikalailla käsikkäin, enkä oikein halua tai koe tarvetta erotella niitä.  Näköjään ensimmäinen aiheeseen varsinaisesti liittyvä postaus meni nyt tällä tavalla. Tämä halusi minusta ensimmäisenä ulos. Hiljaisuus ja vetäytyminen lienevät sellaisia, mitä olen elämässäni eniten itsessäni hävennyt ja pyrkinyt niitä muuttamaan. Olen niin kovasti halunnut olla äänessä ja esillä. Olen uskonut liian kauan, että olisin sellaisena parempi ihminen, saisin enemmän suosiota ja enemmän arvostusta. Miksi? Koska kaikki ihmiset eivät ymmärrä minkälaista on olla erityisherkkä introvertti. Ja osa erityisherkistä introverteistakin vihaa omia piirteitään niin, että taistellessaan niitä vastaan, hekään eivät hyväksy niitä piirteitä muissa. En kaipaa erityiskohtelua. Kaipaan ymmärrystä, arvostusta ja kunnioitusta. Haluan olla hyväksytty näiden piirteiden kanssa. Haluan olla samalla viivalla ekstroverttien kanssa ja samalla viivalla ei-erityisherkkien kanssa. Ja haluan maailman, joka ei yritä asettaa ihmisiä johonkin normaalin ihanneihmisen muottiin ja heittää loppuja jonnekin minne silmä ei näe. Ugh, olen puhunut.

Vielä lopuksi suosittelen kaikille Susan Cainin kirjaa Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking ja Susan Cainin TED-puhetta, joka on niiin hyvä! http://www.ted.com/talks/susan_cain_the_power_of_introverts?language=fi
Lisäksi voin suositella Elaine N Aronin kirjoja erityisherkkyydestä. Nämä kirjat mullistivat oman maailmani ja antoivat niin paljon voimaa! :)

9 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksestasi! Oli ihana lukea, että muutkin ovat pohtineet samoja asioita. Itselläni ihan samoja kokemuksia ja edelleen työstän ajatusmaailmaani uuteen uskoon, jotta voisin hyväksyä itseni paremmin tällaisenaan. Tämä oli rohkaisevaa luettavaa aamuun,
    kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi aivan ihana kommentti, kiitos! <3 Tosi mukava kuulla, että ei ole yksin näiden kokemusten kanssa. Ajatusmaailmaa täälläkin työstetään ja itsensä parempaa hyväksymistä harjoitellaan. Kun on siemen laitettu itämään niin pikkuhiljaa tapahtuu muutosta ja itsestä se muutos on hyvä aloittaa. <3

      Poista
  2. Jestas miten hyvä kirjoitus. Aivan kuin olisin itse kirjoittanut! Sama juttu, koulussa joka arviointikeskustelussa "otat vaan rohkeemmin osaa tunneilla (eli viittaan tms)", joskus mökillä mieheni sukulaisten kanssa istutaan iltaa ja olen 15min hiljaa nii porukka alkaa säälien kysyy, onko kaikki hyvin..
    Vihaan silti itseäno introverttina. Äänekkäät ekstrot jyrää aina päälle. Tähän päälle vielä erityisherkkyys, on aika helvetinmoinen kombo välillä. Pitkä on tie itsensö hyväksymiseen introna, erityisherkkyyden olen jo hyväksynyt. Kiitos tästä tekstistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että teksti voisi olla hyvin sinunkin kirjoittama! Uskon, että saatoin tekstissäni kuvata useamman ihmisen kokemusta.

      Nuo esimerkkisi ovat tuttuja tilanteita. Hyvää tarkoittavat neuvot ovat joskus niin äh ja etenkin kun vastaavia on saanut kuulla kymmeniä kertoja. Ja onko mitään ikävämpää kuin yrittää saada sanoja suusta vain siksi, että seurassa kukaan ei huolestuisi tai tuntisi oloaan kiusalliseksi? Koskaan ei kukaan kysy siltä äänekkäältä, että mahtaako hänellä olla kaikki hyvin, kun ei anna toisille tilaa puhua eikä kukaan neuvo häntä olemaan ensi kerralla vähän hiljempaa. ;)Tässä on vääryyttä!

      Jep, erityisherkkyys ja introverttiys on aikamoinen yhdistelmä. Hyvässä ja pahassa. Kuitenkin jos miettisin olevani ei-erityisherkkä ekstro, olisi aika paljon kaikkea mitä kaipaisin tästä omasta yhdistelmästäni ja olisi kyllä ihan hurja määrä juttuja, joita en ymmärtäisi huomata. Jotkut asiat voisi kyllä olla paljon helpompia sellaisena ihmisenä, mutta puolensa kaikessa.

      Itsensä hyväksymisessä minua on auttanut nuo postauksessa mainitsemani kirjat ja vertaistuki. Kun tietää että ei ole ainoa, siitä saa voimaa. Kunpa maailma vain tietäisi mikä potentiaali meissä on, kun se pääsee oikealla tavalla esiin. <3 Kiitos sinulle kommentista!

      Poista
    2. En tunne "blogi-etikettiä" kunnolla, joten en tiedä onko ok kommentoida toisten kommenttien vastauksiin, mutta mun oli ihan pakko reagoida tohon yhteen kohtaan sun vastauksessa. Tarkemmin ottaen:

      "Koskaan ei kukaan kysy siltä äänekkäältä, että mahtaako hänellä olla kaikki hyvin, kun ei anna toisille tilaa puhua eikä kukaan neuvo häntä olemaan ensi kerralla vähän hiljempaa."

      Vaikka olit varmaan tarkoittanut sen (ainakin osittain) vitsiksi, on se kyllä isolta osin totta. Ihmisellä, jonka täytyy saada olla koko ajan huomion keskipisteenä, voi aivan yhtä lailla olla "jokin häiriö", jos sellainen katsotaan erityisherkällä introvertillakin olevan. Pelkän ekstroverttiyden lisäksi henkilöllä voi olla myös esimerkiksi ADHD, narsistinen persoonallisuus, päihdeongelma, tms.

      Olisi siis tärkeä pystyä katsomaan ihmisiä yksilöinä, erilaisuuksineen kaikkineen. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Ja mielellään myös niin ettei kukaan niistä vie kaikkea elintilaa muilta. :)

      T: Ellie

      Poista
    3. Mun blogissa on ainakin sallittua kommentoida ihan kaikkialle. :) En tiedä mikä on yleinen etiketti, mutta näin täällä.

      Kyllä, sillä äänekkäällä ja keskipisteenä olevalla voi hyvinkin olla joku noista mainitsemistasi. Voi myös olla, että hän haluaa voimakkaasti kontrolloida tilannetta kuten kaikkia paikallaolijoita ja puheenaiheita, koska pelkää mitä tapahtuu, jos hän ei olekaan se "tilanteen herra". Mitä tapahtuu, jos hän antaakin tilanteen elää omalla painollaan tai jos hän antaa enemmän valtaa muille? Voi myös olla että henkilö ei vaan ole sosiaalisilta taidoiltaan kovin hyvä eikä osaa huomioida muita. Syitä lienee monia erilaisille käytöksille meillä ihmisillä.

      Antaa kaikkien kukkien kukkia on oikein hyvä ja käyttökelpoinen sanonta. :)

      Poista
  3. Usko pois, meitä on todella paljon jo pelkästään Suomessa, ehkä keskimääräistä enemmänkin, kuka tietää. Sinä selvitit oman luonteesi aika nuorena. Ajattele meitä ikäloppuja, joille asia selvisi vasta vanhoilla päivillä. Kyllä tämä tästä sujuu, nyt kun tiedämme miksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en tosiaan tiedä onko meitä enemmän Suomessa kuin muualla. Luulen, että Suomessa on helpompi olla introvertti kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Ja meitä tosiaan on paljon, vaikka meitä ei ehkä aina oikein huomata ja joskus esitämme niin hyvin olevamme jotain muuta, että meitä ei tunnisteta.

      Aivan, kaikista hienointa olisi tajuta mahdollisimman varhain se oma luonne ja hyväksyä se sellaisena. Toivoisin, että tähän kiinnittäisi huomiota erityisesti vanhemmat, opettajat ja muut lasten kanssa aikaa viettävät. Ihaninta olisi, että ketään ei kannustettaisi olemaan jotain oman luonteen vastaista eikä ihmisiä asetettaisi mitenkään eri arvoisiin asemiin esimerkiksi äänekkyyden ja hiljaisuuden perusteella.

      Kiitos sinulle kommentista! :)

      Poista
  4. Onneks on muitakin. Kerkesin alkoholisoitua ku luulin olevani ainoo. Käyn töissä ja opiskelen. Ja v...n vaikeeta. :( N37

    VastaaPoista