Kehujen mieletön voima!

Olin tällä viikolla mukana sellaisessa toiminnassa, jossa parikymmentä ihmistä muodosti kujan. Kujan päädystä lähti aina yksi ihminen kerrallaan kulkemaan kujan läpi. Hän kulki kujan läpi silmät kiinni ja niin hitaasti, että jokainen kujalla seisova ehti vuorollaan kuiskasi kävelijälle jotain positiivista. Kun hän oli kulkenut kujan läpi, hän asettui kujan toiseen päähän ja valmistautui vastaanottamaan seuraavaan kävelijän. Tämä kujakävely oli jotain todella taianomaista! On vähän harmillista, että en muista näin jälkikäteen edes juuri mitään, mitä kuiskauksissa kuulin, mutta muistan sen tunteen todella vahvana. Miten jokainen kuulemani kuiskaus sai hymyn huulille, kosketti ja sai sydämeni hypähtämään onnesta. Jos olisin jäänyt seisomaan pidemmäksi aikaa jonkun kuiskaajan kohdalle, olisin varmaan herkistynyt kyyneliin kauniista koskettavasta hetkestä, mutta koska matka jatkui seuraavalle kuiskaajalle, ei ollut aikaa jäädä fiilistelemään sen pidemmin vaan oli elettävä hetkessä ja kuultava seuraava kuiskaus. Kujakävelyssä oli todella läsnä hetkessä, ei ehtinyt ajatella mitään muuta. Kun kuja tuli päätökseen ja vastaanottava ihminen kuiskasi, että voit nyt avata silmät, se oli hassu paluu todellisuuteen taiasta.

Fiilistelen edelleen sitä kaikkea. Kujakävelyn jälkeen oli olo, että vau, nämä ihmiset todella näkevät mussa näin paljon hyvää ja potentiaalia. Ja sellainenkin tunne, että mähän pystyn mihin vaan ja pelastan tältä istumalta koko maailman! :D Samalla tuli mietittyä miten vähän sitä oikeasti kuulee kehuja kanssaihmisiltä ja miten paljon enemmän niitä olisi kiva kuulla, koska ne vaikuttavat niin vahvasti ja oikeasti niiden voima kantaa pitkälle. Samaa totesi moni muu kujakävelyyn osallistunut.  Ja eikös se ole niin, että kehuja ja positiivista palautetta on aina tosi kiva saada? Siltikin, miksi se on välillä niin vaikeaa kehua toista?

Itselläni on lähipiirissä tosi paljon ihmisiä, joita voisi kehua ihan mielinmäärin. He hämmästyttävät ystävällisyydellään ja huomaavaisuudellaan, mikä koskettaa syvästi. He saavat henkäisemään ihastusta valtavalla tietomäärällään joistakin aiheista, joista itselläni ei ole hajuakaan. He inspiroivat ihan mielettömästi omalla elämällään ja voin fanittaa sitä niin paljon. Heillä on empatiaa ja niin suuri sydän. He näkevät mussa enemmän kuin itse pystyn aina näkemään ja tukevat ja kannustavat niin ihmeellisillä upeilla tavoilla. Heillä on rohkeutta unelmoida ja toteuttaa unelmia. Heillä on rohkeutta olla aidosti oma itsensä ja avointa mieltä hyväksyä monenlaisia ihmisiä. Heillä on niin paljon vahvuuksia ja taitoja, joista itse voin vain uneksia. Toisilla on ihan mielettömät vieraan kielen taidot, toiset osaavat kuunnella niin hyvin ja muistavat jälkikäteenkin pienimmätkin yksityiskohdat (yllätyn joka kerta!), toiset ovat niin hyviä laittamaan ruokaa että asuinsinpa heidän kanssaan, toiset ovat ihanan sanavalmiita ja tietävät täsmälleen oikeat hetkeen sopivat sanat, toiset osaavat kirjoittaa, toiset vitsailla, toiset soittaa jotain soitinta ja vaikka mitä. Välillä en muuta toivoisi kuin olla enemmän heidän kaltaisensa upea ihminen ja osata yhtä hyvin kaikenlaista! Kehunko heitä ja kerronko tämän kaiken heille? Kyllä aina joskus, mutta varmasti ihan liian vähän. Osaisinpa ilmaista enemmän kaikkea sitä ihastusta, minkä he minussa herättävät. Tätä harjoittelen.

Joskus pohdin sitä, että yleensä ihmisten kuollessa tulee muistopuheissa sanottua ihmisestä kaikkea hyvää, mutta samoja asioita ei tule sanottua, kun ihminen vielä on elossa. Kauheaa minusta! Mutta jos mietitään sitä, että joskus on vaan vaikea sanoa kehuja ääneen ihmiselle niin ehkä se on helpompi sanoa ne ruumiille. Tällöin ruumis ei voi vastustaa kehuja ja vähätellä niitä. Ainakaan tietääkseni. :D Koska ainakin välillä tuntuu siltä, että kehujen vastaanottaminen ei ole aina helppoa. Ja joskus on vaikea kehua ihmistä, kun aavistaa, että hän alkaa sitten vähätellä tai väittää vastaan ja kehusta saattaakin muodostua jotenkin erilainen kuin miksikä se oli tarkoitettu. Se on jännä ilmiö. Kehut paitaa ja saat vastauksena ”tää on vaan ihan halpa rätti ja ihan ikivanha kaapin perältä ja tässä on reikäkin tässä kohtaa”. Mitä siihen sitten vastaamaan? Nyökkäämäänkö hymyillen? Tai kehut ihmisen puhetta ja saat vastauksena ”joo, mutta se ja se ja se meni pieleen”. Tai kehut ihmistä kauniiksi ja vastauksena hän kertoo, miksi on oikeasti ruma. Saat varmaan kiinni tästä ajatuskuviosta. No, ehkä kannattaa kehua huonoista vastausreaktioista huolimatta ihan niin paljon kuin haluaa, ei ole omalla vastuulla miten toinen reagoi, kun tarkoitus on ollut hyvä. ;) Ja eiköhän se reaktiokin ole useammin kyllä vain positiivinen. Sitä ei tiedäkään aina itse, mitä toiset ihastelevat jos kukaan ei koskaan uskalla sanoa sitä ääneen. Ei kannata pitää itsestäänselvyytenä, että kehunkohde olisi esimerkiksi itsestäänselvyys, eikä siksi ansaitse erityistä mainintaa. Eikä kehuihin varmaan voi koskaan kyllästyä, eikä varmaan haittaa kuulla kehua jostain samasta kuin ennenkin. Rohkeasti vaan kehumaan, ei tekosyitä! :D

Miten kiva olisikaan aina herätä ja kuulla vaikka ääninauhalta, miten ihmiset kehuvat. Tai lukea ensimmäisenä aamulla kehuviestejä. Tai mennä kujakävelyn läpi! Siitä alkaisi kyllä ihan mieletön päivä! Näihin tunnelmiin, mieletöntä päivää sinulle ihana bloginlukija! <3