Olen viime aikoina pyörinyt pohjamudissa, leijunut onnen taajuuksilla ja ollut jossain siellä välimaastossa tasapainoillessani näiden kahden välillä. Vaativuudessa ja lempeydessä itseä kohtaan sitä välillä kaipailisi jonkun ulkopuolisen neuvoa, joka voisi vetää rajat ja sanoa, milloin vaativuus tai lempeys menee liialliseksi. Omalla kohdallani ei taida toistaiseksi olla pelkoa siitä, että lempeys menisi liialliseksi, enemmänkin siitä, että milloin vaativuutta pitäisi vähentää ja lisätä lempeyttä. Jo tämän tiedostamisen luulisi ohjaavan tasapainoilua oikeaan suuntaan, mutta vaativuuden vähentäminen ja riman laskeminen ei ole käytännössä ihan niin helppoa.
Käytännön esimerkkejä. Tapaus 1 Flunssa. Jos olen flunssassa niin on erittäin vaikea päättää milloin vaatia itseä liikkeelle ja esimerkiksi töihin, opiskelemaan tai näkemään kavereita ja milloin voi olla rauhassa sängynpohjalla. Se on helppoa silloin, kun flunssa on niin paha, että ei kykene muuhun kuin lepäämään, mutta entä silloin, kun voisi vähän kyetä, mutta se on silti vaikeampaa ja epämiellyttävämpää kuin ihan terveenä? Minkä verran tulee jaksaa tehdä ja minkä verran voi ajatella, että flunssaisena ei tarvitse jaksaa?
Tapaus 2 Opiskelu. Opiskellessa tulee usein mietittyä, että mikä taso on riittävä ja mikä riittämätön. Onko se 2, 4, 6,8 vai 10 tuntia vai jotain ihan muuta? Miten se mitataan? Välillä saattaa mennä se 10 tuntia ja välillä saattaa mennä viikonloppukin opiskelujen parissa – vaadinko itseltäni liikaa? Entä kun suunnitelma on opiskella, mutta ei vaan saa aikaiseksi kuin vaikka vaivoin sen tunnin opiskelua jos sitäkään? Onko taso riittämätön?
Tapaus 3 Ihmissuhteet ja roolit. Minkälainen ystävä on riittävän hyvä ystävä? Minkälainen on riittävän hyvä tyttöystävä? Riittävän hyvä tytär? Riittävän hyvä sisko? Riittävän hyvä koiranomistaja? Riittävän hyvä ihminen? Milloin vaatia itseltä enemmän ja milloin on jo riittävästi? Milloin on onnistunut ja milloin epäonnistunut? Näitä asioita tulee pohdiskeltua. Usein sitä haluaisi olla jopa enemmän kuin riittävän hyvä. Haluaisi olla se paras mahdollinen versio itsestä, eikä yhtään vähemmän. Tuleeko se versio esille vaatimalla vai lempeydellä? Vai nimenomaan niillä molemmilla? Kenties lempeällä vaatimisella?
Se tunne, että ei ole riittävästi eikä ole tehnyt riittävästi, on itselleni aika tuskallinen tunne. Se, että on jotenkin epäonnistunut ja mokannut… Melkein kestämätön tunne. Pahennan usein (aina?) tunnetta entisestään itseäni haukkumalla huonoksi, laiskaksi ja kamalaksi ihmiseksi. Ihan kuin haluaisin oikein tarkoituksella pahentaa omaa oloa ja rangaista itseäni. Saatan jopa kieltää itseltäni joitakin hauskoja asioita, jos en ole pystynyt johonkin. What’s the point? No joskus sen seurauksena saattaa alkaa toimia ja tehdä jotain asioille. Siitä saa sellaista taisteluvoimaa. Joskus taas vaipuu sinne pohjamutaan ja jää sinne kiinni keksimään lisää haukkumasanoja itselleen ja toteamaan miten oikeastaan koko elämä on ollut yhtä epäonnistumista. Pohjamudassa näkee vain lisää mustaa mutaa, eikä sitä kaikkea, mitä oikeasti voisi nähdä. Se on oikeastaan henkistä väkivaltaa itseä kohtaan. Joskus ehkä fyysistäkin itsensä satuttamista. Näinkö kohtelen itseäni kuin parasta ystävää? Joskus tuo paras ystävä-vertailu sopii hyväksi ohjenuoraksi. Silloin jään usein kiinni siitä, että itseä kohtaan on ihmeenkin vaativa ja ankara.
Välillä on hyvä olla vaativa. Joskus se on juuri se vaativuus ja itsekuri, joka on tuonut sinut sinne, missä haluatkin olla. Joskus se on syy siihen, että olet päässyt niin pitkälle ja tehnyt oikeita valintoja. Vaativuus on joskus se, mikä saa ylös sängystä aamuisin. Vaativuus saa joskus ylittämään itsensä ja tuo mukanaan uskomattomia onnistumisia. Kääntöpuolena voi olla, että vaativuus johtaa uupumiseen, kun mikään ei olekaan riittävää ja kyllin hyvää. Elämäntaitokirjojen ahkerana lukijana tiedän monen kirjan kannustavan vaatimaan itseltä enemmän. Ne sanovat, että pitäisi tehdä täysillä ja antaa kaikkensa. Pitäisi antaa jotain extraakin erottuakseen massasta. Menestyvä ihminen toimii, eikä koskaan laiskottele. Hän herää jo aamuviideltä ja tekee ensimmäisen tunnin aikana tärkeitä tehtäviä, jotta koko päivä on onnistunut ja tavoitteet toteutuvat. Hän ajattelee aina positiivisesti ja ajattelee muutenkin vain täydellisiä menestystä tukevia ajatuksia. Hän ei koskaan käy pohjamudassa eikä uuvu mistään, vaan onnistuu aina vaan.
Yhteiskunnaltakin tulee jatkuvasti viestiä siitä, miten tulisi elää, jotta eläisi riittävän hyvin. Tulisi olla sitä sun tätä, välttää tiettyjä ruoka-aineita, laihtua muutama kilo, hoitaa ulkonäköä tietyllä tavalla, menestyä ja edetä uralla, kehittää itseään jatkuvasti ja sitä rataa. Aina pitäisi olla kai ainakin vähän tyytymätön itseen ja tavoitella jotakin muutosta. Ei voi ajatella, että on riittävän hyvä juuri sellainen kuin on. Luulen, että oma vaativuuskin johtuu osittain tästä. Voin kuitenkin kiittää itseäni siitä, että olen vaatinut itseltäni tiettyjä asioita, koska ne ovat olleet hyödyksi. Yhtälailla voin kiittää itseäni siitä, että olen osannut olla lempeä itseäni kohtaan tietyissä asioissa, koska siitä on ollut hyötyä. Lempeys itseä kohtaan ilmenee omalla kohdallani niin, että sallin itselleni enemmän hyvää ja olen myötätuntoisempi , anteeksiantavaisempi ja hyväksyvämpi. Mitä sitten, jos tein virheen? Kukapa ei tekisi, ei sitä tarvitse olla täydellinen. Mitä sitten, jos en saavuttanutkaan päivän lukutavoitetta? Ei se ole niin justiinsa. Voin hemmotella itseäni ja kohdella itseäni hyvin riippumatta siitä, miten olen oman rimani alittanut tai ylittänyt päivän aikana.
Pidän enemmän lempeästä versiosta itsestäni. Kun valitsen lempeyden, siitä seuraa hyvää oloa. Vaativuudesta ei aina tiedä. Joskus seuraa hyvää oloa ja joskus pahaa oloa. Kai se riippuu siitä, johtaako vaatiminen haluttuun lopputulokseen ja millä hinnalla se on tapahtunut. Kun huomaan vaativani itseltäni jotakin, yritän muistaa lempeyden. Minä olen se, joka päätän, mikä on riittävää juuri minulle. Minä asetan oman rimani haluamallani korkeudelle. Minä olen se asiantuntija, joka parhaiten tiedän milloin vaatia ja milloin olla lempeä, kun kyse on itsestäni. Ja omassa tapauksessani lisää lempeyttä niin sitten ollaan lähempänä hyvää tasapainoa! :) Minkäslainen vaativuuden ja lempeyden tasapaino sinulla vallitsee? Voin tulla oppilaaksi, jos olet tosi hyvä olemaan lempeä itseäsi kohtaan. ;)
Käytännön esimerkkejä. Tapaus 1 Flunssa. Jos olen flunssassa niin on erittäin vaikea päättää milloin vaatia itseä liikkeelle ja esimerkiksi töihin, opiskelemaan tai näkemään kavereita ja milloin voi olla rauhassa sängynpohjalla. Se on helppoa silloin, kun flunssa on niin paha, että ei kykene muuhun kuin lepäämään, mutta entä silloin, kun voisi vähän kyetä, mutta se on silti vaikeampaa ja epämiellyttävämpää kuin ihan terveenä? Minkä verran tulee jaksaa tehdä ja minkä verran voi ajatella, että flunssaisena ei tarvitse jaksaa?
Tapaus 2 Opiskelu. Opiskellessa tulee usein mietittyä, että mikä taso on riittävä ja mikä riittämätön. Onko se 2, 4, 6,8 vai 10 tuntia vai jotain ihan muuta? Miten se mitataan? Välillä saattaa mennä se 10 tuntia ja välillä saattaa mennä viikonloppukin opiskelujen parissa – vaadinko itseltäni liikaa? Entä kun suunnitelma on opiskella, mutta ei vaan saa aikaiseksi kuin vaikka vaivoin sen tunnin opiskelua jos sitäkään? Onko taso riittämätön?
Tapaus 3 Ihmissuhteet ja roolit. Minkälainen ystävä on riittävän hyvä ystävä? Minkälainen on riittävän hyvä tyttöystävä? Riittävän hyvä tytär? Riittävän hyvä sisko? Riittävän hyvä koiranomistaja? Riittävän hyvä ihminen? Milloin vaatia itseltä enemmän ja milloin on jo riittävästi? Milloin on onnistunut ja milloin epäonnistunut? Näitä asioita tulee pohdiskeltua. Usein sitä haluaisi olla jopa enemmän kuin riittävän hyvä. Haluaisi olla se paras mahdollinen versio itsestä, eikä yhtään vähemmän. Tuleeko se versio esille vaatimalla vai lempeydellä? Vai nimenomaan niillä molemmilla? Kenties lempeällä vaatimisella?
Se tunne, että ei ole riittävästi eikä ole tehnyt riittävästi, on itselleni aika tuskallinen tunne. Se, että on jotenkin epäonnistunut ja mokannut… Melkein kestämätön tunne. Pahennan usein (aina?) tunnetta entisestään itseäni haukkumalla huonoksi, laiskaksi ja kamalaksi ihmiseksi. Ihan kuin haluaisin oikein tarkoituksella pahentaa omaa oloa ja rangaista itseäni. Saatan jopa kieltää itseltäni joitakin hauskoja asioita, jos en ole pystynyt johonkin. What’s the point? No joskus sen seurauksena saattaa alkaa toimia ja tehdä jotain asioille. Siitä saa sellaista taisteluvoimaa. Joskus taas vaipuu sinne pohjamutaan ja jää sinne kiinni keksimään lisää haukkumasanoja itselleen ja toteamaan miten oikeastaan koko elämä on ollut yhtä epäonnistumista. Pohjamudassa näkee vain lisää mustaa mutaa, eikä sitä kaikkea, mitä oikeasti voisi nähdä. Se on oikeastaan henkistä väkivaltaa itseä kohtaan. Joskus ehkä fyysistäkin itsensä satuttamista. Näinkö kohtelen itseäni kuin parasta ystävää? Joskus tuo paras ystävä-vertailu sopii hyväksi ohjenuoraksi. Silloin jään usein kiinni siitä, että itseä kohtaan on ihmeenkin vaativa ja ankara.
Välillä on hyvä olla vaativa. Joskus se on juuri se vaativuus ja itsekuri, joka on tuonut sinut sinne, missä haluatkin olla. Joskus se on syy siihen, että olet päässyt niin pitkälle ja tehnyt oikeita valintoja. Vaativuus on joskus se, mikä saa ylös sängystä aamuisin. Vaativuus saa joskus ylittämään itsensä ja tuo mukanaan uskomattomia onnistumisia. Kääntöpuolena voi olla, että vaativuus johtaa uupumiseen, kun mikään ei olekaan riittävää ja kyllin hyvää. Elämäntaitokirjojen ahkerana lukijana tiedän monen kirjan kannustavan vaatimaan itseltä enemmän. Ne sanovat, että pitäisi tehdä täysillä ja antaa kaikkensa. Pitäisi antaa jotain extraakin erottuakseen massasta. Menestyvä ihminen toimii, eikä koskaan laiskottele. Hän herää jo aamuviideltä ja tekee ensimmäisen tunnin aikana tärkeitä tehtäviä, jotta koko päivä on onnistunut ja tavoitteet toteutuvat. Hän ajattelee aina positiivisesti ja ajattelee muutenkin vain täydellisiä menestystä tukevia ajatuksia. Hän ei koskaan käy pohjamudassa eikä uuvu mistään, vaan onnistuu aina vaan.
Yhteiskunnaltakin tulee jatkuvasti viestiä siitä, miten tulisi elää, jotta eläisi riittävän hyvin. Tulisi olla sitä sun tätä, välttää tiettyjä ruoka-aineita, laihtua muutama kilo, hoitaa ulkonäköä tietyllä tavalla, menestyä ja edetä uralla, kehittää itseään jatkuvasti ja sitä rataa. Aina pitäisi olla kai ainakin vähän tyytymätön itseen ja tavoitella jotakin muutosta. Ei voi ajatella, että on riittävän hyvä juuri sellainen kuin on. Luulen, että oma vaativuuskin johtuu osittain tästä. Voin kuitenkin kiittää itseäni siitä, että olen vaatinut itseltäni tiettyjä asioita, koska ne ovat olleet hyödyksi. Yhtälailla voin kiittää itseäni siitä, että olen osannut olla lempeä itseäni kohtaan tietyissä asioissa, koska siitä on ollut hyötyä. Lempeys itseä kohtaan ilmenee omalla kohdallani niin, että sallin itselleni enemmän hyvää ja olen myötätuntoisempi , anteeksiantavaisempi ja hyväksyvämpi. Mitä sitten, jos tein virheen? Kukapa ei tekisi, ei sitä tarvitse olla täydellinen. Mitä sitten, jos en saavuttanutkaan päivän lukutavoitetta? Ei se ole niin justiinsa. Voin hemmotella itseäni ja kohdella itseäni hyvin riippumatta siitä, miten olen oman rimani alittanut tai ylittänyt päivän aikana.
Pidän enemmän lempeästä versiosta itsestäni. Kun valitsen lempeyden, siitä seuraa hyvää oloa. Vaativuudesta ei aina tiedä. Joskus seuraa hyvää oloa ja joskus pahaa oloa. Kai se riippuu siitä, johtaako vaatiminen haluttuun lopputulokseen ja millä hinnalla se on tapahtunut. Kun huomaan vaativani itseltäni jotakin, yritän muistaa lempeyden. Minä olen se, joka päätän, mikä on riittävää juuri minulle. Minä asetan oman rimani haluamallani korkeudelle. Minä olen se asiantuntija, joka parhaiten tiedän milloin vaatia ja milloin olla lempeä, kun kyse on itsestäni. Ja omassa tapauksessani lisää lempeyttä niin sitten ollaan lähempänä hyvää tasapainoa! :) Minkäslainen vaativuuden ja lempeyden tasapaino sinulla vallitsee? Voin tulla oppilaaksi, jos olet tosi hyvä olemaan lempeä itseäsi kohtaan. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti