Kaikki ne yhteiset muistot ja kaipaus

Tiedätkö sen tunteen, kun muistelet jotain ihanaa yhteistä muistoa ja hymyilyttää, kunnes hymy hyytyy tajutessasi, että ne muistot on ohi ja ihminen ei ole enää elämässäsi? Tajuat, että samanlaisia yhteisiä muistoja ei voi enää syntyä, koska ihminen ei joko ole enää elämässäsi ollenkaan tai hänen roolinsa elämässäsi on nykyisin erilainen kuin silloin. Näen usein unia, joissa olen ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeassa arjessani ole. Herätessä tuntuu vahva kaipaus. Tulee tunne, että haluaisin takaisin sen hetken tai ne hetket, jotka meillä joskus yhdessä oli. Ne hetket on olleet niin kauniita, hullujakin ehkä, koskettavia ja ennen kaikkea ikimuistoisia. Ei ole enää ketään, jonka kanssa niitä muistelisi, kun tämä ihminen ei ole rinnalla. Se tuntuu välillä pahalta. Kuvien katselukin on erilaista, kun näkee mitä joskus oli ja tietää, että sitä ei enää ole.

Ystävä sanoi kerran viisaasti: ”Ei pidä surra sitä, että se on ohi, vaan iloita siitä, että se tapahtui”. Tämä auttaa aina vähän. On hienoa, että ylipäänsä on jotain niin hienoa ja kaunista, että sitä haluaa muistella ehkä jopa koko elämänsä. Ja hetket on aina hetkiä, ei mikään toistu koskaan täysin samanlaisena. Miksi surra? Ehkä se on omalla kohdallani sitä, että ylipäänsä irti päästäminen on välillä vaikeaa. Tavaroista on vaikea luopua, koska niihin liittyy tunnearvoa ja aina miettii, että entä jos tarvitsen vielä tätä? Joskus menneestä on vaikea irrottaa, kun ei uskalla kääntää päätä kohti tulevaa ja uutta. Kun sitten on kyse siitä, että pitää luopua ihmisestä ja jättää hänet taakse, se on paljon vaikeampaa kuin ehkä mikään muu. Okei, se on vaikeampaa kuin mikään muu. Etenkin tilanteissa, joissa et ehkä ole ollut täysin varma, että onko niin tehtävä vai yritettävä pitää kynsin hampain kiinni siitä ihmissuhteesta.

Kun näen unia ja muistelen näitä ihmisiä, yleensä muistan vain niitä kultaisia hyviä aikoja ja tunnen vahvasti hetkiin sisältyvän ilon ja läheisyyden. Se saa miettimään, pitäisikö suhteelle tehdä jotain? Onko se merkki, että tulisi toimia? Vai kuuluuko se vain elämään, että sellaisia tunteita tulee ja menee? Pitäisikö vain antaa itselle lupa muistella ihan täysillä ja olla sitten kevyin mielin? No ainakin jos en aio koskaan tehdä asialle mitään niin kyllähän se helpottaisi antaa itselle se lupa olla kevyin mielin.

Totuuden nimissä täytyy todeta, että yleensä ei ne ihmissuhteet noin vain lopu tai muutu. Siihen on yleensä syy ja yleensä se löytyy molemmista osapuolista. Ei välttämättä mikään dramaattinen syy, vaan ehkä ihan se, että yhteydenpito vaan jää syystä tai toisesta. Ehkä pitäisi näissä kaipauksen syvissä tunnetiloissa muistella niitä syitä ja yrittää vakuuttaa itsensä siitä, että näin on hyvä ja oikein. Tai sitten ei. Kuka kertoisi mitä tehdä? Ihmissuhteet on välillä vähän tai enemmän hankalia. Kannattaako ketään koskaan ikinä jättää taakse? Löytääkö edestään aina sen minkä taakseen jättää? ;) Luottaako siihen, että jos on tarkoitettu niin tavalla tai toisella me ollaan vielä jotain erityistä yhdessä, vaikka vielä ei siltä näytä? Ja jos pitäisi toimia niin miksi minä olisin se, joka tekisi aloitteen? Miksi ei se toinen? Jos hän haluaisi elämääni niin eikö hän tekisi jotain sen eteen? Kysymyksiä, joihin en tiedä oikeaa vastausta. Voin kuitenkin kertoa jotain.

Olen joitakin kertoja ihan oikeasti tehnyt aloitteita tällaisen kaipauksen siivittämänä. Joskus se on johtanut hyviin hetkiin. Sellaisiin, joita olin niin kipeästi kaivannut juuri tämän ihmisen seurassa. Ja joskus se on johtanut tyrmäykseen, että kiitos, mutta ei. Tai sitten vastassa on hiljaisuus. Se on oikeastaan se pahin. En yleensä yritä toista kertaa. On minulla jotain ylpeyttä sentään jäljellä! Tai sitten ei, hahhah. Ongelma on kuitenkin se, että kun sitä ei tiedä miten käy. Voi käydä hyvin tai voida käydä huonosti. Jos vain tietäisi, että kaipaanko tätä ihmistä siksi, että hän kaipaa minua yhtälailla? Vai kaipaanko todella edes tätä ihmistä vai kaipaanko vain jotain häneen liittyvää tekemistä tai tunnetta?

Ja entä muuten sitten ne unet ja ajatukset sellaisesta ihmisestä, joka on elämässäsi jossain tosi pienessä sivuroolissa, mutta unissa ja ajatuksissa näet hänessä isomman pääroolin esittäjän? Sellaistakin tapahtuu ainakin omassa aina niin kiehtovassa maailmassani. Onko se enneuni? Tulisiko jotain tehdä, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan vai antaa asian olla? Sen pohdinta ansaitsisi ihan oman postauksensa. Otan mielelläni vastaan näihin kaikkiin kysymyksiin niitä oikeita vastauksia.

Postaus syntyi Within Temptationia kuunnellessa. Otsikon nappasin Memories-biisistä, joka on muuten ihana biisi!