Heräsin tänä aamuna vielä ihan hyvissä energioissa, mutta sitten loitsin itselleni paniikkifiiliksen. Muutaman tunnin kuluttua alkava tentti sai jännittämään. Suunnitelmissa oli kerrata rauhallisesti vielä muistiinpanoja, mutta mitä enemmän alkoi jännittää niin sai kyllä tehdä työtä sen kanssa, että sai katseen pidettyä muistiinpanoissa ja mieleenkin jotain vielä painettua. Kaikki opittu tieto tuntui myös alkavan uhkaavasti haihtua! En ollut enää varma, mikä se kirjan käsite olikaan ja kun selvitin yhden niin tuli mieleen heti toinen käsite, mitä en muistanut. Ja apua, vielä pitäisi kerrata se ja se tenttialueesta ja se yksi osio jäi nyt kyllä kokonaan lukematta.. Keksin koko ajan kaikkea, mitä en vielä osannut tarpeeksi hyvin. Mielessä kävi, että vaan skippaisin koko tentin, koska jännittää ja en pysty enkä kykene. Onneksi en aina liikoja seuraile tunteitani, vaan kuuntelin myös järkeä. Jos en tekisi tenttiä nyt niin se olisi edessä myöhemmin joka tapauksessa eli paras vaan mennä. Aamun tärkeimmäksi tavoitteeksi tuli siis ihan vaan osallistua tenttiin ja hoitaa itseni siihen kuntoon, että olen tentissä hyvässä vireessä ja tarvikkeet mukana. Ja sinnehän minä lopulta menin.
En tiedä käykö kellekään muulle tällaisia, mutta itselleni on tyypillistä, että kun alkaa jännittää niin punnitsen uudemman kerran, että onko pakko mennä ja tehdä vai voiko jäädä kotiin. Kotiin jääminen alkaa niin houkutella. Kotona on niin turvallista, rentoa ja mukavaa. Useimmiten valitsen menemisen jännityksestä huolimatta. Joskus kyllä jännitys voittaa, mutta olkoon sekin välillä sallittua. Mutta huh huh, oli taas tänään kyllä sellainen jännitys, että en muistanutkaan miten paljon voin jännittää! Vatsassa asti tuntui ja ihan tärisytti. Ja yhden mokoman tentin takia! Ihan kuin se yksi tentti olisi maailmaa suurempi asia. Näin jälkikäteen on helppoa nauraa itselle, mutta aamulla ei paljoa naurattanut. Paniikki tempaisi mukaansa. Ja tentin tilalle voisi laittaa kasan kaikkea muuta, mikä on jännittänyt. Jokainen on silloin tuntunut elämää suuremmalta. Jännä ilmiö. Voisin joskus luennoida työkseni aiheesta Miten tehdä asioista elämää suurempia. Siinä olisin kyllä asiantuntija!
Olen myös viime aikoina kärsinyt tavallista enemmän nukahtamisvaikeuksista. Yleensä siis nukahdan tyyliin heti, joten olen mielenkiinnolla seuraillut itselleni uutta tilannetta. Mikä siinä onkin, että kun pitäisi nukahtaa niin ajatukset jäävät pyörimään ja vaativat tekemään to do-listoja ja kaiken maailman toimintasuunnitelmia? Itselläni nämä liittyvät nyt opiskeluihin. Uni tulee vasta, kun olen saanut itseni rauhoitettua. Totean, että kaikki kyllä hoituu ja kaikki kyllä järjestyy. Keskityn hengittämiseen. Välillä teen mielikuvaharjoittelua, jossa siirrän mieltäni painavia asioita poispäin minusta odottamaan aamua. Usein leikin nukkuvaa jo ennen kuin nukahdan. Nämä tuntuvat toimivan. Yksi parhaista keinoista on kuitenkin se, että en tee mitään koulujuttuja enää lähellä nukkumaanmenoa, jolloin ne eivät ole ihan pinnalla ajatuksissa.
Kaiken kiire-ajattelun ja stressin keskellä olisi niin tärkeää pysähtyä hengittelemään. Aika vaan ei tunnu sellaiseen riittävän. ;) Onneksi aika sentään riittää nukkumiseen ja syömiseen. Olen taas huomannut, että se stressi vie kyllä helposti mennessään. En ole ollut juurikaan nykyhetkessä, vaan elänyt omassa maailmassani jossain lähitulevaisuudessa. Stressi saa kyllä myös paljon tehokkuutta esille itsestäni. Välillä ihailen itseäni siitä, miten jaksan paahtaa muutaman päivän täysillä ja pystyn oppimaan ihan mielettömästi uutta, pystyn lukemaan monta sivua kirjasta ja kirjoittamaan monta sivua tekstiä. Välillä yllätyn itsekin, että mihin oikein kykenenkään kun niin vaan päätän. Olen välillä ihan ahkeruuden supernainen. Ja sitten myös mietin, että joku toinen voisi pitää ihan hulluna, jos seuraisi sitä työskentelyä. :D Omassa rytmityksessä voisi kyllä olla parantamisen varaa, mutta sitten taas toisaalta juuri se työskentelytapa on toiminut ja vienyt näinkin pitkälle. Kaikki on aina järjestynyt ja kaikki on aina sujunut.
Nyt on sellainen olo, että alkaa opiskelut riittämään. Sitä voisi luulla, että valmistumisen lähestyessä opinnot sujuisivat omalla painollaan vanhasta tottumuksesta ja olisi vaan fiilistelyä siitä, miten jää kaikkea kaipaamaan. No ei ainakaan täällä ole yhtään sellainen fiilis! Opintoja tuntuu vielä vaan riittävän ja jokainen vaatii oman panostuksensa ja vielä samoihin aikoihin muiden opintojen kanssa. Deadlineja toisen perään. Se on sellaista priorisoinnin palapeliä. Ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. Ajatella, että puhun jo viikoista! Sitten alkaa kuulkaas onnellisuus ja vapaus. Kyllä, minäkin sorrun usein siihen ajatteluun, että onni on jossain sitten kun- hetkessä. Yritän kyllä tiedostaa sen ja tuoda sitä onnea nykyhetkeen. Joka tapauksessa en kyllä malta odottaa sitä, kun opinnot on ohi. Se tuntuu sellaiselta uuden elämän aloittamiselta! Minkälainen ihminen haluan sitten olla? Mitä uusia juttuja aion aloittaa? Nämä haaveilut usein siivittävät opiskelua. Ja hei, ei pidä unohtaa valmistujaisjuhlia ja niistä haaveilua. Haaveilu on kyllä parasta.
Blogille onnea 3 kuukauden iästä, jei! Ja bloginlukijoille iso kiitos siitä, että luette mun juttuja! <3
En tiedä käykö kellekään muulle tällaisia, mutta itselleni on tyypillistä, että kun alkaa jännittää niin punnitsen uudemman kerran, että onko pakko mennä ja tehdä vai voiko jäädä kotiin. Kotiin jääminen alkaa niin houkutella. Kotona on niin turvallista, rentoa ja mukavaa. Useimmiten valitsen menemisen jännityksestä huolimatta. Joskus kyllä jännitys voittaa, mutta olkoon sekin välillä sallittua. Mutta huh huh, oli taas tänään kyllä sellainen jännitys, että en muistanutkaan miten paljon voin jännittää! Vatsassa asti tuntui ja ihan tärisytti. Ja yhden mokoman tentin takia! Ihan kuin se yksi tentti olisi maailmaa suurempi asia. Näin jälkikäteen on helppoa nauraa itselle, mutta aamulla ei paljoa naurattanut. Paniikki tempaisi mukaansa. Ja tentin tilalle voisi laittaa kasan kaikkea muuta, mikä on jännittänyt. Jokainen on silloin tuntunut elämää suuremmalta. Jännä ilmiö. Voisin joskus luennoida työkseni aiheesta Miten tehdä asioista elämää suurempia. Siinä olisin kyllä asiantuntija!
Olen myös viime aikoina kärsinyt tavallista enemmän nukahtamisvaikeuksista. Yleensä siis nukahdan tyyliin heti, joten olen mielenkiinnolla seuraillut itselleni uutta tilannetta. Mikä siinä onkin, että kun pitäisi nukahtaa niin ajatukset jäävät pyörimään ja vaativat tekemään to do-listoja ja kaiken maailman toimintasuunnitelmia? Itselläni nämä liittyvät nyt opiskeluihin. Uni tulee vasta, kun olen saanut itseni rauhoitettua. Totean, että kaikki kyllä hoituu ja kaikki kyllä järjestyy. Keskityn hengittämiseen. Välillä teen mielikuvaharjoittelua, jossa siirrän mieltäni painavia asioita poispäin minusta odottamaan aamua. Usein leikin nukkuvaa jo ennen kuin nukahdan. Nämä tuntuvat toimivan. Yksi parhaista keinoista on kuitenkin se, että en tee mitään koulujuttuja enää lähellä nukkumaanmenoa, jolloin ne eivät ole ihan pinnalla ajatuksissa.
Kaiken kiire-ajattelun ja stressin keskellä olisi niin tärkeää pysähtyä hengittelemään. Aika vaan ei tunnu sellaiseen riittävän. ;) Onneksi aika sentään riittää nukkumiseen ja syömiseen. Olen taas huomannut, että se stressi vie kyllä helposti mennessään. En ole ollut juurikaan nykyhetkessä, vaan elänyt omassa maailmassani jossain lähitulevaisuudessa. Stressi saa kyllä myös paljon tehokkuutta esille itsestäni. Välillä ihailen itseäni siitä, miten jaksan paahtaa muutaman päivän täysillä ja pystyn oppimaan ihan mielettömästi uutta, pystyn lukemaan monta sivua kirjasta ja kirjoittamaan monta sivua tekstiä. Välillä yllätyn itsekin, että mihin oikein kykenenkään kun niin vaan päätän. Olen välillä ihan ahkeruuden supernainen. Ja sitten myös mietin, että joku toinen voisi pitää ihan hulluna, jos seuraisi sitä työskentelyä. :D Omassa rytmityksessä voisi kyllä olla parantamisen varaa, mutta sitten taas toisaalta juuri se työskentelytapa on toiminut ja vienyt näinkin pitkälle. Kaikki on aina järjestynyt ja kaikki on aina sujunut.
Nyt on sellainen olo, että alkaa opiskelut riittämään. Sitä voisi luulla, että valmistumisen lähestyessä opinnot sujuisivat omalla painollaan vanhasta tottumuksesta ja olisi vaan fiilistelyä siitä, miten jää kaikkea kaipaamaan. No ei ainakaan täällä ole yhtään sellainen fiilis! Opintoja tuntuu vielä vaan riittävän ja jokainen vaatii oman panostuksensa ja vielä samoihin aikoihin muiden opintojen kanssa. Deadlineja toisen perään. Se on sellaista priorisoinnin palapeliä. Ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. Ajatella, että puhun jo viikoista! Sitten alkaa kuulkaas onnellisuus ja vapaus. Kyllä, minäkin sorrun usein siihen ajatteluun, että onni on jossain sitten kun- hetkessä. Yritän kyllä tiedostaa sen ja tuoda sitä onnea nykyhetkeen. Joka tapauksessa en kyllä malta odottaa sitä, kun opinnot on ohi. Se tuntuu sellaiselta uuden elämän aloittamiselta! Minkälainen ihminen haluan sitten olla? Mitä uusia juttuja aion aloittaa? Nämä haaveilut usein siivittävät opiskelua. Ja hei, ei pidä unohtaa valmistujaisjuhlia ja niistä haaveilua. Haaveilu on kyllä parasta.
Blogille onnea 3 kuukauden iästä, jei! Ja bloginlukijoille iso kiitos siitä, että luette mun juttuja! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti