keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Mä rakastan mun ulkonäköä


Veikkaan, että harva uskaltaa todeta noin ääneen. Ehkä yksin kotona peilin edessä voi itselle ilmeillä ja todeta, että on hyvä tyyppi ja niin hyvännäköinenkin. Näyttää vähän peukkua ja iskeä silmää omalle peilikuvalle. Mutta ihmisten seurassa… Oletko koskaan muuten ollut siinä tilanteessa, kun alkaa ulkonäköjen moittimiskilpailu? Se menee niin, että yksi aloittaa kertomalla mistä ei pidä omassa ulkonäössään. Muut myötäilevät hyväksyvästi tai toteavat äkkiä, että se ei ole totta heidän mielestään. Sitten joko ensimmäisenä aloittanut keksii jonkun vielä huonomman jutun omasta ulkonäöstään tai sitten vuoro on seuraavalla, joka kertoo oman ulkonäkönsä heikon kohdan. Näin sitten jatketaan kunnes kaikki ovat kertoneet omansa.

Kauhuissani muistelen kertaa joitakin vuosia sitten, jossa olin mukana tällaisessa tilanteessa. Kaikki olivat jo aikalailla sanoneet omat vikansa ja tiesin, että jos aioin puhua niin sen aika oli tullut. Olin vitkastellut, koska en tiennyt mitä sanoa. Mieleeni ei tullut mitään vikaa, enkä halunnut lähteä sille tielle etsimään ja keksimään sellaista siihen hätään. Tiesin, että en myöskään kehtaisi sanoa siinä vaiheessa kuultuani kaikkien vikoja, että minäpä oikeastaan tykkään itsestäni just näin enkä keksi mitään vikaa. Aavistelin, että se olisi tehnyt minusta aivan kusipään muiden silmissä. Mietin aika paljon sitä, mitä he ajattelivat minusta. Hassua sinänsä, koska useita heistä en ole edes tavannut sen jälkeen. Silloin menin hiljaisuudella. Se on usein toimiva ratkaisu, kun ei tiedä mitä sanoa.

Silloin tällöin huomaan olevani tilanteissa tai todistamassa tilanteita, joissa oman ulkonäön moittiminen tai väheksyminen on se juttu. Etenkin naistenvessojen peilien edessä tätä tapahtuu. Toisten ulkonäköä ei voi oikein edes kehua ilman, että kehunkohde alkaa väheksymään itseään saman tien. Miksei kukaan sano ”kiitos, olen samaa mieltä”? Ja jos joku erehtyy vastaamaan sillä tavoin niin saa osakseen ehkä pahoja katseita tyylillä ”kuka tuo luulee olevansa”. 

Luulen, että meidän yhteiskunnassa ulkonäön arvosteleminen ja moittiminen on paljon normaalimpaa kuin olla tyytyväinen omaan ulkonäköön. Mielestäni ei ole mikään ihme, että olemme niin sekaisin ulkonäköasioista. Kyllähän meille koko ajan kerrotaan eri suunnista käsin, että miltä meidän tulisi näyttää ollaksemme hyväksyttyjä ja arvostettuja. Koko ajan mieleemme tungetaan ajatuksia siitä, että joku kohta kehossa ei ole niin oikeannäköinen kuin se voisi olla, vaan sitä voisi parannella. Milloin kyse on hampaista, hiuksista, ihosta, vatsan tai pakaroiden muodosta, säärikarvoista… Ja vasta sen parantelun jälkeen voi hymyillä ja olla onnellisen tyytyväinen. Niin kuin mainoksissa näytetään. Kun vastaa vallitsevaa kauneuskäsitystä sitä on ihmisenä parempi. Vai miten se menee?

Ulkonäkö usein rinnastetaan vahvasti omaan arvoon maailmassa ja meillä on kaikenlaisia uskomuksia. Jos olen laiha, olen parempi ihminen kuin lihava. Jos olen lihaksikas ja tosi fit, olen hyvä ja parempi ihminen. Jos meikkaan, olen parempi ja kauniimpi ihminen. Emmekä arvostele vain itseämme vaan arvostelemme myös muita. Joskus olisi helpompi vain unohtaa se ulkonäkö ja keho. Me ollaan kaikki niin paljon enemmän kuin se pelkkä ulkonäkö. Ei ihmisiä voi sen perusteella asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen (paitsi joissakin missikisoissa..). Joskus meidän olisi helpompi ehkä ajatella omaa kehoa täysin erillisenä meistä itsestämme. En ole se finni otsassani. En ole yhtä kuin se vaa’an numero, eikä se tee minusta ihmisenä parempaa tai huonompaa. En ole ihmisenä yhtään sen naisellisempi oli minulla meikkiä tai ei. Keho ja ulkonäkö on vain sitä ulkokuorta. Se ei ole yhtä kuin kuka itse olen.

Loppujen lopuksi haluamme vain kuulla olevamme hyväksyttyjä, arvostettuja ja rakastettuja juuri sellaisina kuin olemme. Tuijotamme ulkonäköä ja haluamme saada ulkoista palautetta siitä, miltä näytämme. Sitten voimme uskoa, että olemme hyviä juuri tämän näköisinä. Mitä jos keskittyisimme ulkoisen palautteen sijaan omaan sisäiseen palautteeseen? Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä. Uskon siihen, että hyväksyntä, arvostus ja rakkaus löytyvät meistä itsestämme sisältä. Kun sen löytää vahvana sieltä, ei kaipaa enää ulkoista palautetta. Hyväksyntää ja rakkautta voi hakea loputtomasti itsensä ulkopuolelta, eikä mikään riitä. Kun sen löytää sisältä, se riittää. Jos sisäinen palautteesi ei ole niin hyvää kuin se voisi olla, olet paras ihminen tekemään asialle jotakin.

Kaikilla ehkä on niitä omia kipukohtia ulkonäössä ja omassa kehossa, mutta ehkä niitä kannattaisi työstää. Itsekin olen työstänyt vaikka mitä ja työstäminen jatkuu kaiken aikaa. Ei ole kivaa, jos pitää jotakin kohtaa hävetä ja tuhlata siihen energiaa. Energiaa voi laittaa niin paljon parempiin asioihin. Kun meillä on tässä elämässä vain tämä yksi keho, miksi haluaisin käyttää kaiken aikani sen haukkumiseen ja moittimiseen? Miksi keskittyisin vihaamaan ja etsimään virheitä ja puutteita? Miksi en olisi tyytyväinen peilikuvaani? Miksen keskittyisi rakastamaan ja näkemään kaikkea hienoa kehossani ja ulkonäössäni? Miksen voisi arvostaa itseäni sen verran ja sallia itselleni sellaista?  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti