Olen elänyt ilman koiria nyt muutaman kuukauden ajan. Kaikkeen se ihminen vaan sopeutuu, täytyy se todeta heti alkuun. Kuten ehkä tiedätte aiemmista postauksista niin jouduin hyvästelemään rakkaan koirani Minnin heinäkuussa. Sen jälkeen toinen koirani Lumi alkoi kärsiä eroahdistuksesta ja oli ikävää löytää se aina kotoa stressaantuneena. Jo hyvinkin lyhyt yksinolo sai sen stressaantumaan. Yksinollessa se haukkui ja pissasi sisälle. Onneksi järjestyi niin hyvin, että Lumi sai muuttaa vanhempieni luo, jossa sillä on useita ihmisiä seurana sekä koirakaveri.
Lumi voi tällä hetkellä hyvin ja kohta ikääkin tulee jo se 14 vuotta. Se on hyvin pirteä vanha koira ja ruoka maistuu niin erinomaisesti. Näen Lumia joka viikko, mikä tekee erossaolosta siedettävämpää. Vaikeinta onkin jättää Lumi joka viikko yhä uudelleen, sillä se haluaisi aina tulla mukaani. Ja eniten haluaisin toki vain ottaa sen mukaani, mutta koska tiedän, että sen on parempi vanhemmillani niin Lumi on nyt siellä.
Koirista luopuminen ja se kaipaus, mikä on jäänyt, on tällä hetkellä elämäni suurin murhe ja kipupiste. Ei mene päivääkään etten koiria kaipaisi. Ja yleensä itkettää, kun niitä mietin. On se vaan niin uskomatonta, että muutama kuukausi sitten mulla oli kaksi koiraa ja nyt niitä ei ole enää yhtäkään mun kotona. Kotona on yksinäistä ilman hännänheiluttajia. Saan syödä ihan liian rauhassa ja muutenkin tehdä arjen juttuja ihan liian yksin. Jostain syystä koirien karvat eivät kuitenkaan ole jättäneet kotiani, vaan niitä kyllä edelleen löytyy nurkista mukavasti. Jollain tavalla se on jopa lohduttavaa.
Koirattomana ei tule käytyä ulkona yhtään niin paljon kuin koirien kanssa. Se on aika iso muutos arjessa. Yksin käveleminen ei tunnu samalta kuin koirien kanssa, se tuntuu jotenkin turhalta hommalta. Pimeässä ulkoileminen tuntuu yllättäenkin jotenkin turvattomalta, kun koirien kanssa saattoi hyvin liikkua ihan miten vaan ja milloin vain. Sitä tiesi, että omat koirat kyllä pitivät huolen siitä, että kukaan ei pääsisi mistään puskista yllättämään. Huomasin myös yllättäen, että nukkuminen ei ollut samanlaista ilman koiria. Nukuin paremmin koirien kanssa. Oman kodin pimeys vaanii myös eri tavalla nyt, kun ei ole koiria ja välillä tarvitsen omaa sisäistä vahvuuttani siihen, että koen oloni turvalliseksi kotona pimeälläkin.
Toki olen saanut kokea myös uudenlaista vapautta. Ei tarvitse huolehtia siitä, että koira ei joudu olemaan liian pitkään yksin. Ei tarvitse käyttää koiraa ulkona silloin, kun ei huvita lähteä ulos. Voin keskittyä vain itseeni ja mennä ja tulla vapaasti. Koiranomistajana sitä aina välillä haaveili elämästä ilman koiria. Nyt ainakin toistaiseksi tuntuu enemmän siltä, että ilman koiria ei oma arki ole sitä parasta mahdollista elämää.
Jos haluaa ajatella viisaasti ja nähdä kaikessa mahdollisuuksia niin tässä koirattomuudessa olen ainakin saanut kokea nyt arkea ilman koiria ja tiedän minkälaista se voi olla. On tavallaan hyvä saada siitäkin kokemusta. Olen myös saanut harjoitella luopumista. En ole tainnut koskaan olla kovin hyvä luopumisessa, koska tapanani on kiintyä kaikkeen hyvin syvästi. Olen niitä ihmisiä, joille tavaroista luopuminenkin on vaikeaa. Sitten kun on kyse perheenjäsenestä niin onhan se nyt vielä vaikeampaa. Irti päästäminen lienee usein hyvin vapauttava kokemus, mutta ennen sitä täytyisi päästä siihen tilaan, että hyväksyy tilanteen, eikä vastusta sitä. Vielä en taida olla ihan siinä pisteessä, koska tuntuu, että olen joutunut luopumaan jostakin, mistä en olisi missään nimessä halunnut luopua enkä tällä tavalla.
Olen huomannut, että hyvinkin nopeasti kaikkeen jotenkin sopeutuu ja arki rullaa, mikä on helpottavaa. Vuodenajat vaihtuvat ja elämä menee eteenpäin, mutta henkistä työtä saa kyllä tehdä aika tavalla kaiken prosessoinnissa. Tavallaan harmi, miten olen sellaista prosessoivaa ja analysoivaa ihmistyyppiä, koska tässä pääsisin helpommalla, jos ajattelisin paljon vähemmän. Tunteetkin olisi niin kiva välillä kytkeä pois päältä.
Lumi voi tällä hetkellä hyvin ja kohta ikääkin tulee jo se 14 vuotta. Se on hyvin pirteä vanha koira ja ruoka maistuu niin erinomaisesti. Näen Lumia joka viikko, mikä tekee erossaolosta siedettävämpää. Vaikeinta onkin jättää Lumi joka viikko yhä uudelleen, sillä se haluaisi aina tulla mukaani. Ja eniten haluaisin toki vain ottaa sen mukaani, mutta koska tiedän, että sen on parempi vanhemmillani niin Lumi on nyt siellä.
Koirista luopuminen ja se kaipaus, mikä on jäänyt, on tällä hetkellä elämäni suurin murhe ja kipupiste. Ei mene päivääkään etten koiria kaipaisi. Ja yleensä itkettää, kun niitä mietin. On se vaan niin uskomatonta, että muutama kuukausi sitten mulla oli kaksi koiraa ja nyt niitä ei ole enää yhtäkään mun kotona. Kotona on yksinäistä ilman hännänheiluttajia. Saan syödä ihan liian rauhassa ja muutenkin tehdä arjen juttuja ihan liian yksin. Jostain syystä koirien karvat eivät kuitenkaan ole jättäneet kotiani, vaan niitä kyllä edelleen löytyy nurkista mukavasti. Jollain tavalla se on jopa lohduttavaa.
Koirattomana ei tule käytyä ulkona yhtään niin paljon kuin koirien kanssa. Se on aika iso muutos arjessa. Yksin käveleminen ei tunnu samalta kuin koirien kanssa, se tuntuu jotenkin turhalta hommalta. Pimeässä ulkoileminen tuntuu yllättäenkin jotenkin turvattomalta, kun koirien kanssa saattoi hyvin liikkua ihan miten vaan ja milloin vain. Sitä tiesi, että omat koirat kyllä pitivät huolen siitä, että kukaan ei pääsisi mistään puskista yllättämään. Huomasin myös yllättäen, että nukkuminen ei ollut samanlaista ilman koiria. Nukuin paremmin koirien kanssa. Oman kodin pimeys vaanii myös eri tavalla nyt, kun ei ole koiria ja välillä tarvitsen omaa sisäistä vahvuuttani siihen, että koen oloni turvalliseksi kotona pimeälläkin.
Toki olen saanut kokea myös uudenlaista vapautta. Ei tarvitse huolehtia siitä, että koira ei joudu olemaan liian pitkään yksin. Ei tarvitse käyttää koiraa ulkona silloin, kun ei huvita lähteä ulos. Voin keskittyä vain itseeni ja mennä ja tulla vapaasti. Koiranomistajana sitä aina välillä haaveili elämästä ilman koiria. Nyt ainakin toistaiseksi tuntuu enemmän siltä, että ilman koiria ei oma arki ole sitä parasta mahdollista elämää.
Jos haluaa ajatella viisaasti ja nähdä kaikessa mahdollisuuksia niin tässä koirattomuudessa olen ainakin saanut kokea nyt arkea ilman koiria ja tiedän minkälaista se voi olla. On tavallaan hyvä saada siitäkin kokemusta. Olen myös saanut harjoitella luopumista. En ole tainnut koskaan olla kovin hyvä luopumisessa, koska tapanani on kiintyä kaikkeen hyvin syvästi. Olen niitä ihmisiä, joille tavaroista luopuminenkin on vaikeaa. Sitten kun on kyse perheenjäsenestä niin onhan se nyt vielä vaikeampaa. Irti päästäminen lienee usein hyvin vapauttava kokemus, mutta ennen sitä täytyisi päästä siihen tilaan, että hyväksyy tilanteen, eikä vastusta sitä. Vielä en taida olla ihan siinä pisteessä, koska tuntuu, että olen joutunut luopumaan jostakin, mistä en olisi missään nimessä halunnut luopua enkä tällä tavalla.
Olen huomannut, että hyvinkin nopeasti kaikkeen jotenkin sopeutuu ja arki rullaa, mikä on helpottavaa. Vuodenajat vaihtuvat ja elämä menee eteenpäin, mutta henkistä työtä saa kyllä tehdä aika tavalla kaiken prosessoinnissa. Tavallaan harmi, miten olen sellaista prosessoivaa ja analysoivaa ihmistyyppiä, koska tässä pääsisin helpommalla, jos ajattelisin paljon vähemmän. Tunteetkin olisi niin kiva välillä kytkeä pois päältä.
Se on kyllä hyvä juttu tällä hetkellä, että koirakuume on valloittanut. Ajatuksia on ihana suunnata tulevaan ja kaikkeen siihen, mitä voin tehdä tulevan koiran kanssa sen sijaan, että keskittyisin vain kaipaamaan mennyttä ja siihen mistä jään nyt paitsi. Odotan niin malttamattomana sitä päivää, että kuulen taas tassujen kopinaa lattiaa vasten, kuulen haukahduksia, saan ottaa esille koiratarvikkeet ja saan muutenkin seuraa arjen juttuihin. Olisipa se päivä jo pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti