Hiljaisuuden voimaa hiljaisuuden retriitissä

Olin ensimmäistä kertaa ikinä hiljaisuuden retriitissä ja ah, se oli niin ihanaa. Kokemusta on vaikea muuttaa sanoiksi, sillä vaikka sanoisin mitä niin se ei kuvaisi tarpeeksi kokemustani. Ensimmäisen illan ensimmäisellä yhteisellä aterialla totesin itselleni, että nyt olen kuin taivaassa. Kenenkään kanssa ei tarvinnut jutella yhtään mitään. Sai vaan olla hiljaa eikä tarvinnut potea huonoa omatuntoa siitä, että ei jaksanut smalltalkia tai verkostoitua kaikkien uusien tuttavuuksien kanssa. Yksinkertaisesti sai vain olla. Ja mikä hienointa, oli niin hiljaista ja rauhallista. Taustalla kuului vain hiljainen instrumentaalinen musiikki. Taivaallista!

Ennen retriittiä olin jännittänyt sitä, että osaanko olla hiljaa vai valtaako tarve puhua ja puhua. Vaikka viihdynkin monesti hiljaa niin ajattelin, että sitten kun oikein pitää olla hiljaa niin ehkä en kykenekään siihen. No kykenin. Lisäksi jännitin vähän sitä, että pystynkö olemaan ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Siihenkin pystyin, vaikka totuuden nimissä tunnustettakoon, että välillä hapuilin kännykkää ja himotti katsoa onko tullut viestejä ja mitä maailmalla on tapahtunut. Pidin himoni kuitenkin kurissa. Siitä olen ylpeä.

Mielestäni parasta retriitissä oli se, että pääsi aivan toiseen ympäristöön. Tapani mukaan en ollut turhia selvittänyt paikan sijaintia etukäteen ja sitä ei tarvinnutkaan tietää, koska sain kuljetuksen paikanpäälle. Olikin upea yllätys huomata, että maisemat olivat hyvin vaikuttavat. Luonto oli ihan lähellä. Oli järveä ja oli peltoja ja metsää. Sielu lepäsi niissä maisemissa ja oli mahtavaa ulkoilla. Tuntui myös siltä, että jätin kotiin kaikki murheet. Tai no, sen yhden ainoan murheen, mikä tuntui vielä lähtöpäivänä niin musertavalta. Ajattelin, että miten ihmeessä jaksan ilman mun koiria ja miten voin olla onnellinen ilman niitä. Ja siihenkin taisin saada vastauksen.

Oli nimittäin niin, että retriittiin oli tuotu kirjoja, joita sai halutessaan lukea. Sieltä sattui löytymään kirja, josta olin kuullut paljon hyvää ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Kirja oli Anthony de Mellon Havahtuminen. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin oman postauksen, mutta sanottakoon heti, että kirja teki vaikutuksen ja tuntui siltä, että mun oli tarkoitus lukea se juuri siinä hetkessä ja siellä. Kirjassa kuvailtiin ihmisen kärsimystä ja onnellisuuden esteitä niin, että se oli kuin suoraan elämästäni. Hahhah, se oli tavallaan niin hassua lukea. Sen avulla jollain tapaa käsittelin omaa suruani. Tuo kirja osaltaan teki mun retriitistä niin hienon kokemuksen, sillä sen parissa tykkäsin viettää aikaa ja sain sen kokonaan ahmittua. Hieman kyllä tuli esiin se suorittaja-Nanna, kun oli mukamas pakko lukea kirja loppuun retriitin aikana.

Unimaailmani oli tavanomaistakin rikkaampi retriitin aikana. Näin vaikka mitä unia. Hyviä unia ja painajaisia, mutta nukuin kyllä monta tuntia. Päivien aikana oli useampia meditaatiohetkiä, kun retriitin kaikki ihmiset, noin 19 meitä taisi olla, kerääntyi samaan huoneeseen hiljentymään. Huomasin, että kynttilänvalo oli meditaatiohetkissä itselleni sellainen todellinen katseenvangitsija. Olin siitä ihan lumoutunut. Lumouduin myös samantapaisesti lumisateesta ulkona ja järvellä uiskentelevista joutsenista. Niissä kaikissa oli jotain tosi taianomaista.

Vaikka sanoja ei vaihdettu ihmisten kanssa, koin silti meidät kaikki yhdeksi ryhmäksi. Koin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokainen ihminen tuntui myös jotenkin niin mukavalta ja ihanalta. Retriitissä oli tapana liikkua mahdollisimman rauhallisesti. Siinä huomasin, että oma kävelyni on aikamoista juoksua normaalisti. Sain ihan keskittyä siihen, että sain kävelytahtia vähän himmailtua. Se oli hyödyllinen kokemus ja sai miettimään sitä, että miksi kaikki pitää tehdä niin nopeasti ja tehokkaasti? Joskus hitaammin ja rauhallisemmin voi olla oikein hyvä. Toivon myös, että osaisin viettää enemmän aikaa ihan rauhassa luonnossa ja esimerkiksi viettää kotona pieniä meditaatiohetkiä kynttilänvalon äärellä. Luulen, että niillä voisi olla hyvää vaikutusta elämääni.

Kannatti uskaltautua mukaan hiljaisuuden retriittiin. Taas olin aikamoinen jännittäjä ennen lähtöä ja mietin, että miksi ihmeessä olin ikinä ilmoittautunut mukaan minnekään. No se lienee oma tapani suhtautua asioihin ja kappas taas kerran, kaikki päättyi niin hyvin ja kannatti. Ehkä on vielä jopa aikaista sanoa miten hiljaisuus vaikutti, mutta luulenpa, että se teki vain todella hyvää. Oli ihanaa olla ihmisten kanssa ja samalla tietää, että mitään ei tarvitse sanoa eikä tarvitse esittää mitään. Sai vain olla. Ihanan rentoa. Ja pukeutuminenkin oli niin rentoa, sekin oli kivaa. Mikä ei sitten ollut niin kivaa? Noh jos jotain negatiivista niin huoneeni oli niin kylmä, että palelin siellä osan ajasta ja retriitissä oli aika paljon kristillisyyttä omaan makuuni (uskontoasioista saatan muuten kirjoittaa postauksen lähiaikoina, sillä siitä heräsi ajatuksia) . Saa nähdä milloin tulee seuraava mahdollisuus hiljaisuuden retriittiin, mutta todellakin haluan uudelleenkin mennä.

Ihanaa viikkoa! <3