sunnuntai 13. elokuuta 2017

Uusi työ ja uusi elämä




Niinhän siinä kävi, että työttömyys ei kestänytkään loppuelämää kuten välillä jo tuumailin, vaan mulle löytyi työpaikka! Eikä edes mikä tahansa työ, vaan koulutustani vastaava työ ja vieläpä sellainen, mikä vastaa omia mielenkiinnonkohteitani. Eli voisi sanoa, että löytyi ihan täydellinen työ, eikä vain teoriassa, vaan myös käytännössä. Olen ollut uudesta työpaikastani todella innoissani. Työpaikallakin jaksan olla innoissani ja työpäivän jälkeenkin saatan fiilistellä omaa työtäni. On kiitollinen ja onnellinen olo! Sain sitä mitä tilasin universumilta! Kaikki se työttömyys ja odottelu olikin hyvästä näin jälkikäteen ajatellen.


Työnteon aloittaminen on ollut merkittävä muutos arkeen. Olen saanut totutella aamujen aikaisiin herätyksiin ja siihen, että en voi vain vapaasti hengailla koko päivää, vaan on tietty paikka, jonne menen tiettyyn aikaan ja josta pääsen pois vasta tiettyyn aikaan. Kyllähän se on tuntunut vapaudenriistolta tietyllä tapaa tällaiselle vapaudesta nauttivalle, mutta tiedostan hyvin, että sen olen vapaaehtoisesti itse itselleni valinnut. Ihanteellista olisi kuitenkin se, että voisin itse valita työaikani nykyistä vapaammin. Ihanteellista olisi myös se, että voisi käydä töissä ja silti nauttia runsaasta vapaa-ajasta. Arkena oma vapaa-aika hujahtaa todella nopeasti ja mielestäni sitä ei ole tarpeeseeni riittävästi. Minulle sopisi hyvin tehdä puolikasta päivää tai sitten esimerkiksi 3-4 työpäivää viikossa. Tämä olisi se ihanteellinen tilanne, jossa pääsisin itseäni toteuttamaan parhaiten ja jossa minulla olisi myös eniten annettavaa muille. Aikaiset aamut eivät myöskään ole mieleeni, vaikka olen aamuvirkku. Ihanteellisessa tilanteessa voisin kyllä herätä aikaisin, mutta mielelläni viettäisin rauhallista aamua, jossa esimerkiksi lukisin kirjaa tai kuuntelisin musiikkia ja söisin aamiaista ihan rauhassa kelloa katsomatta.


Olen todella onnellinen tehdessäni työtä, josta nautin. Työtehtävät ovat minulle sopivia ja tarjoavat sopivasti haastetta. Mikä parasta, työtehtävät myös ovat joka päivä vähän erilaiset. En siis pääse tylsistymään, jee! Ja hienoa on sekin, että teen työtä, jolla on merkitystä ja ennen kaikkea se, että teen työtä, josta voin olla ylpeä. Usein, melkein päivittäin, on tullut fiilis, että voiko työnteko olla näin kivaa miltä se on tuntunut! Vähän jopa syyllinen olo siitä, että nautin työstäni, hassua. Saan myös oppia töissä juuri niitä asioita, joita haluankin oppia. Minun ei tarvitse teeskennellä kiinnostunutta tai pakottaa itseäni kiinnostumaan jostakin, kivaa! Onnekseni työpaikallani on myös hyvä ilmapiiri. On ihanaa tuntea olonsa tervetulleeksi uudessa paikassa. Olen ihastuksissani siitä, että ihmiset esittäytyvät, neuvovat tarvittaessa ja siitä, että minuun suhtaudutaan tasavertaisena työkaverina. On kyllä paljon mitä voin hehkuttaa ja se on kivaa. Pakko vielä hehkuttaa, että mulla on töissä oma säädettävä pöytä eli saan seistä vaikka koko päivän!


Mennään kuitenkin ajassa vähän taaksepäin, ensimmäisiin päiviin. Se on niin hassua, miten voi ihminen jännittää ja miten paljon energiaa siinä meneekään. Ensimmäisinä päivinä keskityin vain selviämiseen ja olin jossain adrenaliiniryöpyssä. Uusia kasvoja ja nimiä tuli paljon. Sitä halusi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman itsestään kaikille, mikä stressasi joissakin tilanteissa. Esimerkiksi taukohuoneessa olisin halunnut olla puheliaampi ja sellainen rempseä, mutta todellisuus ei sitä ihan vastannut, mistä tuli epäonnistunut olo. Hassua, että koen epäonnistuneeni, kun eihän se edes ole mua, että olisin vieraassa seurassa heti puhelias ja rempseä. Olin vain aidosti siinä tilanteessa. Kai tämä on taas sitä, että oletan ihmisten pitävän ekstrovertistä käyttäytymisestä ja kuvittelen, että mun täytyy heitä miellyttää ja muuttua ekstrovertiksi, jotta olisin parempi työkaveri. Voi mua!


Ensimmäisinä päivinä työtilat tuntuivat monimutkaisilta ja tuntui saavutukselta löytää suorin tie taukohuoneeseen. Työkäytännöt vaikuttivat hankalilta muistaa. Omiin työtehtäviin liittyi kasapäin kysymyksiä, jotka tuntuivat tyhmiltä esitettäviksi. Oli aika astua omalta mukavuusalueelta ihan kunnolla epämukavuusalueelle: piti kysellä työkavereilta neuvoja jatkuvasti, piti soittaa puheluita ja kokea paljon ensimmäistä kertaa uusia tilanteita, joissa ei oikein tiennyt miten päin olisi. Ei mikään ihme, että työpäivän jälkeen tuntui kuin olisi päässyt vankilasta vapauteen! :D Onneksi muutaman ekan päivän jälkeen kaikki alkoi tuntua paljon helpommalta!


Olen fiilistellyt sitä, että työnteko on lisännyt onnellisuuttani ja hyvinvointiani. Olen miettinyt, että ehkä olin työttömänä vähän masentunutkin. Työttömänä ei tehnyt mieli huudella, että olen työtön, mutta nyt kerron mielelläni kaikille käyväni töissä ja mitä työkseni teen. Työttömänä oli vaikeampaa unelmoida, kun taloudellinen tilanne oli epävarma ja huono. Nyt näen tulevaisuuden valoisampana ja täynnä mahdollisuuksia, joita en työttömänä halunnut/voinut nähdä. On myös todella vapauttavaa, kun ei tarvitse hakea töitä ja miettiä koko ajan mitä seuraavaksi hakisi ja tuleeko kutsuja haastatteluihin. Huolia on vähemmän!

Työttömyyden ansiosta luulen, että kiitollisuuteni työtä kohtaan on suurempi kuin mitä se olisi ollut, jos en olisi ehtinyt työttömänä olla. Olen huomannut, että kyllä se työ myös tuo sellaista tärkeyden tunnetta, että on tärkeä ja tarvittu henkilö jossakin. Sitä en voi kyllä allekirjoittaa, että työssä olisi hyvää se, että on poissa kotoa, koska jos saisin valita niin kotoa käsin tehtävä työ olisi kyllä todella mieleeni. Parisuhteen kannalta kylläkin tykkään, että olen välillä puolisostani erossa ja tämän työnteko mahdollistaa hyvin. On kivaa, kun voi ikävöidä toista! Yhdessä vietettyä aikaa arvostaa enemmän. Itsevarmuutta työnteko antaa myös: tulee luottamusta siihen, että osaa ja pystyy töistä suoriutumaan ja se puolestaan boostaa jo nyt sitä uskoa, että tulee jatkossakin saamaan töitä ja suoriutumaan niistä. Täytyy pitää mielessä, että uusia töitä kannattaa hakea jo ennen nykyisten töiden päättymistä, jotta itsevarmuusboostaus on parhaimmillaan, eikä pääse yhtään laskemaan!


Onko teillä lukijoilla ollut samankaltaisia kokemuksia tai sitten ihan päinvastaisia? Kuulisin niistä mielelläni!


ps. Työnteon kielteisempiin puoliin muuten kuuluu se, että blogille ei jää yhtä paljon aikaa kuin ennen. :(

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämäni kymmenen musiikkikappaletta



Radioni johto hajosi (kiitos tästä vaan paljon eräälle pennulle) ja voi olla, että joudun luopumaan radiosta, jonka sain lahjaksi sinä kesänä, kun olin 11v. Paljon liittyy rakkaita muistoja tähän radioon ja siitä jotenkin inspiroiduin miettimään musiikin merkitystä itselleni. Huvikseni haastoin itseni miettimään elämäni merkittävimpiä musiikkikappaleita. Haastan muuten sinutkin mukaan! Voit kertoa oman listasi kommenteissa. Tässä tulee oma listani selitysten kanssa (eivät muuten ole missään tärkeysjärjestyksessä, se olisi liian haastavaa!) :

1. Carly Rae Jepsen - I really like you

Tämän biisin mieheni lähetti minulle viestillä, kun oli juuri valkenemassa, että olemme enemmän kuin ystäviä. Tämä oli siis syksyllä 2015. Kuuntelin biisiä sitten repeatilla koko päivän (ja varmaan pari seuraavaakin..) ihan fiiliksissä, kun olin oivaltanut samalla, että oli alkamassa jotain uutta ja merkittävää. Jo samana päivänä kävimme sen Keskustelun ja päätimme, että olemme pariskunta.


2. INNA feat. Daddy Yankee - More Than Friends

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran samalla viikolla, kun olin lähdössä ystävieni kanssa Kuubaan kesällä 2013. Musiikkivideolla ollaan rannalla ja fiilistelin tulevaa matkaa. Laulun sanat taisivat myös kolahtaa hyvin sinkkunaiseen, joka ei olisi pistänyt pahakseen matkaromanssia. ;) Ihastuin biisiin ikihyviksi ja yllätys oli melkoinen, kun Kuuba-reissusta tuli myös Inna-teemainen reissu. Kuubassa olin aika turhautunut, kun kaikki musiikki oli espanjaksi eikä oikein kolahtanut meikäläiseen. En ole ikinä niin ikävöinyt hyvää musiikkia kuin sillä reissulla. Yllätys oli siis melkoinen, kun kuulin juuri tämän Innan biisin reissulla. Kuulin sen ainakin kolme kertaa: kerran taksimme radiosta, kerran torilla ja kerran baarissa tanssilattialla. Viimeksi mainittuun baari-iltaan liittyi myös hauska sattuma, kun tanssin miehen kanssa, jolla sattui kännykkäkuvanaan olemaan kukas muu kuin Inna! Tämä biisi oli se, joka sai mut ihan liekkeihin aina kun kuulin sen.


3. Havana Brown - Warrior

Tämä biisi löytyi jotain niin jännää reittiä luokseni viime kesänä, etten edes muista, mutta valitsin sen kuunneltavaksi bussimatkalle, kun menin hyvästelemään Minniä viime vuoden heinäkuussa. Halusin biisin, joka antaa voimaa, ja jota en ”pilaa” suurella tunnelatauksella, vaan teen siitä itselleni erityisen. Bussissa ehdin kuunnella biisin muutaman kerran samalla kun tuijotin ikkunasta taivaan harmaita pilviä ja laskin pysäkkejä määränpäähän. Tarvitsin voimaa tulevaan koitokseen ja biisi auttoi siinä.


4. Evanescence - Bring me to life

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran Daredevil-leffassa keväällä 2003 ja sitten myöhemmin radiosta. Kun kuulin sen radiosta niin sitten se oli menoa. Kolahti niin lujaa! Ehkä se oli se oma sisäinen tuska, mihin tämä biisi sopi niin hyvin. En tiennyt minkälaista oli fanittaa jotain ennen kuin löysin tämän biisin. Biisin sanat kirjoitin englanninvihkooni, odotin jatkuvasti että kuulisin biisin radiosta (se oli sitä aikaa..) ja hankin biisin vielä kännykkäni soittoääneksi, ja tietysti myös se Daredevil-leffa oli saatava itselle :D Sitten tuli My Immortal biisi Evanescenceltä ja Going Under, eikä mahtanut mitään: musta tuli Evanescence-fani (harmillista mun äidille, joka ei voinut sietää Evanescencen musiikkia!). Erityisesti Fallen-albumi oli ihana ja niin merkittävä mulle. Sanottakoon vielä, että fanituksen huipentuma oli varmasti se hetki, kun kuulin biisin livenä Evanescencen konsertissa. Elämäni parhaita hetkiä ihan varmasti!


5. Lady Gaga - Applause

Tämä biisi tiivistää koko vaihto-opiskeluni Kaliforniassa vuonna 2013. Siihen aikaan fanitin Lady Gagaa täydestä sydämestä ja odotin hänen uusia biisejä innokkaasti. Sitten tämä biisi tuli ulos ja kuuntelin sitä ihan mielettömästi reissun aikana. Kuuntelin sitä kirjastossa, pyöräillessä, mun huoneessa ja autossa… Edelleen kun kuulen biisin, olen hetkessä Kaliforniassa ja niissä tunnelmissa. Tunnelmissa on unelmointia, onnellisuutta, yksinäisyyttä ja kaipausta kotiin.


6. Rihanna - Diamonds

Tätä biisiä olen kuunnellut joskus 2012-2013 niin paljon. Tämä on ollut se biisi, jolla mut on saanut hetkessä tanssilattialle. Tämä on biisi, jota olen laulanut ja tanssinut ja joka on antanut hyvää tsemppiä ja inspiraatiota moneen tilanteeseen. Muistan kirjoittaneeni vähän joka paikkaan tsempiksi "shine bright like a diamond!" :D Nyt kun tätä kirjoitan niin tuli mieleen, että Rihannalla on monta muutakin merkittävää biisiä mulle.. We found love, Rude boy, Disturbia..pistää miettimään, että onko Diamonds sittenkin se merkittävin..? Olkoon nyt niin.

7. ABBA - Mamma mia

Jos jotain olen perinyt isältäni niin Abba-innostuksen. Lapsena tuli kuunneltua Abbaa, mutta varsinainen fanitus alkoi vasta Mamma mia-leffan myötä, kun löysin biisit uudelleen. Kaikista Abban biiseistä tämä on kyllä se The Biisi. Olen laulanut biisiä monet kerrat esimerkiksi Singstar-pelissä ja muutenkin. Lisäksi karaokessa on tullut vedettyä tämä. Biisissä tulee mieleen ihania singstar-hetkiä ystävien kanssa ja Mamma mia-leffan katselukerrat sekä Lontoon Mamma mia-musikaali.


8. Tiktak - Lopeta

Jos pitäisi valita yksi biisi ala-asteelta niin se olisi tämä. Tiktak oli ensimmäisiä suosikkibändejäni ja tämä oli se biisi, mitä fanitettiin yhdessä ystävien kanssa. Ja ensimmäinen cd-ostokseni oli Tiktakin levy. Koulussa oli myös sellainen esiintymisilta, jossa kaverini kanssa laulettiin tämä biisi omalla koreografialla.


9. Evanescence - Missing

Koska fanitin nuoruudessani Evanescenceä hyvin paljon niin ehkä ei ole yllätys, että listalla on toinenkin Evanescencen biisi. :D Tämä kuuluu listalle ehdottomasti, koska tätä olen kuunnellut niin paljon ja etenkin aikana, kun olin masentunut eli joskus vuosina 2008-2011. Biisi sopi niihin tunnelmiin tosi hyvin ja antoi voimaa jaksaa elämää.


10. Dido - Here with me

Tämä biisi on yksi varhaisimpia ihastuksiani. Tätäkin olen metsästänyt radiosta niin, että sain sen nauhoitettua kasetille (kasetille!!!). Ah se tunne, kun tunnisti, että biisi alkoi soida.. Tähän biisiin liittyy muutakin kuin biisi-ihastuminen. Olin nimittäin hyvin koukussa sarjaan nimeltä Roswell ja tämä biisi soi siinä tunnarina. Tämä biisi symboloi mulle noin vuosia 1999-2003 ja niitä tunnelmia ja erityisesti sitä miten koukussa olin Roswell-sarjaan. Tästä tuli mieleen, että mähän haluan seuraavaksi tehdä listan mun merkittävimmistä tv-sarjoista! :D


Tunnelmat listauksen jälkeen? Olen aika tyytyväinen valintoihin. Kaikkiin valittuihin liittyy jotain merkittävää tunnelatausta ja muistoja niistä tilanteista, kun olen biisiä kuunnellut. Tietysti mieleen tulee muitakin biisejä ja muutaman biisin kanssa teki tiukkaa tehdä valintaa. On myös sellainen fiilis, että ehkä unohdin listalta jonkun tosi merkittävän biisin ja muistan sen myöhemmin. En ole miettinyt tällaista listausta aiemmin. Tämä lista jotenkin tuntuu hyvin kuvastavan mun elämää. Mun näköinen lista. Kuuntelin biisejä samalla kun tein listaa ja se oli ihanaa. Näin postauksen päätteeksi kerrottakoon, että kuulokkeisiin jäi soimaan Evanescence, yllätys yllätys :D

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Mitä olen oppinut työttömyydestä



Ajattelin kerätä tässä postauksessa yhteen niitä ajatuksia ja tuntemuksia, mitä työttömyys on tuonut eteeni käsiteltäviksi. Olen siis ollut valmistumisen jälkeen työtön puoli vuotta.

Töiden hakeminen on aika raskasta ja pitää sisällään kaikenlaista ajatustyötä. Työmahdollisuuksia tulee etsiä ja hakemuksia tulee täyttää ja lähettää. Tulee miettiä mikä on itselle sopiva määrä hakemuksia viikossa ja kuukaudessa, sillä kukaan ei sitä kerro. Mihin määrään olen tyytyväinen ja milloin ajatella, että en ole tehnyt riittävästi? Milloin olen laiska työtön ja milloin olen aktiivinen työtön? Sen voi ja saa itse määritellä.

Tulee miettiä mitä työtä lähtee hakemaan ja mitä jättää hakematta. Riittävätkö taitoni tähän työhön? Kiinnostaako tämä työ minua? Pitäisikö yrittää, vaikka en täytä kaikkia kriteereitä, koska jos sitä kuitenkin onnistaisi? Pitäisikö vain hakea, jotta saa edes jotain, vaikka työ ei innosta? Kuinka kauan hakea vain oman alan töitä ja milloin laajentaa hakua? Välillä toivoisi, että joku ulkopuolinen sanoisi, että tee näin ja näin, eikä että tarvitsee itse arvioida ja tehdä päätöksiä.

Hakemuksien täyttämisessä olen saanut harjoitella itseni mainostamista ihan kunnolla. Yleensä tuntuu, että yritän huijata ihmisiä. :D Jos saisin itse päättää niin haluaisin löytää töitä niin, että käyn haastattelussa juttelemassa ja näytän sillä tavalla persoonani. En myöskään haluaisi valita työpaikkoja vain työpaikkailmoitusten perusteella. Haluaisin tavata tulevat työkaverini ja fiilistellä työympäristöä ja päättää vasta sitten haluanko sinne. Ehkä tulevaisuudessa näin…

Työnhakuun liittyy omalla kohdallani suurtakin toiveikkuutta ja innostusta. Joistakin työilmoituksista tulee voimakas fiilis: ”Tämän mä haluan! Tämä mun on saatava! Tämä on niin mua!”. Vähän sama kuin selailisi asuntoja tai deitti-ilmoituksia tai olisi shoppailemassa vaatteita..:D Ja sitten työnhakuun liittyy pettymyksiä ja epätoivoa, kun ei päässytkään edes haastatteluun tai sitten ei päässyt haastattelua pidemmälle. Elämässä on tilanteita, kun pettymyksen jälkeen voi vain antaa asian olla ja luovuttaa, mutta työnhaussa pettymyksien jälkeen tulee nousta takaisin ylös ja jatkaa yrittämistä kunnes onnistuu. Toki luopumista tulee harjoiteltua, kun omat visiot tietyssä työpaikassa työskentelystä eivät toteudukaan (ainakaan juuri nyt).

Työttömänä miettii omaa arvoaan ihmisenä. Onko minulla arvoa, kun vain olen tekemättä mitään? Onko elämälläni merkitystä? Olenko muiden silmissä epäonnistunut ja huono ihminen? Kuuluisiko minun hävetä työttömyyttäni tai itseäni? Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa? Miksi en saa haastattelukutsuja? Miksi en saa töitä? Onko se työkokemuksen puute, osaamisen puute, ulkoinen habitus vai joku luonteenpiirre? Menneisyyttä tarkastelee välillä kriittisesti. Olenko sittenkin tehnyt ne oikeat valinnat, kun olen tässä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Vaikka välillä kävisi pohjamudissa ja tuntisi itsensä huonoksi niin hakemuksissa ja haastatteluissa tätä ei näytetä, vaan siellä loistetaan ja jaksetaan kertoa miten erinomainen työntekijä olisi. Jostain on löydettävä uskoa itseen ja toivoa aina vaan yhä uudestaan. Läheistenkin kesken voi olla joskus vaikea ilmaista sitä miltä tuntuu tulla torjutuksi uudelleen ja uudelleen ja elää pelossa, että ei koskaan saa töitä. Ihmisillä tuntuu olevan liian kiire vakuuttaa että töitä löytyy kyllä kunhan jaksaa yrittää (eiköhän jokainen työtön kuule tämän kerran jos toisenkin). Toiveikkuutta on hyvä pitää yllä, mutta tilaa tulisi antaa myös olla siellä epätoivossa ja saada purkaa niitäkin tunteita. Ei sellaisia tunteita pidä piilottaa, vaan tuoda myös näkyväksi. Itselleni ainakin on tärkeää, että läheisten kanssa ei tarvitse esittää mitään.

Tulevaisuuden epävarmuus korostuu. On vaikea suunnitella elämää eteenpäin, kun ei tiedä onko töissä esimerkiksi jo seuraavalla viikolla. On vaikea miettiä esimerkiksi lomamatkaa parin kuukauden päähän, kun ei tiedä onko töissä vai ei ja se saattaa olennaisesti vaikuttaa koko matkaan. Työttömyys on tavallaan hyvää aikaa lomailla, koska aikaahan on. Mutta ei se tunnu niin lomalta, kun on jatkuva huoli työtilanteesta. Sitä haluaisi tietää sen päivän, kun saa töitä. Sitten voisi olla rauhassa ja vaikka keskittyä lomailemiseen. Työttömänä epävarmuuden sietäminen ja kärsivällisyyden harjoitteleminen tulevat tutuiksi. Tuli myös mieleen, että jos on aiemmin tottunut pitämään kaikki langat käsissään niin työttömänä työnhakijana saa opetella olemaan toisten ihmisten varassa. Joku muu tekee valinnan ja päättää otetaanko sinut mukaan työtiimiin.

Rahahuolet pyörivät päässä. Rahat riittävät nyt, mutta entä kuukauden tai kahden kuukauden päästä? Mitä jos tulee jokin yllättävä meno? Ei tunnu kivalta himmailla ja elää pienempää elämää rahanpuutteen takia. Opiskellessa sitä tottui elämään pienellä summalla, joten siinä mielessä työttömyys ei ole ollut shokki. On vain tylsää vastata ei mahdollisuuksiin, mitkä kiinnostaisi, jos olisi enemmän rahaa. On paljon koulutuksia minne haluaisi, mutta ei pääse. Harrastukset maksavat, ulkomaanmatkat maksavat, tapahtumat maksavat.. Kun on aikaa niin ei ole rahaa. :D

Olen huomannut, että sosiaalisissa tilanteissa usein oletetaan, että ihmiset joko opiskelevat tai käyvät töissä. ”Mitä teet? Käytkö töissä vai opiskeletko?” kuuluu kysymys. Missä on vaihtoehto olla työtön? Opiskelupaikan tai työpaikan kertominen usein johtaa lisäkysymyksiin: ”minkälaista työtä teet? onko se haastavaa? oletko ollut pitkään siellä? onko opiskelu vaativaa? milloin valmistut?”, mutta jos sanot olevasi työtön niin saat ihmiset hiljaiseksi. 

Työttömänä on ihanaa, kun on aikaa. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja voi elää ihan omassa rytmissä. Voi tehdä niitä asioita, joista tykkää. Minä olen esimerkiksi keskittynyt kirjojen lukemiseen, kirjoittamiseen, liikuntaan, parisuhteeseen ja kaverisuhteisiin. Tylsää päivää ei ole ollut, sillä keksin helposti tekemistä. Harmi on se, että läheiset ovat vapaina vain iltaisin ja viikonloppuisin, jos silloinkaan, kun itsellä olisi aikaa nähdä vaikka millä mitalla. Jokaisella työttömällä muuten tulisi olla ainakin yksi toinen työtön kaverina ja vertaistukena. Olen saanut tosi paljon voidessani jakaa omaa kokemustani työttömänä toisen työttömän kanssa ja kuullessani minkälaiselta työttömyys on toisesta tuntunut. Sitä vahvistuu ja voimistuu ihan eri tavalla, kun tietää, ettei ole yksin tilanteessa! :)


Mielestäni työttömyydenkokemus on arvokas kokemus elämässä. Saa käsitellä vaikka mitä ajatuksia ja tuntemuksia sillä matkalla ja ymmärrys elämästä laajenee. Ajatukset työttömistä ja työttömyydestä ehkä myös muuttuvat oman kokemuksen myötä. Työttömyys voi myös näyttää kuka olet, kun et voi perustaa identiteettiäsi työn varaan tai olla jatkuvassa kiirepyörässä. Mitä siellä pinnan alla on?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ensimmäistä kertaa autokoulussa ja ajotunneilla!




Niin vain koitti se päivä, että päätin aloittaa autokoulun. Surprise! Ajokortille saattaa hyvin olla tulevaisuudessa käyttöä ja onhan se autokoulu ja etenkin sitten se autolla ajaminen sellainen kokemus, mikä olisi mukava kokea tässä elämässä. Ajotaito myös tuo omanlaistaan valtaa ja itsenäisyyttä, mikä on ihan hyvä asia. Ties mitä uusia mahdollisuuksia ajotaito avaakaan eteeni!

Ensimmäiset kaksi viikkoa kävin aktiivisesti teoriatunneilla ja niiden osalta onkin tunnit jo käytynä. Enää vain odottelen teoriakoepäivän lähestymistä. Teorian materiaaleista suurin osa tuntui aika itsestäänselvyyksiltä, mutta kyllä siellä on myös juttuja, joita opetella. Ihan mukavaa ja rentoa on ollut istua tunneilla. Suurin osa oppilaista on vaikuttanut 17–18-vuotiailta, joten siinä heidän vieressä on kyllä tuntenut itsensä hyvin kypsäksi aikuiseksi. Ihan mukavaa vaihtelua, kun yleensä tuntuu, että on joka paikassa se nuorin.

Ja sitten eräänä kauniina torstaipäivänä oli vuorossa paljon odotettu ensimmäinen ajotunti! Onneksi se tapahtui rauhallisella parkkipaikalla, joten sain rauhassa harjoitella liikkeelle lähtöä ja auton pysäytystä. Tunnilla käytiin läpi myös penkin ja peilien säädöt. Sitten vähän ajeltiin tietä pitkin, harjoiteltiin ratin kääntämistä (ajatella, että rattia pitää kääntää tietyllä tavalla! Oma luonnollisin tapani ei ollut se oikea..) ja harjoiteltiin myös vaihteen vaihtoa.

Ensimmäinen liikkeellelähtöni oli varovainen, mutta hyvin onnistunut. Toisella kertaa kiiruhdin ja auto sammui. Loput kerrat sitten keskityin olemaan varovainen, joten auto ei sammunut enää samasta syystä. Jarruttaessa se sitten sammui, kun jalka ei ollut kytkimellä. Vaihteen vaihto vaikutti monimutkaiselta, kun siinä tuli hallita sekä kytkin että kaasupoljin ja samanaikaisesti vaihtaa vaihde. Hallitsin jalat varsin hyvin (ajo-opettaja selosti vieressä hyvin ohjeita, joten tein vain täsmällisesti sen, mitä hän neuvoi), mutta vaihteen vaihdossa käytin kättäni liiankin nopeasti ja voimalla. Ajo-opettajaa nauratti tämä voimankäyttö ja sain ohjeistusta rauhallisempaan toimintatapaan. Huomattiin myös, että kakkosvaihteelle vaihtaessa käteni tekee liian suppeaa liikerataa, joten sain ohjeeksi ajatella, että kainalossani olisi pallo eli käden kuuluisi tehdä liikerata kauemmas taakse (ei siis itseeni päin, kuten käteni teki luonnollisesti).

Tunnin loputtua kävelin kotiin keho lievässä tärinätilassa. Oli se niin jännää! Ja oli kyllä makeeta istua ratin takana ja ohjata autoa eteenpäin. Tuli ihan mieleen, että olisi jossain huvipuistolaitteessa. Pelottavinta oli, jos vastaan tuli auto tai jos lähestyin suojatietä, enkä ollut varma miten saan auton tarvittaessa pysäytettyä. Jos olisin saanut itse päättää niin olisin halunnut ajaa ihan yksin jossain ilman minkäänlaista liikennettä! :D Oli jännää huomata, että auto liikkuu ilmankin kaasua!

Tänään oli 6.ajotunti. Joka kerta ajotuntia odottaessa jännittää ja sitten kun ajo on ohi niin huokaisee helpottuneena selviytymisestä ja on onnellinen loppupäivän. Ajaminen alkaa sujua joka kerta vähän paremmin eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Olen jo ajellut liikenteessä useamman kerran. On se ajaminen vaan jännää! Vielä tuntuu tosi vaikealta huomata kaikki tärkeät asiat liikenteessä. Kun keskityn auton ohjaamiseen niin en välttämättä huomaa liikennemerkkejä tai muuta liikennettä ja sitten taas kun keskityn liikenteeseen ja sen ympäristöön niin auton ohjaaminen on vähän sinnepäin. Toistaiseksi ei vielä yhtään kolaria eikä edes läheltä piti-tilannetta, joten olen tosi tyytyväinen!

Mitä nopeammin ajan niin sitä enemmän jännittää, koska auto menee omaan makuuni hyvin lujaa. Alamäet etenkin ovat kuin vuoristoradassa! Vaihteen vaihtaminen ajaessa alkaa sujua hyvin ja aika huomaamattomasti. Jarruttaminen vauhdista voisi vielä tapahtua mukavammin eikä ihan äkkijarrutuksena. Liikkeellelähdöt etenkin liikennevaloissa tuntuvat ärsyttävän hitailta, vaikka liikkeelle päästäänkin vielä vihreiden aikana. Jatkuvasti ajan liian oikealla ja saan ajo-opettajalta ohjeistusta siirtyä vähän enemmän vasempaan reunaan. Ehkäpä vähitellen alan hahmottaa auton paikan paremmin.

Mäkilähdöistä ajo-opettaja antaa 10+-merkintöjä eli niihin voin olla hyvin tyytyväinen. Risteykset tuntuvat tosi jänniltä ja ajaessa on vaikea samalla tehdä päätöstä siitä, että kuka väistää ja ketä. Jännitän myös sitä, että ehdinkö jarruttaa hyvin vai ajanko vielä jonkun päälle, jos en saa jalkoja siirrettyä polkimille tarpeeksi nopeasti. Olen aika epävarma siitä, että riittääkö vain pieni jarruttelu vai laitanko jalan kytkimelle ja jarrutan kunnolla. Jos pitää vaihtaa kaistaa ja katsella sivulle niin helposti unohdan ohjata autoa. Risteyksissäkin huomaan, että kun tarkkailen muuta liikennettä niin saatan unohtua katselemaan, vaikka pitäisi jo painaa kaasua ja mennä. On se vaan vaikeaa keskittyä moneen asiaan samanaikaisesti!

Ajo-opettajani mukaan edistyn hyvää vauhtia ja kaikki virheet ovat niitä perinteisiä ajo-opetukseen kuuluvia. Tästä se lähtee! On se hieno tunne, kun ajaa itse paikasta A paikkaan B ja se ajaminen muistuttaa ihan oikeaa ajamista. Toki vielä mennään aika hitaasti ja epävarmasti, mutta mitä enemmän ajaa niin sitä enemmän saa sitä varmuutta ja sitten tulee sitä nopeuttakin. Ajotunneilla voin myös harjoitella epäonnistumista ja virheiden tekemistä sekä sitä kautta lempeyttä itseäni kohtaan. Huomaan, että haluaisin ajaa täydellisesti ja oppia jokaisesta virheestä niin etten enää koskaan tekisi sitä samaa virhettä. Jokaisen opetettavan asiankin haluaisin oppia kerrasta niin, että ajo-opettajan ei tarvitsi sitä enää toistella. Tällainen vaativuus itseä kohtaan on ihan liikaa ja onneksi sentään tajuan sen, huoh. Huomaan myös, etten halua tuottaa pettymystä ajo-opettajalle ja haluan ajaa hyvin, jotta hän on mielissään. Ajotunneilla voisi olla helpompaa, jos en miettisi tällaista. Sitä paitsi ajo-opettajani on tosi mukava ja rento, mikä on ihanaa.


Olisi ihanaa saada kommenttikenttään teidän lukijoiden autokoulukokemuksia ja tunnelmia!

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Elämän mysteerit



Tuleeko teille muille elämässä välillä esiin tilanteita, kun vain mietitte, että mitä ihmettä? Tarkoitan sellaisia tilanteita, kun esimerkiksi mietitte jotakuta henkilöä ja sitten juuri tämä henkilö lähettää viestiä tai soittaa? Tai kun näette unta jostakin ja sitten se sama tapahtuu todellisuudessa? Tai kun toivotte jotakin vain ajatuksissa ja sitten pian saatte juuri sen? Tällaisina hetkinä minä usein mietin, että mitä ihmettä juuri tapahtui ja samalla se hymyilyttää.

Kerran näin unta siitä, että kaverini kertoi, että hänellä oli vaikeuksia poikaystävänsä kanssa. No herättyäni uni tuntui kummalliselta, koska kaverillani ei edes ollut mitään poikaystävää. Silti en saanut unta mielestäni ja kun näin seuraavan kerran kaveriani niin kerroin hänelle unestani. Ja mitä tapahtuikaan sitten! Hän kertoi seurustelevansa ja hän kertoi myös, että heillä oli joitakin vaikeuksia. Juttelimme pitkän tovin aiheesta, josta emme todennäköisesti olisi puhuneet sanaakaan, jos en olisi kertonut unestani. Mutta siis mitä ihmettä?

Ja ainakin kahdesti on tapahtunut niin, että lähetän kaverilleni kirjeen ulkomaille ja vastaanotan häneltä kirjeen, jossa on sama lähetyspäivämäärä! Ja tämä on ollut hyvin erikoista, koska ei sitä kirjeitä kovin usein lähetä ja sitten kun niin tapahtuu niin millä todennäköisyydellä tulee itse myös saamaan kirjeen? Mitä sitten tulee puheluihin tai viesteihin niin kyllä sitä melkein päivittäin käy niin, että kuulee toisesta juuri kun häntä on ajattelemassa. Ja joinakin päivinä sitä törmää johonkin kaveriin ihan sattumalta ja tuntuu, että siinä tapaamisessa on mukana jotain mystiikkaa.

On myös välillä tosi jänniä päiviä, kun näkee saman tuntemattoman ihmisen monta kertaa saman päivän tai saman viikon aikana vaikka missä paikoissa. Hän voi näkyä bussin ikkunasta, olla samassa kahvilassa, löytyä samasta kassajonosta ja lopulta vaikka olla samassa jumpassa. Ja sitten hän unohtuu takaisin tuntemattomaksi, kun häntä ei enää näekään. Oli vain jokin vaihe, kun hän näkyi ihan kaikkialla.

Mitä sitten ovat ne mysteerit, kun haaveilet jostain tuotteesta ja kaupassa huomaat juuri sen tuotteen olevan alennuksessa? Tai kun huomaat, että kirjastossa on esillä kiinnostava kirja ja lopulta tästä kirjasta, jota et olisi edes huomannut ellei se olisi ollut esillä, tuleekin yksi parhaista lukemistasi kirjoista?  Entä sitten kun tekee mieli jotain ruokaa ja sitten samana päivänä tai seuraavana joku tarjoaa sitä sinulle ilman, että hän tietää mitä sinun on tehnyt mieli? Joskus joku kavereista saattaa myös ehdottaa jotain sellaista tekemistä, mitä itse ajatteli ehdottaa, mutta ei ollut ehtinyt.

Sekin on jännä, että esimerkiksi sinkkuna saattoi olla pitkiä kausia, kun kukaan ei ollut kiinnostunut ja sitten kun ilmaantui joku kiinnostunut niin yhtäkkiä kiinnostuneita olikin heti muutama jonossa. Tai sitten kun etsii töitä ja mistään paikasta ei kuulu mitään, mutta sillä sekunnilla kun jostain kuuluu niin kuuluu sitten vähintäänkin jostain muustakin paikasta. Miten sekin on mahdollista, että usein kivat menot kasaantuvat samalle päivälle niin, että niistä joutuu valitsemaan? Miksei ne kivat menot voisi järjestäytyä mukavasti tyhjille päiville, kun niitä tyhjiä päiviä kuitenkin on enemmän kuin täysiä? Ja miksi kaikki tärkeät puhelut soitetaan juuri silloin, kun ei pääse vastaamaan?

Kun elämän mysteereitä alkaa miettimään niin niitähän alkaa nähdä vain enemmän kaikkialla. Tuntuu, että kaikki tutustumiset tärkeisiin ystäviinkin on alkaneet jostain jännästä mysteeristä. On vaikkapa sanonut jotain ja sen on kuullut oikea ihminen bussissa ja yhteinen tarina on lähtenyt siitä. Tai sitten on satuttu samaan työpaikkaan sen jälkeen, kun ensin ollaan viisi vuotta aikaisemmin oltu muutaman viikon kestävässä kirjeenvaihdossa. Yleensäkin on vain jotenkin ajauduttu samaan paikkaan samaan aikaan oli kyseessä sitten opinnot, bileet, harrastus tai työpaikka. Ihan näin välihuomiona vaikuttaa siltä, että tuossa on ne mun pääasialliset paikat ystävystyä ihmisten kanssa. :D

Ja tietysti ei pidä unohtaa sitä, miten kohtasin mieheni. Sehän se vasta mysteeri onkin, kun ollaan tutustuttu jo lapsina ja sitten noin 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen kohdataan taas ja rakastutaan.  Tämän hiljaisuuden aikana kerkesimme vierailemaan samoissa häissäkin, mutta emme nähneet toisiamme.  Olemme kylläkin muutamassa samassa häävalokuvassa, mikä on hassua! Ja mieheni äidin häävalokuvaotoksissa on kuva, jossa katson suoraan kameraan. Voi että!

Tämä postaus sai alkunsa siitä, kun tällä viikolla kuulin kuorsausta kahtena iltana rappukäytävässä ja mietin että mikähän mysteeri se on. Se oli kuitenkin vähän erilainen mysteeri kuin mistä päätin tässä postauksessa kirjoittaa. Nimittäin selvisi, että rappukäytävän alimmassa kerroksessa nukkui ihminen portaiden alla! Selvitin asian omin silmin turvanani pelottava pentuni Aina 3kk. Joka tapauksessa innostuin kirjoittamaan mysteereistä. Joitakin niistä voi selvittää ja toiset jäävät jänniksi mysteereiksi. Vielä ei kyllä tiedä, että onko tällä kuorsaavalla tyypillä jokin jännittävä rooli elämässäni. Toivon kyllä, että hän ei ilmestyisi oveni taakse!

Katsotaan minkälaisia mysteereitä elämällä on tarjota tällä viikolla meille! :)

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Pohdintaa vapaaehtoistöistä ja muiden auttamisesta



Olen harkinnut lopettavani vapaaehtoistyöt. En ole vielä tehnyt sitä virallisesti, mutta olen antanut ajatuksen kypsyä vähitellen. Oikeastaan juttu on niin, että haluan keskittyä enemmän itseeni. Haluan panostaa itseeni. On aika antaa itselleni enemmän kaikkea sitä mitä olen antanut niin paljon muille: myötätuntoa, hyväksyntää, läsnäoloa, voimaa ja aikaa.

Joitakin kuukausia on mennyt vapaaehtoistöissä niin, että en ole ollut siitä enää niin innoissani kuin joskus olin. Se on vähitellen alkanut tuntua velvollisuudelta tai jonkinmoiselta taakalta. Ja kyse on tosiaan vapaaehtoisuudesta eli näköjään sellaisestakin voi ottaa suorituspaineita. Olen huomannut, että täytän kalenteriani helposti kaikella muulla ja vapaaehtoistöiden mahduttaminen siihen joukkoon on tuntunut vaikealta. Niiden mahduttaminen kalenteriin on tuntunut vähän kuin vapauden riistolta ja olen mieluiten nauttinut vapaudesta kuin sitoutunut hommiin.

Vapaaehtoistyöt eivät ole myöskään enää antaneet sitä samaa iloa ja voimaa kuin aikaisemmin. Ehkä se on sitä, että olen tehnyt samaa hommaa jo niin kauan, että olen huomannut samojen asioiden toistuvan ja toistan vain itseäni oppimatta uutta, en tiedä. Ehkä se on sitä, että minun pitäisi varata aikaa ennakkoon vapaaehtoistyölle ja haluaisin mieluummin elää vapaan kalenterin kanssa ja mennä fiiliksen mukaan. Työllä on merkitystä ja arvoa ja siksi tuntuu vaikealta luopua siitä. Mutta onko järkeä pitää kiinni jostain, mitä ei voi tehdä ihan täydestä sydämestään? On tullut aika havahtua näihin merkkeihin ja tehdä muutosta.

Haluan edelleen auttaa muita, se on kyllä selvä. Auttamishaluni on hyvin vahva. En vain halua tehdä sitä niin, että kärsin itse. Monesti olen auttanut ja tehnyt muiden eteen asioita niin, että olen jättänyt omat tarpeeni taka-alalle. Nykyisin se kyllästyttää ja olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka tukevat ensisijaisesti omia tarpeitani. Minä ennen muita. Vihdoinkin! Ihana asia, joten miksi siinä on sellainen negatiivinen itsekäs kaiku omiin korviini? Olen pitkään vihannut itsekkyyttä ja itsekkäitä ihmisiä. En ole halunnut nähdä itsessäni lainkaan itsekkyyttä. Jossain vaiheessa alkoi ottaa päähän se itsensä jättäminen taka-alalle ja päätin, että harjoittelen itsekkyyttä. Ajatella, että oikeasti opettelen itsekkäämmäksi ihmiseksi! :D Entinen minä olisi tästä järkyttynyt!

On välillä ollut hassua, että olen ollut valmis auttamaan muita silloinkin, kun olen ollut itse se, joka olisi ollut avun tarpeessa. Sattuuhan näitä! :D Olen vain tosi herkkä tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan, enkä voi seurata sivusta kärsimystä tai jättää toista pulaan tai kokemaan mielipahaa. Mutta jos ei ole itse herkkänä kuulemaan omaa kärsimystä niin kuka sen sitten huomaa? Kuka pitää huolen siitä, että omat tarpeet tulevat kuulluksi, jos en minä itse? Kuka esimerkiksi pitää huolen siitä, että päivissäni on iloa, onnea ja lepoa, jos se en ole minä? Eli vapaaehtoistöiden lopettaminen on yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten pidän itsestäni ja tarpeistani huolta.

On monia tapoja olla avuksi muille ja yksi on ihan sekin, että pitää itsestään hyvää huolta. Vapaaehtoistöiden sijasta/lisäksi ihmisiä voi auttaa arjessa muutenkin. On paljon pieniä tekoja, joiden tekeminen ei vie aikaa juurikaan. Miksei työtehtävissäkin voisi olla avuksi? Voin oikeastaan ajatella, että tämä blogini kirjoittaminenkin on jonkinlaista auttamista, sillä teksteissä on oma voimansa esimerkiksi vertaistuen kautta.


Entä miksi pitäisi auttaa muita? Ei kai sitä varsinaisesti ”pidä”, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että saan yleensä paljon iloa siitä, että voin olla avuksi. Ehkä se tuo olon siitä, että on ihmisenä arvokas, kun on hyödyksi? Mielestäni sitä omaa auttamisenhaluakin kannattaa tarkastella kriittisesti. Ei vaikuta terveeltä, jos mittaa omaa arvoaan sillä, miten on hyödyksi muille. Näen, että oma arvo on jotain, mikä pysyy samana koko ajan, eikä riipu esimerkiksi siitä mitä tekee tai jättää tekemättä. Siis teoriassa näen sen tällä tavalla, mutta käytännössä yritän tämän tästä selittää itselleni jotain muuta. Tämän vapaaehtoistyöpäätöksen kanssa esimerkiksi minun täytyy vakuuttaa itseni siitä, että päätös ei vähennä arvoani ihmisenä tai tee minusta itsekästä (negatiivisessa merkityksessä) tai jotenkin huonoa ihmistä. Ajatusmaailmani ei päästä minua helpolla. Onkohan tämä ajatuskuvio kenellekään muulle tuttu?

Tämä on muuten blogini postaus nro 50, jee! Mukavaa viikonloppua lukijat! :)

maanantai 29. toukokuuta 2017

Lumin kuoleman äärellä




Lumin kuolinpäivän aamuna totesin moneen kertaan, että haluaisin pikakelata iltaan, jolloin hyvästelyt olisi jo ohi. Rankinta oli pari tuntia ennen h-hetkeä, kun tiesi, että kohta olisi hyvästien aika. Välillä tuli suunnattomia itkukohtauksia ja sitten itku oli taas hetkeksi poissa. Sitäkin rankempaa oli se viimeinen matka yhdessä eläinlääkärille ja hyvästely. Itkin kyllä paljon. Niin paljon, että silmät olivat todella väsyneet ja nenä niistämisestä kipeä…

Lumin kuolema oli niin kaunis ja hieno tilanne kuin se vain saattoi olla. Kaikki sujui tosi hyvin ja ns. oppikirjan mukaan. Eläinlääkäri oli mukava ja antoi sopivasti tilaa surra. Lumi sai herkutella vielä hetkeä ennen viimeistä piikkiä ja se oli mukavan pirteä automatkustaja. Päivä oli aurinkoisen kaunis ja Lumi haisteli voikukkia kävellessään omin jaloin autolta eläinlääkärin vastaanotolle. Päästiin suoraan huoneeseen sisälle ja koko toimenpide meni tosi nopeasti noin vartissa. Lumi sai paljon rapsutuksia ja nukahti vähitellen ikiuneen.

Kun eläinlääkärin tiloista astui ulos auringonpaisteeseen, fiilis oli epätodellinen. Oli outoa vain jatkaa elämää eteenpäin, kun oli juuri hyvästellyt perheenjäsenen ja kokenut jotain niin elämää mullistavaa. Silti, tuntui jotenkin myös rauhalliselta ja hyvältä. Oli kylläkin outoa ja surullista istua autossa, kun viimeksi olin istunut samalla paikalla Lumin kanssa. Kotiin päästyäni minulla oli fiilis, että haluan juhlia. Ehkä kummallista, mutta totta! Halusin tehdä jotakin hauskaa ja saada ajatukset Lumin kuolemasta ihan muualle. En olisi missään nimessä halunnut jäädä kotiin suremaan tapahtunutta neljän seinän sisälle, vaan halusin olla ulkona hyvässä seurassa. Mieheni kanssa suuntasimme piknikille ja meillä oli niin mukavaa, että se oli paras mahdollinen päätös päivälle. Päivä tuntui jopa hyvältä päivältä.

Seuraavat päivät otin hyvin rauhallisesti, koska muistin miten raskasta Minnin kuoleman jälkeen oli ollut. Odotin musertavaa surua, mutta se ei tullut. Minnin kuolema tuli aikanaan hyvin yllättäen ja oli minulle shokki. Kuolema tuntui väärältä niin monin tavoin. Lumin kuolema oli erilainen. Lumi oli saanut elää pitkään ja olin henkisesti valmistautunut hyvästelemään sen jo pidemmän aikaa. Luulen, että siksi en tunne suurta surua. Minnin kuoleman jälkeen tuntui vaikealta selvitä ihan jo perusarjesta, mutta Lumin kuoleman jälkeen arki on jatkunut sujuvasti mitä nyt pari ensimmäistä päivää olin vain todella väsynyt. Tämä oli jännä havainto.

Kuoleman äärellä on monenlaisia ajatuksia. Lumin kuolema nosti pintaan Minnin kuoleman ja sain tavallaan mahdollisuuden käsitellä sitäkin taas vähän lisää. Kun itkin Lumin kuolemaa niin itkin samalla vähän myös Minnin kuolemaa. Poissa on kaksi parasta ystävääni ja pitkäaikaista kämppäkaveria ja sitä on vaikea ymmärtää. Yhdessä hetkessä olemme kaikki täällä ja sitten yhdessä hetkessä kaksi on poissa ja minä olen silti jäljellä. Oman elämän jatkumisesta tuntee hieman syyllisyyttä. Kun joku kuolee niin sitä haluaisi pysäyttää koko maailman paikoilleen. Kun oma maailma pysähtyy niin on hassua katsoa miten kaikki jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas tuli ajatus siitä, että miksi ihmeessä otan koiria ja kiinnyn niihin, kun edessä on niistä luopuminen ennemmin tai myöhemmin? Katson pientä Ainaa ja mietin, että jonain päivänä hyvästelen hänetkin. Ymmärrän kyllä hyvin niitä ihmisiä, jotka haluavat olla ilman koiraa, kun ovat menettäneet koiran. Tätä asiaa olen miettinyt. Koiran kuolema on kuitenkin vain se yksi hetki ja enemmän on niitä hyviä ihania päiviä yhdessä. Siksi näkisin, että koiran ottaminen on kuitenkin omalla kohdallani kaiken arvoista ja se suru on sitten vain kestettävä, kun sen aika on.

Nyt surua varmasti osaltaan myös helpottaa se, että pikkuinen Aina on olemassa ja pitää kiireisenä. Voin suunnata Ainaan kaiken sen koirarakkauden ja kiintymyksen, mitä sisälläni on. :) En aio yhtään himmailla, vaan aion rakastaa ihan kunnolla ja kiintyä! En pelkää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuoleman äärellä olen huomannut, että olen paljon vahvempi kuin olen luullut ja se on voimauttavaa.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Aika päästää irti ja hyvästellä rakas perheenjäsen




Lapsena minulla oli suuri unelma. Halusin oman koiran. Lopulta 13-vuotiaana hartain toiveeni toteutui: meille muutti Lumi. Vielä tänäkin päivänä voin todeta, että se on ollut elämäni parhaita ja tärkeimpiä hetkiä. Siitä alkoi ihan uusi elämä ja tutustuminen koiramaailmaan. Oikeastaan en edes osannut kuvitella sitä kaikkea hauskaa, mitä koiran omistaminen toisi mukanaan. Oli kävely-, pyörä- ja juoksulenkkejä, koulutuksia, koirapuistoilua, yhteisiä bussimatkoja, kilpailuja ja paljon yhteisiä hetkiä kotona, metsissä, pelloilla ja kenttien laidoilla. Lumi toi elämääni paljon uusia mukavia ihmisiä ja koiria. On vaikea sanoin kuvailla sitä kaikkea mitä Lumi on tuonut elämääni.

Olenkin nyt haikein mielin, sillä on tullut aika luopua rakkaasta 14-vuotiaasta perheenjäsenestäni. Lumille on aika varattuna eläinlääkärille eutanasiaa varten. Tiedän milloin Lumi viettää viimeistä iltaa, yötä ja aamua. Tiedän montako päivää ja tuntia sillä vielä on aikaa. Surettaa.

Ajatukset käyvät tulevassa ja kuvittelen mielessäni tulevaa eläinlääkärikäyntiä. Mietin miten kaikki tapahtuu ja mitä haluan tehdä Lumin kanssa sen viimeisinä hetkinä. Olen miettinyt, että haluan antaa sille vielä joitakin oikein hyviä herkkuja. Haluan vielä rapsutella, pusutella ja halailla sitä. Edessä on viimeinen kerta, kun Lumille laitetaan sen oma kaulapanta ja hihna, viimeinen kerta kun se lähtee kotoa ja viimeinen yhteinen automatka. Haluaisin olla iloisena Lumin vierellä sen viimeiset hetket, mutta luulen tuhertavani itkua. Se tulee olemaan vaikea paikka.

Olen itkenyt monta kertaa Lumin menettämistä. Jo pari vuotta sitten aloin henkisesti valmistautua siihen, että yhteinen aika on vähenemässä. Viime kuukausina olen itkenyt ja tiennyt, että kohta on aika hyvästellä. Viime kuukaudet ovat olleet vaikeita. Olen ajatellut, että en kestä menettää Lumia. En varsinkaan näin pian Minnin kuoleman jälkeen. Olen myös ajatellut, että en kestä katsella Lumin koko ajan heikkenevää kuntoa. Olen toivonut, että olen vahva ja osaan oikealla hetkellä tehdä viimeisen ja vaikeimman päätöksen.

Päätös on nyt tehty ja tuntuu vähän jopa huojentavalta. Ei tarvitse enää miettiä ja stressata, että milloin sen aika on. Lumin kohdalla aika on nyt todella oikea. Ehkä aika olisi ollut jo joitakin päiviä tai viikkoja aiemmin, kuka tietää, mutta mieluiten se on nyt eikä myöhemmin. En halua sellaisen päivän ikinä koittavan, kun Lumin kunto romahtaa kunnolla ja se kokee suuria tuskia.

On aika päästää irti ja luopua, vaikka se tekee niin kipeää. En olisi halunnut tässä käyvän näin ja antaisin mitä vain, jos saisin nauttia Lumin seurasta vielä toiset 14 vuotta ja enemmänkin. Olisi hienoa saada viettää koko elämä Lumin kanssa. Yli puolet elämästäni olen viettänyt Lumin kanssa ja se on paljon se. Olen saanut jo niin paljon. Kiitollinen olen.

Niin se mun pieni 7-viikkoinen pentupallero kasvoi upeaksi koiraksi ja eli pitkän hyvän elämän. :) Kiitos Lumi, olet ollut ihana ja paras mahdollinen koira mulle. Aion olla vierelläsi loppuun asti. <3

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kylään saa tulla vain jos kotona on siistiä?




Vieraita tulossa ja paniikki käynnissä. Ehdinkö siivota? Tiskit on tiskaamatta, lattiat on imuroimatta, pöydät ovat täynnä tavaraa, tuoleilla on kasoittain vaatteita, sänky petaamatta, likainen vessa… Ennen vieraiden tuloa on täysi siivoustohina päällä. Kauppaan ja suihkuunkin pitää ehtiä ja vaatteetkin on valitsematta. Stressiä on ilmassa. Lopulta muutama minuutti ennen h-hetkeä olet vielä pyyhkimässä pöytiä tai imuroimassa etkä ehtinytkään syödä kuten olit suunnitellut. Siitä onkin helppoa siirtyä rennon ja ihanan emännän rooliin vastaanottamaan vieraita. Ja voihan helvetti, jos joku vieras yllättää ja tulee etuajassa!

Vieraiden tullessa sitä silmäilee vielä huoneiden nurkkia, että jotain pölyä ja hiekkaa jäi sittenkin. Sitä huomaa, että jokin tavara jäikin ikävästi esille ja yrittää siirtää sen piiloon ennen kuin vieras huomaa. Aurinkokin paistaa ikkunaan ja paljastaa, ettei ikkunoita ole pesty aikoihin. Tajuat myös, että unohdit pyyhkiä sen yhden tahran lattialta ja jääkaappi jäi ihan sotkuiseen kuntoon. Toivotat vieraita silti iloisesti tervetulleeksi ja heti toisessa lauseessa pahoittelet, että on sotkuista. Tuttua?

Hyvin tuttua ainakin täällä ja samalla tiedostan, miten hullua se on. Kotiinhan on tulossa kylään ystäviä. Eivät he arvostele siisteystasoa. Eivät he halua, että stressaat siivoamisesta. He haluavat nähdä sinut ja tulla käymään, ei kotisi järjestyksellä ole merkitystä. Mutta entä jos he näkevät sen todellisen sotkun missä asun ja järkyttyvät? Ehkä muutkin elävät sellaisessa sotkussa, mutta esittävät siistiä tyyppiä, kun vieraita tulee. On harvinaista päästä kylään sotkuiseen kotiin. Tietysti kaikki aina sanovat, että heillä on sotkuista, mutta kun kodin näkee niin ihan siistiltähän siellä näyttää. Helposti sitten tulee tunne, että on itse vain todella sotkuinen ihminen, kun omassa kodissa se sotku näyttää ihan muulta.

Palatakseni tuohon, että on harvinaista päästä kylään sotkuiseen kotiin niin sanottakoon, että olen saanut kunnian vierailla myös sotkuisissa kodeissa. Se on tuntunut usein ihanan kotoisalta. Ja olen ollut vaikuttunut siitä, että minut on otettu vastaan siihen aitoon kotiin. Ei siisteydessä tietenkään ole mitään pahaa, mutta mielestäni olisi mukavampaa nähdä kodit sellaisina kuin ne suurimman osan ajasta ovat. Jos ne ovat ihan tiptop-siistejä niin sitten ovat ja hyvä niin. Ihmisissä tykkään nähdä aitoutta ja sama on kodeissa. Tuntuisi myös hyvältä, että minuun luotettaisiin niin paljon, että minulle ei tarvitsisi esittää mitään.

Joidenkin mielestä siisti koti ehkä on merkki siitä, että vierasta arvostetaan. Samaa kategoriaa kuin, että meikkaisi naamansa merkkinä siitä, että arvostaa jotakuta toista ihmistä. Ymmärrän sen, mutta siihen ajatusmaailmaan minun on vaikeampi eläytyä. Olisi niin outoa, että joku ystävä loukkaantuisi siitä, että hänet on kutsuttu sotkun keskelle eikä häntä varten ole jaksettu siivota. En minä ainakaan loukkaantuisi sellaisesta ollenkaan, vaan enemmänkin ihailisin. Joskus muuten tosi siisteissä kodeissa on vaikea olla täysin rennosti, koska pelottaa, että itse sotkee sen siisteyden.

Kannattaa kyseenalaistaa sitä omaa siivoustarvettaan. Jos siivouspaniikki ei tunnu hyvältä niin miksi toteuttaa sitä? Mitä jos vain lakkaisit välittämästä kotisi siisteydestä ja keskittyisit nauttimaan siitä, että luoksesi on pian tulossa ystäviä kylään? On myös aika ikävää, jos monet vierailut jäävät toteutumatta sen takia, että et ehdi tai jaksa siivota ja et siksi voi kutsua ketään kylään. Yksi ratkaisu on tietysti myös se, että et jätä kaikkea siivoamista siihen kyläilypäivään vaan opettelet esimerkiksi siivoamaan vähän joka päivä ja keksit jokaiselle tavaralle jonkun oman paikan, jolloin mikään tavara ei ole vain sotkuna jossain. 

On hyvä muistaa sekin, että et ole yhtä kuin kotisi. Oli kotisi minkälainen tahansa niin olet ihmisenä aivan yhtä arvokas ja hyvä. Sillä ei ole merkitystä kuinka siisti kotisi on, kuinka kauniisti se on sisustettu tai kuinka arvokas se on. Sinä olet sinä ja uskoisin, että ystäväsi arvostavat sinua juuri sen takia eikä kotisi takia. Niin ja sellaiset ystävät, jotka tulevat arvostelemaan kotisi järjestystä ja valittavat epäsiisteydestä, voi vaikka jättää oven taakse tai ainakin kutsumatta seuraavalla kerralla. ;)


Tällaisia ajatuksia tällä kertaa, mahtavaa viikkoa kaikille! :)

perjantai 5. toukokuuta 2017

Häpeä alkoholistin lapsena varjosti elämääni




Tänään jatketaan häpeäteeman parissa. Haluan kertoa häpeästä, joka varjosti elämääni vuosikausia. Häpeän nimi on alkoholistivanhempi. Lapsena luulin olevani ainoa tämän häpeän kanssa, mutta nykyisin tiedän, että tämä häpeä on valitettavan yleinen. Siksi haluan jakaa kokemustani. Ehkä tekstistä on apua kohtalontovereille ja heille, jotka haluavat ymmärtää.

En tiedä miten häpeä sai alkunsa. Oliko se sillä hetkellä, kun ymmärsin, että kaikissa perheissä ei elettykään samalla tavalla? Oliko se sillä hetkellä, kun tajusin 7-vuotiaana, että kaverini ei uskaltanut tulla meille oudosti käyttäytyvän isäni vuoksi, vaan halusi mieluummin leikkiä ulkona talvipakkasessa? Vai tapahtuiko se jo aikaisemmin? Jostain kuitenkin tiesin, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Ja jostain tiesin, että siitä piti olla ihan hiljaa. Se oli perheen sisäinen salaisuus, josta ei voinut puhua.

Olin usein suorastaan kauhuissani jo pelkästä ajatuksesta, että joku luokkatovereistani saisi tietää isästäni. Ajattelin, että silloin kuolisin häpeästä. Siis ihan oikeasti kuolisin ja elämäni loppuisi siihen. Ajattelin, että menettäisin kaikki kaverini eikä kukaan kohtelisi minua enää samalla tavalla. Välillä otin puheeksi äitini kanssa idean siitä, että kertoisin kaikille, että isäni on kuollut ja meillä asuva tyyppi on joku muu. Jotenkin liitin itseni hyvin voimakkaasti isääni ja tällainen valhe olisi auttanut irrottautumaan häpeästä ainakin vähän.

Pidin huolen siitä, että en näyttäytynyt isäni kanssa. Olin lapsi, joka kielsi vanhempaa tulemasta koulunjuhliin. Uhkasin olla itse menemättä, jos hän tulisi paikalle kiellostani huolimatta. Hänen tulonsa olisi mielestäni pilannut elämäni. Joskus oli tilanteita, että isäni sattui esimerkiksi kävelemään ohi, kun olin kaverien kanssa. Se tuntui todella nololta. Useimmiten hän oli minulle näkymätön ja en näyttänyt eleelläkään tuntevani häntä.

Kavereiden kutsuminen kotiin oli oma lukunsa. Sitä varten tarvittiin valmisteluita. Pyysin isääni aina lupaamaan, että hän olisi sinä päivänä ilman alkoholia. Muistutin häntä useana päivänä, jotta varmasti saisin haluamani. Painotin miten tärkeää oli, että olisi edes tämä yksi päivä, kun hän ei juo. Uskoin, että minun takiani ja minun toiveesta hän voisi toteuttaa sellaisen palveluksen. Ajattelin, että hän välittäisi minusta sen verran, että se ei ole liikaa pyydetty. Lapsuuteni pahimpia pettymyksiä olivat ne hetket, kun tällaiset lupaukset rikottiin.  Koulupäivän jälkeen kotona saattoi odottaa jotain ihan muuta mitä oltiin yhdessä sovittu. Se häpeän määrä kaverin ollessa siinä läsnä... Kavereiden reaktio oli yleensä hiljaisuus. Ehkä he eivät tienneet mistä oli kyse tai sitten heillä ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä se oli helpotus, koska minullakaan ei ollut sanoja. Päiväkirjaan saattoi kyllä ilmestyä rankkaa vihaista vuodatusta...

En kyennyt ymmärtämään, että isäni oli niin välinpitämätön ja ilkeä. Siltä se näytti lapsen näkökulmasta. Tällaisten kokemusten jälkeen kavereiden kutsuminen jäi. Kehityin hyväksi valehtelijaksi, kun keksin syitä, miksi meille ei voinut tulla.  Onneksi sentään sain yleensä mennä kavereiden luo, sillä oli kiva nähdä kavereita muuallakin kuin vain koulussa. 


Halusin olla kuten muut ja halusin, että perheeni olisi kuten muiden perheet. Mutta perhe-elämä meillä ei ollut kuin muilla. Meillä juominen näkyi ja kuului. Se alkoi yleensä jo aamusta ja jatkui iltaan tai yöhön asti. Ei ollut väliä oliko arki vai viikonloppu. Opin kuuntelemaan pullojen ja tölkkien avausääniä ja laskemaan. Opin arvioimaan tilannetta. Tiesin milloin oli vielä turvallista liikkua kotona, milloin kannatti pysyä poissa näkyvistä ja milloin oli heti mentävä hätiin. Isäni juominen ei jäänyt muutamaan alkoholiannokseen, vaan se oli aina enemmän. Yleensä juominen loppui sammumiseen, nukahtamiseen tai sairaalareissuun.  Valitettavaa oli, että sitä ennen isässäni todella oli kestämistä. Perusarkeen kuului riitelyä, uhkailua ja aggressiivista käytöstä.

Todellisuudessa muillakaan ei ehkä ollut niin ruusuista ja ihanaa kuin mietin, mutta ajattelin mustavalkoisesti: muilla oli ihanaa ja normaalia, meillä oli epänormaalia ja kamalaa. Ja ajattelin myös, että meidän perhe oli ainoa perhe ongelman kanssa. En tuntenut ketään enkä ollut kuullut kenestäkään, joka oli samassa tilanteessa. Onneksi en ole ainoa lapsi, joten vertaistukea ja huumoria sain kyllä veljieni kanssa revittyä tilanteista. Siihen aikaan en tiennyt, että olisin ehkä voinut saada apua, jos olisin uskaltanut kertoa tilanteesta ulkopuoliselle. Tunsin myös todella voimakasta yksinäisyyttä ja voimattomuutta, kun en tiennyt muista kohtalontovereista.

Olin 19-vuotias, kun kerroin isäni alkoholismista parhaalle ystävälleni. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin kertoa. Voin sanoa, että se teki niin hyvää. Se tapahtui chat-keskustelussa myöhään illalla ja muistan vielä miten vaikeaa kertominen oli. Kirjoitin viestiä ja pyyhin sitä pois. Mietin moneen kertaan, että päästänkö salaisuuden ilmoille vai annanko olla. Onneksi uskalsin kertoa, koska se oli vapauttavaa. Toki tärisin jännityksestä ja en tainnut nukkua sinä yönä juurikaan, mutta se oli kuin iso kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Sen jälkeen kertomisesta tuli helpompaa ja oli ihanaa, että minun ei tarvinnut salailla.

Niihin aikoihin myös aloin todella ymmärtää, että meitä samoissa oloissa kasvaneita oli muitakin. Se auttoi päästämään irti häpeästä. Muutenkin ymmärsin, että ei ollut mitään syytä tuntea häpeää, koska ei ollut mitään hävettävää. Ei oikeasti. Edelleen kyllä tunnistan tietyissä tilanteissa häpeän, mutta se on huomattavasti pienempi nykyisin. En kuolisi, jos joku saisi tietää. Siksi uskallan tästä kirjoittaa ja uskon tämän postauksen haihduttavan pois häpeää entisestään. Tämä on myös juuri sellainen postaus, jonka olisin halunnut itse lukea nuorempana.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Hirveä häpeä jokaisesta mokasta ja epäonnistumisesta



Kerran olin menossa kotiin hissillä. Jostain syystä hissi pysähtyi pari kerrosta omaa kerrostani alempana, mutta en tajunnut sitä, vaan nousin hissistä ja etenin automaattisesti ”kotiovelleni”. Siinä sitten tovin sovitin avainta lukkoon ja ihmettelin, että miten se ei millään sopinut siihen. Mielessä ehti käydä, että joku on käynyt poissa ollessani vaihtamassa lukot. Kaiken lisäksi huomasin, että ovessa oli jonkinlaista kulumaa! Mietin, että joku on käynyt vahingoittamassa oveani. Hetki meni ja sitten tajusin mokani. Tuli kiire mennä kotiin ja häipyä paikalta ennen kuin jäisin kiinni murtautumisen yrityksestä. Hävetti!

Yleensä olen hyvä nimien kanssa. Jos en ole varma nimestä niin en yksinkertaisesti edes käytä sitä. Enhän halua tehdä virhettä. Minunkaltaiselle olikin aikamoinen moka, kun näin yllättäen tutun ihmisen ja kutsuin häntä väärällä nimellä. Olin juuri viestittelemässä kännykällä toisen ihmisen kanssa ja kun näin tämän tutun ihmisen niin aivan häkellyin ja tietysti kutsuin häntä tällä toisen ihmisen nimellä, kun se oli ensimmäisenä mielen päällä. Tajusin heti mokani ja sitten naureskelin hermostuneena, että kyllähän minä hänet muistan. Tilanteesta teki vielä pahemman se, että tällä ihmisellä oli seurassaan pari kaveria. Onnekseni tapahtumapaikkana oli juna-asema ja tilanne oli ohi junan tullessa eli hyvin pian, kun menimme junaan istumaan eri vaunuihin. Tilanne jatkui toki mielessäni vielä useita tunteja. Olin mokastani hyvin häpeissäni. Toivoin, että olisin voinut ottaa tilanteen uusiksi ja ilman mokaani.

Heikoin lenkki on ohjelma, johon en uskaltaisi mennä kokeilemaan taitojani. Olisi suuri häpeä vastata väärin johonkin helppoon kysymykseen kaikkien nähden. Omalla kohdallani tällaisia kysymyksiä voisi hyvinkin olla kysymykset pääkaupungeista, sodista ja hallitsijoista. Jo kavereidenkin kesken tuntuu välillä niin nololta, kun en tiedä Trivial Pursuitin niitä ns.helppoja kysymyksiä. Oman tietämättömyyden näyttäminen tuntuu vaikealta. Huomaan sen siitäkin, että en usein kehtaa kysyä tarkentavia kysymyksiä edes kavereiltani, vaikka niin kannattaisi tehdä. Sen sijaan vain nyökkäilen mukana ja esitän ymmärtäväni kaiken esimerkiksi politiikasta tai alueiden maantieteellisestä sijainnista.

Elämä on vaikeaa, kun yrittää selvitä päivistä ilman virheitä ja mokia. Kaikki täytyy kirjoittaa viesteihin tai facebook-päivityksiin niin hienosti, että yhtään kirjoitusvirhettä ei mahdu joukkoon. Välillä on helpompi jättää kokonaan kirjoittamatta niin säästyy siltä vaivalta ja mahdolliselta häpeältä. Keskustelutilanteissa on viisaampaa olla hiljaa kuin sanoa mahdollisesti jotain tyhmää. Ei kannata viitata oppitunnilla ellei ole ihan varma oikeasta vastauksesta. Ei kannata mennä ryhmäliikuntatunnilla eturiviin ellei osaa kaikkia liikkeitä. Ja apua, jos menee johonkin tilaisuuteen ja huomaa olevansa ali- tai ylipukeutunut tai sitten on paita väärinpäin. Tai mitä jos tahrii kuukautisverellä tuolin ja joku huomaa? Tai entä jos unohtaa vetää vessan ison hädän jälkeen ja joku huomaa? Huh huh..

Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät nauramaan omille virheilleen ja jättämään kaikki epäonnistumiset taakse. Varmasti on tilanteita, joissa pystyn tähän itsekin, mutta on niitäkin tilanteita, joissa epäonnistuminen vain jää vaivaamaan. Ajatella, että epäonnistumisen voi muistaa niin hyvin vielä vuosienkin päästä! Ja voi olla, että kaikkien vuosienkin jälkeen siitä hetkestä ei halua puhua, koska se vain hävettää liikaa. Häpeä on hyvin voimakas ja epämiellyttävä tunne. Se tuntuu ikävältä ja sietämättömältä. Omalla kohdallani tiedostan, että häpeän usein tarpeettomasti ja silloinkin aivan liian suuresti. Kai sitä pelkää, että ihmiset eivät hyväksy joukkoonsa, jos huomaavat, että ei olekaan täydellinen ja kaikkitietäväinen. Ehkä sitä pelkää, että onkin liian erilainen kuin kaikki muut? Mitä jos jääkin ulkopuolelle tai joutuu naurunalaiseksi?

Mitenhän sitä oppisi, että elämä ei ole niin vakavaa? Ajatella, jos voisi suhtautua jokaiseen mokaan ihan rennosti. Useinhan ei ole kyse maailman suurimmasta asiasta, vaikka se sillä hetkellä siltä voikin tuntua. Sitähän jopa sanotaan, että moka on lahja. Ja epäonnistumisia tarvitaan, jotta voi oppia ja kehittyä. Onnistumistakin voi edeltää useat epäonnistumiset. Epäonnistuminen on lisäksi hyvin inhimillistä, sillä emmehän me ole mitään koneita. Jos sitä vain osaisi antaa itselleen anteeksi kaikki virheet niin sekin olisi kyllä hieno askel. Se varmasti voisi vähentää häpeää. Kunpa kehittyisin siinä taidossa, enkä olisi itseäni kohtaan niin vaativa. On jännä, että epäonnistumista on niin vaikea hyväksyä omalle kohdalle, vaikka siihen osaa suhtautua lempeästi, kun on kyse jostakusta muusta.

On hauskaa leikitellä ajatuksella, että rupeaisin ihan tosissani vähän hulluttelemaan ja tekemään ihan tarkoituksella joitakin mokia. Mitä jos en vain ajattelisi niin paljon, vaan keskittyisin tekemiseen? Mitä jos toivottaisin kaikki epäonnistumiset tervetulleeksi enkä pelkäisi niitä? Ehkä voisin ottaa tehtäväkseni kohdata häpeää oikein kunnolla kunnes se ei enää tuntuisi niin kamalalta. Ehkä sitä voisi puhua suunsa puhtaaksi kaikesta häpeää aiheuttavasta ja jatkaa puheita kunnes häpeä on kokonaan poissa. Ehkä omista häpeänhetkistä voi tehdä näytelmiä, tarinoita ja stand-up-keikkoja. Ehkä oman mokansa voi jakaa sosiaalisessa mediassa. Olisi se aika hienoa, että oppisi ottamaan elämän rennommin, uskaltaisi tehdä virheitä ja jättäisi kaikenlaisen turhan häpeämisen taakse.



Hävettääkö mokat ja epäonnistumiset teitä lukijoitakin? Miten te suhtaudutte häpeään ja millä keinoilla selviätte siitä? Mitä ajatuksia teksti herätti? :)

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Tässä on Aina, meidän uusi perheenjäsen



Kauan odotettu pentu on vihdoin meillä kotona. Jippii!!!

Nimeksi tuli Aina. Nimenvalinnan vaiheista voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta tyydyn nyt vähän tiivistämään. Pitkään meillä oli mielessä kaksi nimeä (toinen oli oma suosikkini ja toinen kumppanini suosikki), mutta viimeisen odotteluviikon aikana etsittiin vielä uusia mahdollisia nimiä ja tehtiin pienet listat parhaista nimistä. Pari päivää ennen pennun hakemista katseltiin vielä eri suosikkinimien symbolisia merkityksiä ja pohdittiin nimeä. Monta hienoa nimeä sai mennä ja niistä luopuminen onkin se haaste, kun nimestä on päättämässä useampi kuin yksi ihminen.

Onneksi löytyi myös yhteinen suosikkinimi: Aina. Sen ääntäminen tuntui mukavalta ja helpolta. Nimi on kaunis ja sitä ei ole ihan jokaisella vastaantulevalla koiralla. Ja nimi sopii juuri tälle pennulle, koska se näyttää ihan Ainalta ja vaikuttaa Ainalta. Aina tarkoittaa esimerkiksi iloa, salamaa, kaunissilmäistä naista, maata, peiliä, ikuista ja sitä ainoaa (the only one). Haasteena nimessä on se, että aina on sanana sellainen, että se esiintyy yllättävänkin paljon jokapäiväisessä puheessa. Tätä ei tultu ajatelleeksi ja pistihän se miettimään, että onko nimi sittenkään hyvä. Aina tuntuu nimenä silti niin oikealta. Ehkä Ainan kuuluu olla Aina ja sillä selvä.


Aina vaikuttaa tosi reippaalta. Sen kanssa uskaltaa lähteä tutustumaan maailmaan hyvillä mielin. Se on utelias ja suhtautuu aika rennosti kaikkeen. Kaikki ihmiset ja koirat on siitä ihan tosi kivoja. Kulkuvälineissä matkustaminen on rentoa touhua: Aina pääasiassa nukkuu kaikki matkat. Parissa ostoskeskuksessakin on pyörähdetty ja sekin oli Ainasta mukavaa touhua. Vetoleikit ovat aivan erityisesti Ainan mieleen. Ruokahalu on vain kasvanut päivä päivältä ja alkupäivien nirsoa pentua voi alkaa kutsua ahneeksi. Aina on rauhallinen ja vilkas. Se osaa rauhoittua aika hyvin vaikka missä tilanteessa ja energiaakin löytyy välillä tuntikausiksi. Sylikoiraksikin Ainaa voisi kutsua, sillä se viihtyy hyvin sylissä ja hakeutuu mielellään nukkumaan lähelle.

Tämä sylikoirapiirre oli se, mihin ihastuimme Ainassa sen ollessa 3-viikkoinen. Se oli pentueensa ainoa, joka kiipesi syliin ja nukahti sitten siihen (muut pennut nukkuivat keskenään kasassa). Ensin minun syliin ja sitten kumppanini syliin. Ja myöhemmin 6-viikkoisena se oli ainoa pennuista, joka oli ihan rauhallisena meidän sylissä (muut vinkuivat ja olivat levottomia). Ihan kuin se olisi valinnut meidät perheekseen. Saimme esittää toiveen meille muuttavasta pennusta, mutta lopullisen päätöksen teki kasvattaja. Koko ajan sitä kuitenkin ajatteli, että jokainen pentu on varmasti hieno ja ihana, joten antaa kohtalon päättää. Tässä tapauksessa oli jollain tapaa helppoa luopua kontrolloinnista ja antaa elämän vain viedä lopputulokseen luottaen. Kyynel vierähti poskelle, kun tuli tieto, että juuri Aina muuttaa meille. Se tuntui niin oikealta. Ja sitten tuntui sekin selvältä, että tämän takia kuvitelmissani oli monta viikkoa seikkaillut eniten juuri Aina eikä kukaan muu pennuista, vaikka miten yritin välillä kuvitella pennun toisennäköiseksi.


Pentuarki on aika työlästä, vaikka samalla niin ihanaakin. Pissoja tulee sisälle ja niitä tulee siivottua. Välillä tulee kakkaakin, vaikka onneksi selvästi vähemmän kuin pissoja. Aina tykkää myös pureskella kaikkea, joten tarkkana saa olla, että suuhun ei eksy mitään kiellettyä. Haasteellisinta on ollut se, että Aina on touhuillut paljon myös öisin. Ensimmäinen viikko yhdessä menikin ihan väsyksissä, kun yöunet jäivät lyhyiksi ja samalla sitä yritti ahkerasti sosiaalistaa pentua ja saada pennun energiaa suunnattua niin, että se nukkuisi yöllä. Onneksi nyt on havaittavissa selkeää parannusta! Blogiakin jaksaa kirjoittaa, kun on takana parempi yö.

Yksinolonharjoittelussa on haasteena se, että olemme vielä aika sidoksissa Ainaan ja omat menot tulee sovittaa niin, että Ainalle ei tule pitkiä yksinoloaikoja. Välillä onkin tuntunut, että elämään ei oikein muuta juuri nyt mahdu kuin Aina. Ja sekin on hyvä niin juuri nyt, vaikka jo vähän kaipailen vapautta tulla ja mennä enemmän mieleni mukaan. Oma vapaus on selvästi hyvin tärkeässä arvossa itselläni. Onneksi tämä vaihe tällaisena on väliaikainen ja onneksi meitä koiranhoitajia on kaksi niin omaa aikaakin on mahdollista saada enemmän. Pentuarjessa olen myös huomannut, että keskittyminen johonkin muuhun kuin pentuun on ollut vaikeaa. Ainaa haluaisi tuijotella silloinkin, kun se nukkuu, koska se on vain niin suloinen. Ja silloin kun se on hereillä niin sen menoa tulee tarkkailtua hyvin paljon, vaikka ei välttämättä tarvitsisi.

Aina on kyllä niin söpö tapaus! On ihanaa kuunnella pienten tassujen askellusta lattiaa vasten. Ja se pieni heiluva häntä on niin söpö. Ja pennuntuoksu on jotain niin ihanaa! Kyllä todellakin voi olla niin kiitollinen ja onnellinen tästä kaikesta. Aina järjestää meille ihmisille myös mukavasti aivotyötä etenkin näyttäessään meille sitä söpön ulkokuoren alla olevaa riiviöpuolta. Riiviö haluisi komennella meitä antamaan ruokaa nopeammin ja se haluaisi, että pääsisi mukaamme sänkyyn ja sohvalle. Riiviö haluaisi roikkua myös jaloissa, käsissä ja hiuksissa sekä sisustaa kotiamme uusiksi. Saammekin olla tarkkana omasta johdonmukaisuudestamme ja siitä, että osaamme näyttää Ainalle mikä on meistä sopivaa käytöstä ja mikä ei.


Aina vaikuttaa hyvin ihanalta ja parhaalta pennulta meille. Maailmaa on kiva ihmetellä yhdessä. Tästä ne yhteiset seikkailut alkavat! :)

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Big Magic ja ajatuksia kirjoittamisesta



Luin Elizabeth Gilbertin kirjan Big Magic: Creative Living Beyond Fear ja poimin sieltä ajatuksia, jotka eniten osuivat ja upposivat juuri nyt. Täytyy sanoa, että kirja antoi mukavaa vertaistukea tällaiselle kaltaiselleni kirjan kirjoittamisesta haaveilevalle. Kirjan alku ei ihan ollut makuuni, mutta puolenvälin jälkeen innostuin lukemastani. En tiedä totuinko siinä vaiheessa kirjailijan persoonalliseen kirjoitustyyliin vai oliko aihe vain enemmän makuuni. Kirja on monen suosikki ja sitä kautta siihen päätin tarttuakin. Korviini on kantautunut kyllä myös pettymystä kirjaan eli ei ole kaikkien mieleen. Mikäpä toisaalta olisikaan.


”Whatever you practice, you will improve at”


Gilbert kertoi kirjoittaneensa jossain vaiheessa vähintään 30min joka ikinen päivä ja että hän teki niin vaikka sitten väkisin. Hän ei odottanut inspiraatiota. Koen, että olisi kyllä hyvä kirjoittaa säännöllisesti ja mahdollisimman paljon, jotta kehitystäkin tapahtuisi. Uskon ihan täysin siihen, että kirjoittamalla kehittyy kirjoittamisessa. Usein sitä kyllä vain odottaa sitä inspiraatiota ja sopivaa kirjoittamisfiilistä. Ei pitäisi jämähtää siihen.


”You are worthy regardless of the outcome. You will keep making your work regardless of the outcome. You were born to create regardless of the outcome. You will never lose trust in the creative process even when you don’t understand the outcome”


Tässä ydinsanoma oli jokseenkin, että kävi miten kävi niin luota itseesi ja jatka luovaa työtä riippumatta lopputuloksesta. Tosi motivoiva ja itseluottamusta vahvistava! Voisin kiinnittää tämän tekstin jonnekin näkyville muistutukseksi. Ei pidä liiaksi keskittyä siihen päämäärään ja lopputulokseen, vaan nauttia ihan siitä matkasta, luovasta prosessista.


”Forgive yourself if you made something and it didn’t work out. Let it go. Remember you’re nothing but a beginner. Always”


Tästä pidin. Välillä kun kirjoittaa jotain ihan kuraa ja kokee kirjoittajana olevansa ihan surkea niin vaatii taitoa olla armollinen itseä kohtaan ja jatkaa siitä huolimatta. Jotain maagista siinä on, että jos miettii itseään aloittelijana niin on helpompi toimia ja jättää kaikki paineet osaamisesta tai tietynlaisesta suoritustasosta. Voi vain keskittyä kirjoittamiseen.


”Please don’t mistake your work for a human child. Take things lightly”


Tämä oli erityisen hyvä ja samalla hauska! Olen huomannut, että itsekin saatan ajatella, että kirjoittamani teksti on jotenkin lapseni. Minähän sen juuri synnytin ja toin maailmaan. Sitä haluaisi varjella kaikelta kritiikiltä ja pitää suojassa. Kirjassa tuotiin esille, että siinä on haittapuolia, kun ajattelee näin. Omasta tekstistä tulee liian iso ja vakava juttu ja kaikki kritiikki otetaan hyvin henkilökohtaisesti. Olisi parempi ajatella omasta tekstistä kevyemmin ja vähemmän vakavasti.


”Done is better than good”

Kirjassa kerrottiin, että monet yrittävät niin kovasti saada aikaan jotain hyvää ja täydellistä mestariteosta, että se saattaa jäädä kokonaan syntymättä. Siksi tehty on aina parempi ja sitä kannattaisi mieluummin tavoitella. Minulla on taipumusta välillä perfektionismiin, joten tämä olisi hyvä pitää mielessä. Tätä taitoa harjoittelin viimeksi graduni kanssa. Se ei olisi vieläkään valmis, jos olisin pyrkinyt tekemään siitä hyvän.


”I pushed through my own shame”


Näin Gilbert kuvaili omaa kirjoittamistaan ja halusin muistaa tämän kohdan. Kyllä sitä aika usein kokee jonkinmoista häpeää omasta tekstistä joko jo kirjoittamisvaiheessa tai viimeistään sitten, kun tekstiä on näyttämässä jollekin. Tärkeää on muistaa, että häpeästä huolimatta kannattaa vain jatkaa kirjoittamista.


”People had some opinions about my novel for a short while and then everyone moved on, but I’d had a thrilling intellectual and emotional experience writing and the merits of that creative adventure were mine to keep forever”


Tässä sanomana oli muistaakseni se, että muiden mielipiteillä ei ole niin väliä, koska loppupeleissä he eivät edes jaksa ajatella teostasi ja sinua pitkään. Tärkeintä on ottaa ilo irti prosessista, koska sen kokemuksen saa aina pitää itse. Sitä kukaan ei vie.


”What happens if you pursue your passion forever but success never comes? When it’s for love, you will always do it anyhow”


Tämä on niin hyvin sanottu, että ei ole mitään lisättävää. Kyllä sitä välillä miettii, että mitä jos vain kirjoitan ja kirjoitan enkä kuitenkaan saavuta kirjailijan unelmaani. Onko kirjoittaminen sitten ollut vain ajanhukkaa? Ei se ole ajanhukkaa, kun sen tekee sydämestään. Kirjoittaminen on tapa elää. En osaisi olla kirjoittamatta. Menestyksellä ei ole niinkään väliä. Ja mitä se edes on? Eikö menestystä ole sekin, että tekee sitä mitä rakastaa?


”Get back to work. The treasures that are hidden inside you are hoping you will say yes”


Tämä oli sellainen inspiraatiota ja motivaatiota herättävä kohta. Seuraavaksi kirjoittamaan!


Luovuudentäyteistä viikkoa teille lukijoille! <3

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Meille tulee koiranpentu!


Mun rakas pentu vuodelta 2007. Ihanaa, että 2017 on myös pentuvuosi!

Nyt sen uskaltaa täälläkin kertoa, että meidän perhe saa nelijalkaisen perheenjäsenen! Kahdesta tulee kolme. Se tuntuu niin hyvältä! Viime viikot olen ollut yhtä hymyä vaan, kun olen pentua miettinyt. On ollut ihanaa käydä katsomassa pentuja kasvattajan luona. Sieltä kotimatka on sujunut leijuvissa onnellisissa tunnelmissa. Onnea on, että pentuja on voinut käydä katsomassa useampaan kertaan. Pennut kasvavat hurjaa vauhtia! Pienistä marsuista on hetkessä tullut jo koirannäköisiä otuksia, jotka seuraavat ihmistä, jahtaavat leluja ja painivat toistensa kanssa.

Me ollaan odotettu meidän pentua 9 kuukautta. Ja se aika on tuntunut todella pitkältä! Odottaminen olisi helpompaa, jos kotona olisi jo koira, sillä nyt pentukuume pääsi kyllä nousemaan korkeaksi. Olemme tutkineet kasvattajia läpi ja ottaneet yhteyttä sopiviin. Pentukuumeen kourissa tuli huomattua, että harmillisen vähän oli sopivia pentueita näkyvissä. Tuli myös huomattua, että pennut varattiin usein hyvissä ajoin jo ennen niiden syntymää eli välillä oltiin myöhässä silloinkin, kun luultiin olevamme ajoissa liikkeellä. Ja sitten kun oli ajoissa liikkeellä ja oli tiedossa sopiva pentue niin silloinkin riitti jännitettävää. Ensin odotettiin emäkoiran juoksun alkamista. Sitten pidettiin peukkuja, että astutus onnistuisi. Sen jälkeen odotettiin, että masussa olisi pentuja ja jännitettiin ultraa. Sitten oli tiedossa se kaikkein jännin hetki eli pentujen syntymä. Meneekö synnytys hyvin? Montako pentua syntyy? Meille (siis minulle) tärkeää oli tulevan pennun sukupuoli, joten pidettiin peukkuja, että sukupuolijakauma olisi sopiva.

Tämän jälkeenkään ei voinut huokaista helpotuksesta, paitsi vähäsen. Ei ollut varmaa, että meille riittäisi pentua, sillä pennuista kiinnostuneita oli huomattavasti enemmän kuin pentuja. Onnenpäivä oli se päivä, kun saimme tiedon siitä, että saamme pennun! Teki mieli innostua ja hyppiä riemusta! Olihan vielä toki mahdollista, että tulisi jokin mutka matkaan, joten saiko oikeastaan innostua vielä? Mitä jos pennuille kävisi jotakin? Mitä jos eläinlääkärintarkastuksessa ilmenee jotain ikävää? Mitä jos kasvattaja muuttaa mielensä meidän suhteen? Pennut on kohta 7 viikkoa ja kaikki on edelleenkin hyvin eli mitähän tässä vielä keksisi jännittää. :D

Jos jotain olen oppinut itsestäni tämän matkan aikana niin sen, että olen kärsimätön ja minun on vaikea kestää epävarmuutta. Miten paljon helpompaa olisi ollut vain luottaa siihen, että saadaan pentu ja kaikki menee hyvin! Olen elänyt viime viikot ja kuukaudet tilassa, jossa olen halunnut uskaltaa innostua ja iloita, mutta olen ollut myös varovainen ja valmis ottamaan pettymyksen vastaan. Jokin osa minussa on edelleenkin sitä mieltä, että sitten vasta saa innostua, kun on nimet kauppakirjassa ja pentu kotona. Epäilevät ajatukset uskottelevat, että vielä tulee jokin mutka matkaan ja koko homma peruuntuu, koska olisihan se liian hyvää ollakseen totta!

On tämä kyllä jännää aikaa! Minkälainen tyyppi sieltä meille oikein tuleekaan? Vähän jännittää sekin, että kun on kokemusta aika hienoista koirista entuudestaan niin mitä jos pentu onkin pettymys? Onkohan se edes mahdollista oikeasti? Tässä vähän aikaa sitten tuskailin, että jos olen jo kokenut the Elämäni koiran niin voiko mikään koira yltää enää samaan? Mitä jos vain vertailen enkä ole tyytyväinen mihinkään? Eräs ihminen sanoi viisaasti, että näitä Elämäni koiria voi olla useampia ja todennäköisyys, että saan sellaisen toistamiseen kasvaa mitä osaavampi koiraihminen olen. Näin haluaisin todella uskoa! Ja kyllähän tällä pennulla on kaikki potentiaali olla miten upea vain. Tämä pentu on tarkkaan valittu (tarkemmin kuin aiemmat koirani! hehe..) ja sen vanhemmat ovat omaa ihannekoiratyyppiäni.

Täällä me valmistaudutaan pennun kotiutumiseen. Koiratarvikkeet on valmiudessa. Koirakirjoja on tullut luettua, että olisi taas muistissa, että miten se arki pennun kanssa menikään. Teimme myös pennulle jo koulutussuunnitelman ensimmäistä päivää ja ensimmäistä viikkoa varten. Siinä on kaikkea sellaista, mitä halutaan muistaa harjoitella jo heti alussa. On esimerkiksi käsittelyharjoituksia, yksinoloharjoituksia, hihnassa kävelyä, leikkimistä ja muutenkin sellaista perusarkeen tutustumista. Vielä pitäisi kotia valmistella pentuturvalliseksi ennen odotettua päivää. Ja nimi on vielä valitsematta! Tämä on kaikki niin jännittävää ja ihanaa!


Tällaisissa pääsiäistunnelmissa täällä. Kirjoittelen lisää pentujuttuja myöhemmin. Oikein mukavaa pääsiäistä teille lukijoille!

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kouluajan uskomukset elämässäsi tänä päivänä




Kouluikäisenä en tiennyt paljoakaan siitä kuka olin, mikä minua kiinnosti tai missä olin hyvä. En edes miettinyt sellaisia asioita. Luotin palautteeseen, jota sain opettajilta ja koulukavereilta. Tietyistä taidoistani sain positiivista palautetta ja toisista sain negatiivista palautetta tai jäin kokonaan näkymättömäksi. Vielä aikuisiällä kaikki se positiivinen palaute lämmittää mieltä ja sellaisia on kiva muistella. Sain kehuja esimerkiksi vieraiden kielten oppimisesta ja kirjoitustaidosta! Negatiivinen palaute muistuu myös hyvin mieleen, jopa voimakkaammin kuin se positiivinen. Kaikki ne liikunta-, musiikki-, käsityö- ja kuvaamataidon tunnit…!

Voisin sanoa, että nämä saamani palautteet vaikuttivat minäkuvaani ja identiteettiini. Vasta aikuisiällä huomasin, että kärsin negatiivisesta palautteesta ja sen myötä tulleista negatiivisista uskomuksista. Ne rajoittivat elämääni. En voinut toteuttaa omaa potentiaaliani täysillä, vaan olin ahdannut itseni häkkiin. Minun on täytynyt kohdata nämä uskomukset ja tarkastella niitä. Haluanko edelleen pitää ne vai vaihtaa uusiin?

Oli esimerkiksi harmillista, että kouluaikoina uskoin olevani huono liikunnassa ja täysin epäliikunnallinen ihminen. Ahdistuin joukkuelajeista ja peleistä, joiden säännöistä en ollut varma ja joissa monet liikkuivat omaan makuuni liian hyökkäävästi ja kilpailuhenkisesti. Ahdistuin siitä, että aina oli pakko osallistua, vaikka ei ollut fiilistä tai kiinnostusta. Oli myös inhottavaa, että tuloksia juoksuajassa, pituushypyssä ja punnerrusten määrässä vertailtiin ja oma tulos tuli sanoa kaikkien kuullen. Kaikista inhottavinta oli kuitenkin oppilaiden suorittama joukkueiden valinta, jossa olin viimeisten valittujen joukossa. Se lannisti ja vakuutti entisestään siitä, että en osannut enkä ollut hyvä. Liikuntatunnit olivatkin ainoita tunteja koulussa, joihin väärensin lupalappuja ja lintsasin.

En enää muista miten se tapahtui, mutta aikuisiällä kiinnostuin juoksemisesta. Huomasin nauttivani siitä. Aluksi juoksukilometrejä kertyi vain vähän, mutta kehityin nopeasti. Niiden kilometrien aikana mietin omaa uskomustani liikunnasta. Mitä enemmän juoksin, sitä voimakkaammin halusin haastaa uskomukseni. Alkoi nimittäin vaikuttaa siltä, että olen liikunnallinen ihminen. Ja viimeistään uskoin olevani liikunnallinen ihminen siinä vaiheessa, kun juoksin ensimmäisen puolimaratonin ja kokonaisen maratonin. Ryhmäliikuntatunneille osallistuminen oli aluksi kauhistuttava ajatus, mutta juoksuharrastuksen myötä sekin oli alkanut kiinnostaa. 22-vuotiaana uskaltauduin tunnille ja sittenhän se oli menoa! Nykyisin en voisi kuvitella elämääni ilman liikuntaharrastusta ja pidän itseäni hyvin liikunnallisena ja liikunnallisesti taitavana.

Liikuntauskomukseni lisäksi olen ollut vakuuttunut siitä, että olen huono laulamaan, soittamaan, tekemään käsitöitä ja piirtämään. Musiikkitunneilla soittimia soittivat ne, jotka osasivat ja laulutaidosta hyvää palautetta sai vain osa oppilaista. Jostain se kuitenkin kumpuaa se sisäinen palo, vaikka olisi mitä uskomusta taustalla. Huomasin, että ihastuin laulamiseen, vaikka pitkään olin yrittänyt itseäni vakuuttaa siitä, että se ei kiinnosta (lapsena kyllä nauhoitin laulua kasetillekin ja yksi haaveammattini oli laulaja!). Singstar-pelistä tuli minulle erittäin tärkeä käännekohta. Aluksi hädintuskin uskalsin laulaa muiden kuullen, mutta vähitellen rohkeutta tuli lisää. Sen jälkeen siirryin laulamaan muutenkin ja nykyisin arkea on vaikea kuvitella ilman laulamista. Ja mitä tulee soittimiin niin koin oman läpimurtoni jokin aika sitten, kun sain kaikessa rauhassa kokeilla kitaransoittoa. Huomasin, että olinkin hyvä oppimaan ja nautin soittamisesta tavalla, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siitä alkoi uusi uskomukseni, että olen musikaalinen! Hiiteen se vanha uskomus, että en osaa enkä voi oppia.

Käsitöissä tuntui, että jäin yksin tekeleeni kanssa ja käsityönopettaja jopa meni karkuun, kun huomasi, että lähestyin taas kysymyksieni kanssa. Kuvaamataidosta taas muistan, että koin huonommuutta, kun en osannut piirtää tai maalata kuten luokan parhaimmat. Vielä ei ole sisäistä paloa tai kiinnostusta tarttua piirustuslehtiöön tai neulontapuikkoihin, joten näiden uskomusten rikkominen käytännön toiminnalla saa odottaa. Aiemmista uskomuksistani olen sen verran kuitenkin oppinut, että nämäkin uskomukset voivat olla ihan valmiita roskikseen heti kun vain valitsen päästää niistä irti.


Onko teillä lukijoilla myös tällaisia vanhoja uskomuksia vaikuttamassa elämäänne? Olisi kiva kuulla teidän tarinoita! :)


PS. Blogi löytyy nyt myös Facebookista! Tervetuloa tykkäämään! :) Ilmoitan siellä postauksista, joten blogin seuraaminen on entistäkin helpompaa. Käy tsekkaamassa: www.facebook.com/NannanValossa/

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Välit poikki ystävän kanssa




Tämä on aihe, joka on mietityttänyt todella paljon ja tästä vähän jännittää kirjoittaa, kun tiedän monen ystäväni lukevan tätä blogia. Aihe herättää minussa erilaisia tuntemuksia, kun mietin omia kokemuksiani välirikoista. Minussa herää syyllisyyttä, häpeää, vihaa, katkeruutta, surua ja kaipausta. Ihanteellisessa maailmassa kaikki ystävyyssuhteet kestäisivät maailman tappiin. Ihanteellisessa maailmassa kaikki ystävät olisivat ihania ja heidän kanssaan olisi aina ilo olla yhdessä. Tuntuu surulliselta, että ihminen, joka joskus merkitsi hyvin paljon ja oli korvaamaton, onkin yhtäkkiä poissa ystäväpiiristä. Eihän sen niin pitänyt mennä. Ikuista ystävyyttä vannottiin ja yhdessä tehtiin vaikka mitä.

Minulta on mennyt poikki neljä ystävyyssuhdetta elämäni aikana. En tiedä onko se vähän vai paljon. Olen tehnyt tietoisen aloitteen ystävyyssuhteen päättämisestä kolmen kohdalla ja yhdessä minut jätettiin. Kaikki olivat monin tavoin ihania ystäviä, mutta jossain vaiheessa ystävyyssuhde ei vain enää toiminut. Ehkä jompikumpi tai molemmat muuttuivat. Ehkä olosuhteet muuttuivat. Ehkä toisessa näkyi piirteitä, joita ei pystynyt kestämään enää. Ehkä tietyt teot tai tekemättä jättämiset veivät ystävyyden edellyttämän luottamuksen ja läheisyyden mennessään.

Mielelläni en päätä ystävyyssuhteita, sillä rakastan ystäviäni ja he merkitsevät minulle paljon. Joskus vain tulee eteen tilanteita, että se rakkaus ei riitäkään. Rakkaus voi muuttua turhautumiseksi, ärsytykseksi, vihaksi ja pettymykseksi. Ja mitä enemmän kielteisiä ajatuksia tulee ystävästä, sitä enemmän niitä edestään vain löytää ellei pysäytä kierrettä. Kierrettä ei ole helppo pysäyttää, jos ystävän tapaamisesta jää aina huono fiilis. Silloin on viisasta pysähtyä miettimään ystävyyden tilaa ja omaa hyvinvointia.

Ystävyyssuhteissa voi hyvin harjoitella rajojen asettamista. Äärimmäinen keino on pistää välit poikki. Joskus riittää pienemmät toimenpiteet ja niitä suosittelisinkin ehdottomasti ensin kokeilemaan. Mieti minkälaista käytöstä voit sallia ystävältäsi. Onko sinulle esimerkiksi okei, että ystäväsi sanaan ei voi luottaa? Saako hän rajoittaa sitä, kuka olet tai vaatia sinua toimimaan oman mielesi vastaisesti? Saako hän arvostella sinua? Onko ystävyyssuhteenne kaikin puolin tasapainossa?

Tarkkaile itseäsi. Odotatko innolla ystäväsi tapaamista vai onko ilmassa jännitystä ja ehkä jopa ahdistusta? Minkälainen olo sinulla on tapaamisen aikana? Haluaisitko mieluummin olla muualla vai onko sinulla mukavaa ystävän kanssa? Entä minkälainen olo on tapaamisen jälkeen? Oletko energinen, voimaantunut ja iloinen? Vai sittenkin väsynyt, kuormittunut ja entistäkin huonommalla fiiliksellä? Ehkä mietit jopa, että yhdestä tapaamisesta taas selvitty ja ei tarvitse hetkeen tavata, jos se sinusta on kiinni.

Minusta ei ole neuvomaan miten välit pistetään poikki. Se varmasti riippuu hyvin paljon tilanteesta ja osapuolista. Näkisin kuitenkin, että olisi hyvä pyrkiä tekemään se mahdollisimman ystävällisesti ja lempeästi, mutta kuitenkin niin jämäkästi ja suoraan, että homma tulee selväksi. Ei ole mukavaa jäädä epätietoisuuden tilaan ja pohtia miksi ystävyys kuihtui (kokemusta on). Inhottavinta olisi pistää välit poikki kamalassa suuttumuksen ja vihan tilassa. Siitä ei varmasti jäisi kummallekaan hyvät energiat.

Kuuluuko ylipäätään jäädä hyvät energiat, kun välit menee poikki? Ihanteellisessa tilanteessa ehkä tulisi vapauttava iloinen olo ja voimaantuisi entisestään. Olen tuntenut sitä näissä tilanteissa, joissa olen itse tehnyt aloitteen välien katkaisusta. Olen myös tuntenut vihaa ja katkeruutta tätä ystävää kohtaan. Miksi hänen piti pilata hyvä ystävyys ja olla sellainen kuin hän on? Miksi hänen piti käyttäytyä niin ikävästi? Olen tuntenut surua ja kaipausta. Miksi niin kävi? Miten selviän ilman häntä? Menetin läheisen ihmisen, jonka kanssa luulin olevani tekemisissä vielä pitkään.

Olen tuntenut syyllisyyttä. Teinkö liian rumasti ja pahasti? Teinkö virheen? Miten hän selviää ilman minua? Olen tuntenut häpeää. Mitä kaikki muut sanovat, kun heille selviää, että emme ole väleissä? Pitävätkö kaikki minua huonona ihmisenä, kun voin tehdä jotain niin kamalaa? Huomasin, että tärkeää oli opetella antamaan anteeksi itselle. Ehkä myös ystävälle, mutta omalla kohdallani kyse on ollut enemmän siitä, että annan itselleni anteeksi. Tärkeää on osata olla lempeä ja ymmärtäväinen. Tärkeää on osata hyväksyä tapahtunut ja jatkaa elämää. Ei kannata jäädä takertumaan, vaan päästää irti kun sen aika on. Sitä vielä harjoittelen, sillä aihe nousee välillä pintaan voimakkaasti.

Olen kokenut, että välirikon hetkellä tarvitsee tukea. Minulle on ollut tärkeää saada puhua asiasta. En olisi pystynyt käsittelemään sitä kaikkea tunneskaalaa yksin. Olisin varmasti tullut hulluksi. Vertaistukikin tekee todella hyvää. Monilla on kokemusta välirikoista ja se on lohduttavaa.

Meillä on oikeus valita ystävämme. Meillä on oikeus valita minkälaisessa seurassa olemme. Miksi meidän tulisi kärsiä, kun meillä on vapaus valita toisin? Potentiaalisia ystäviä on maailma täynnä, joten miksi täytyisi pitää kiinni ystävästä, joka aiheuttaa pahaa mieltä? Meillä ei ole mitään velvollisuutta olla samassa ystävyyssuhteessa koko elämää. Ei ystävyydessä ole oikein mitään mieltä, jos toinen osapuoli ei koe oloaan siinä hyväksi. Silloin on usein parempi molempien kannalta jatkaa eri suuntiin, vaikka se voi tehdä kipeää.

Entä onko mahdollista palata yhteen joskus ja kulkea taas yhdessä? Mietin sitä välillä. Omalla kohdallani voisin kuvitella, että niin voisi ehkä joskus tapahtua. Se vaatisi kuitenkin paljon työtä ja luottamuksen uudelleen rakentamista. Molempien pitäisi olla siihen halukkaita. Ehkä se vaatisi myös muuttumista. Ehkä olosuhteidenkin pitäisi olla tietynlaiset, että se voisi onnistua. Miksi en voisi antaa uusia mahdollisuuksia? Jokainenhan voi muuttua. Joskus välirikko voi toimia käännekohtanakin. Helppoa ei olisi jatkaa ystävän kanssa, kun taustalla olisi välirikko, mutta ehkä se voi joskus olla sen arvoista. Siitä en tiedä mitään, koska kokemusta ei ole. Helpommalla varmaan kuitenkin pääsisi etsimällä ihan uuden ystävän.


Tällaisia ajatuksia halusin jakaa tästä aiheesta ja kuulisin mielelläni lukijoiden kokemuksia. Mitä ajatuksia sinulle heräsi näistä pohdinnoista?

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Introvertti ja sosiaaliset taidot



Yhteiskunnassamme ihaillaan ulospäin suuntautuneita ihmisiä. Työnantajat hakevat sosiaalisia ulospäin suuntautuneita ihmisiä. On hienoa olla hyvä esiintyjä, jolla riittää juttua. Miten käy introvertin näillä markkinoilla? Kannattaako työhakemuksessa mainita introverttiyttä ollenkaan? Tuleeko introvertistä heti mieleen ihminen, joka on sisäänpäin kääntynyt erakko? Ihminen vailla kiinnostusta muihin ihmisiin ja sosiaalisilta taidoiltaan kyvytön? Kuka palkkaisi asiakaspalvelutehtäviin hiljaisen introvertti-ihmisen, jos valittavana on puheliaita ekstrovertti-ihmisiä?

Introvertin ja ekstrovertin keskeinen ero on siinä, että introvertti kuluttaa voimavaroja ihmisten kanssa seurustellessa, kun ekstrovertti saa samasta toiminnasta lisäenergiaa. Siinäpä se. Erona ei ole siis se, että toinen persoonatyyppi olisi parempi sosiaalisissa taidoissa. Sosiaaliset taidot eivät riipu introverttiydestä tai ekstroverttiydestä. Kumpi tahansa voi olla sosiaalisesti hyvin lahjakas ja taitava. Tämä on jotain, mitä mielestäni tulisi painottaa, sillä ennakkoluulona saatetaan ajatella, että sosiaalisissa taidoissa introvertti häviää ekstrovertille. Sosiaaliset taidot saattavat vain näkyä eri tavalla. Introvertin ja ekstrovertin vuorovaikutustavat ovat erilaiset, mutta kummankaan tapa ei ole toista parempi tai huonompi. Näen introverttinä selvänä epäkohtana sen, että jostain syystä ekstroverttinen vuorovaikutustapa saa osakseen enemmän ihannointia ja ekstroverttejä saatetaan suosia esimerkiksi työnhaussa.

Jos sosiaalisia taitoja miettii niin ensimmäisenä mieleen tulee kyky ilmaista itseä suullisesti (ja kirjallisesti, koska nykypäivänä niin kommunikoidaan hyvin paljon myös), kyky kuunnella, kyky keskustella vastavuoroisesti yhdessä ja kyky huomioida toista. Pohdin seuraavaksi miten nämä taidot näkyvät introvertillä ja ekstrovertillä ja minkälaisia eroja näissä voi olla.

Kyky ilmaista itseä suullisesti saattaa korostua ekstrovertilla, sillä usein ekstrovertti vain avaa suutaan varsin paljon ja tuo taitoa näkyväksi. Se on toinen juttu sitten, että onko puheen sisällä todellista sisältöä. ;) Introvertti ei välttämättä pääse näyttämään suullisen ilmaisun osaamistaan niin paljon kuin ekstrovertti, sillä suullisen puheenvuoron ottamiseen saattaa olla suurempi kynnys. On mahdollista, että kun suullista ilmaisua ei pääse harjoittelemaan niin se jää heikommaksi kuin ekstrovertillä. Toisaalta jos ajatellaan, että introvertti mielessään suunnittelee puheenvuoronsa ensin ja puhuu vasta sitten niin voisi kuvitella, että ilmaisu tapahtuisi taitavasti ja tällöin ekstroverttiä ehkä paremmin. Nopeissa käänteissä sitten ekstrovertti voisi olla taitavampi, kun sanat ovat ilmoilla nopeasti. Suullinen ilmaisutaito voi siis olla aivan yhtä hyvä molemmilla. Kirjallisessa ilmaisussa introvertti saattaa olla taitavampi, jos hän on tottunut asioimaan enemmän kirjallisesti ihmisten kanssa kuin suullisesti. Perinteisesti kirjallista ilmaisua pidetään introverttien vahvuutena. Silti, hyvinhän se kirjallinen ilmaisutaito voi olla vahva myös ekstrovertti-ihmisellä.

Introvertti puolestaan voi näyttäytyä ekstroverttiä helpommin hyvänä kuuntelijana, sillä hän saattaa tuoda näkyville hiljaisuutta ja puhetilaa toiselle. Hiljaisuus keskustelussa toisen puhuessa ei silti takaa sitä, että siinä oikeasti kuunnellaan. Kyse voi olla oman puheenvuoron miettimisestä tai muusta sisäisestä puheesta. Kuuntelutaidossa introvertti ja ekstrovertti voivat olla yhtä taitavia. Introvertti on tosin saattanut harjoitella kuuntelua ekstroverttiä enemmän, kun ei välttämättä ole niin puhelias, mikä voisi antaa edellykset paremmalle kuuntelutaidolle. Kuuntelutaitoa on perinteisesti pidetty introverttien erityisenä vahvuutena.

Kyky keskustella vastavuoroisesti yhdessä koostuu hyvästä kuuntelutaidosta ja hyvistä puhetaidoista sekä hyvästä kyvystä huomioida toista. Tässäkin introvertti ja ekstrovertti voivat olla yhtä taitavia. Perinteisesti ekstrovertille voi olla haastavampaa antaa puhetilaa toiselle, kun introvertin haasteena voi olla liiallisen puhetilan antaminen. Kyky huomioida toista voi näyttäytyä vaikka miten. Se voi olla tilan antamista, se voi olla ystävällinen hymy, se voi olla avun tarjoaminen tai vaikka tervehtiminen. Joskus ekstrovertti voi tehdä toisen huomioimisesta näkyvän numeron ja introvertti voi tehdä saman teon varsin huomaamattomasti. Tällöin voi jäädä sellainen kuva, että ekstrovertti olisi se taitavampi, jos hän toi sen näkyväksi paremmin.

Toivottavaa olisi, että työpaikoillakin arvostettaisiin ihmisten erilaisuutta. Ei ole ihanteellista, että jokainen työntekijä on ekstrovertti tai introvertti. Kummassakin persoonallisuuspiirteessä on omat vahvuutensa ja haasteensa. Kysyin alussa, että miksi palkata introvertti asiakaspalvelutehtäviin. Sosiaalisten taitojen ollessa hyvät, ei ole mitään syytä olla palkkaamatta! Ja saanen vielä esitellä introverttien perinteisiä vahvuuksia lisää: muiden kunnioittaminen, empatiakyky (taito tehdä kompromisseja, välttää konflikteja ja sovitella diplomaattisesti), huolellisuus ja riskien välttäminen, olennaisen hahmottaminen, keskittymiskyky, rauhallisuus ja selkeys, kyky ajatella analyyttisesti (suunnittelutaito, ongelmanratkaisutaito ja tiedonjäsennys) sekä sinnikkyys ja pitkäjänteisyys (syvällinen paneutuminen asioihin). Näitä vahvuuksia kannattaisi hyödyntää työpaikoilla.

Yhteenvetona: Introverttiys, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot voivat siis hyvinkin löytyä samasta ihmisestä. Asiakaspalvelutehtävissä introvertti voi olla mitä parhain työntekijä. Jos työnhakuilmoituksessa tai koulutusmainoksessa haetaan ulospäin suuntautuneita henkilöitä niin nämä henkilöt voivat hyvin olla myös introvertteja! Vaikka ulospäin suuntautunut henkilö on määritelty yhdessä sanakirjassa ihmisten parissa viihtyväksi ekstrovertiksi ja toisessa sanakirjassa seurallisen avoimeksi ekstrovertiksi niin mitä sitten. Introvertti voi hyvin viihtyä ihmisten parissa ja hän voi olla seurallinen ja avoin.

Tämä postaus syntyi vahvasta halusta tuoda näkyväksi introvertin sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja, koska meissä introverteissä on niin paljon potentiaalia, mitä ei välttämättä yhteiskunnassa tiedosteta.