Ota rennosti, kaikki menee hyvin

Oprah Winfrey paljasti, että lähes jokainen hänen ohjelmansa vieras olisi antanut otsikon mukaisen vinkin nuoremmalle itselleen eli neuvonut itseään ottamaan rennommin, sillä kaikki menee hyvin. Miten helpompaa elämä voisikaan olla, jos kykenisi jatkuvasti uskomaan, että kaikki menee hyvin? Mitä jos vain ottaisi rennosti ja luottaisi elämään? Mitä jos luopuisi kaikesta stressaamisesta ja epätoivoon vajoamisesta? Se olisi niin houkuttelevaa. Sitä päästäisi irti aikamoisesta murehtimiskuormasta ja voisi suunnata energiaa enemmän sitä kohti, minne oikeasti haluaa mennä.

Voisinpa todeta, että toteutan tätä rentoutta ja luottamusta elämään kaikin siemauksin, mutta tässä iskee välillä kaikenlaista stressiä, pelkoa ja epätoivoa. Mitä jos en koskaan saa töitä? Tai mitä jos en vain koskaan saa juuri sitä unelmatyötä ja olen haaveillut ihan turhaan? Entä sitten taloudellinen tilanne? Mitä jos rahat loppuvat, enkä selviydy? Mitä jos en koskaan saa lapsia? Mitä jos sairastun vakavasti? Mitä jos jään aivan yksin, eikä ympärilläni ole yhtäkkiä ketään? Ja entä jos en koskaan saavuta mitään merkittävää elämässäni?

Juuri nyt haluaisin jotakin varmuutta ja merkkiä siitä, että elämä tulee antamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja että voin luottaa siihen, että olen oikealla polulla. Haluaisin tietää päivämääriä enkä kulkea enää tätä sumuista epävarmuudenpolkua. Se auttaisi jaksamaan ja voisi ottaa rennommin. Kunpa jotenkin saisin tietää, että miten elämässä oikein tulee käymään. Ja sitten taas toisaalta, jos saisin tietää, että haaveeni eivät tule toteutumaan niin siinä kyllä putoisi aikamoinen pohja koko elämältä ja pitäisi miettiä oman elämän tarkoitustakin uudemman kerran. Koska juuri ne haaveet ja unelmat ovat niitä, joiden voimalla jaksaa kaiken epävarmuuden ja ikävänkin keskellä. Ja niihin haluaisin todella uskoa ja luottaa.

Haluan myös uskoa siihen, että kaikella on joku tarkoituksensa ja loppujen lopuksi kaikki menee juuri kuten pitääkin ja siinä mielessä siis aina hyvin. Voisi sanoa, että oma uskontoni on sitä, että luotan jonkinlaiseen suurempaan universumin voimaan ja energiaan, joka vie eteenpäin ja antaa kaiken sen, mitä tarvitsen (myös kaiken sen mitä en tiedä tarvitsevani), jotta voin olla se kuka olen ja kehittyä sellaiseksi kuin minun kuuluu kehittyä tässä elämässä. Luotan siis johonkin suurempaan voimaan, mutta luotan myös itseeni sitä kautta, että olen osa tätä voimaa ja energiaa. Tämä on se mihin haluan uskoa ja se auttaa erityisesti vastoinkäymisissä ja epävarmuuden keskellä. Se myös jotenkin antaa elämälle sitä tarkoitusta. En ehkä osaa määritellä uskoani tämän tarkemmin tähän, mutta halusin yrittää sen määrittelemistä. Osallistuin viikko sitten erääseen uskonnolliseen tapahtumaan ja siellä ollessa mietin omaa uskoani ja sen määritelmää ja näkymistä elämässäni. Joten tässä postauksessa on ajatuksia, mitä siitäkin lähti liikkeelle.

Vaikka välillä uskoni vähän horjuukin ja sitä tapahtumien tarkoitusta on vaikea ymmärtää niin tähän mennessä on kyllä uskomattoman paljon tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat myöhemmin johtaneet johonkin vielä parempaan. Sitä on vähän hankala selittää näin, mutta on esimerkiksi paljon ihmisiä, jotka ovat yllättäen tulleet elämääni ja heidän myötään elämääni on tullut enemmän kaipaamiani asioita. Joku asia on johtanut toiseen ja sitä rataa. Ja näen, että monet elämäni tapahtumat ovat muokanneet minusta ihmisenä sellaisen, josta on tänä päivänä hyötyä jännissäkin paikoissa. Yllättävilläkin asioilla saattaa olla merkitystä. Elämä voi olla ihmeellistä ja taianomaistakin. Ilman uskoani elämä tuntuisi todella ennalta-arvaamattomalta, turvattomalta ja merkityksettömältä.

On hassua, että uskonasiat ovat usein sellaisia, joista ei ole sopivaa keskustella. Kai se on niin, että asia on niin henkilökohtainen, että pelätään aiheesta syntyviä erimielisyyksiä tai vaikkapa oman uskon horjumista. Silti tuntuu jännältä, että ei ole kyllä aavistustakaan, että mihin ja miten lähipiirissäni uskotaan vai uskotaanko mihinkään. Siitä huolimatta minulta usein saattaa lipsahtaa esimerkiksi seuraavanlaisia lausahduksia ”ehkäpä näin on tarkoitettu”, ”se on johdatusta johonkin hienompaan” ja ”mitähän universumi tahtoo sanoa?” :D Varmaan tämä blogikin on saanut jo osansa näistä lausahduksista, jos alkaa sisältöä tarkemmin syynäämään. Nämä pohjautuvat omaan uskonkäsitykseeni. Kyllä minullekin toisaalta toivotetaan siunauksia ja puhutaan rukoilemisesta, enkä ole niistä moksiskaan. Uskosta ja uskonnoista (en oikein tiedä kummasta puhua tässä yhteydessä vai olisiko sittenkin parempi puhua elämänkatsomuksesta?) olen sitä mieltä, että jokainen saa uskoa mihin haluaa niin kauan kuin ei aiheuta sillä muille kärsimystä ja toivottavaa olisi, että kukaan ei uskoisi sellaiseen, mikä aiheuttaa itselle kärsimystä.

Olisi jännää kuulla, että mihin te lukijat uskotte? Ja miksi? Tarvitaanko teidän mielestä jotain uskoa, kun on kyse elämään luottamisesta? Pitääkö muuten elämään edes luottaa? Luotatteko te?

Ensimmäistä kertaa naistenpiirissä ja vau!

Olin kuullut naistenpiireistä ensimmäistä kertaa viime syksynä ja siitä lähtien mielessä oli kytenyt ajatus, että haluan osallistua heti, kun sellainen järjestetään lähistöllä. Naistenpiiri ajatuksena kuulosti niin hyvältä. Naistenpiirissä siis annetaan jokaiselle naiselle vuoro puhua omista ajatuksista, tunteista ja kokemuksista ilman, että kukaan keskeyttää. Muut kuuntelevat ja ovat läsnä. Puheenvuoron jälkeen muut saavat halutessaan kommentoida. Piirissä voi olla jokin tietty teema, josta puhutaan. Tarkoituksena naistenpiirissä on jakaa omaa kokemusta, tukea muita ja voimaantua yhdessä.

Osallistuminen jännitti. Mietin etukäteen, että uskallankohan avata suutani ollenkaan, saanko suunvuoroa niin isossa joukossa (en muistanut, että piirissä jokaiselle annetaan vuoro puhua ja silloin kukaan ei saa keskeyttää) ja tervehdinkö muita osallistujia kättelyllä, halauksella vai pelkästään sanomalla hei. Tämä viimeisin ratkesi lopulta niin, että käytin noita kaikkia tervehtimistapoja luontevasti tilanteen mukaan (tämä on niin tyypillinen ratkaisu, että ihmetyttää että silti jaksan usein käyttää energiaa sen etukäteen pohtimiseen). Kun saavuin tilaan ja huomasin suitsukkeen tuoksun niin alkoi jännittää minkälaiseen paikkaan olin tullut. Asiaa ei auttanut se, että huomasin seuraavaksi, että huoneessa oli tyynyt lattialla piirimuodostelmassa ja keskellä kynttilöitä. Ihmisistä välittyi kuitenkin hyvä energia, joten en ollut huolissani. Onhan minulla myös aiempaa kokemusta erikoisista ja kummallisista tilanteista, jotka ovat olleet lopulta hyviä kokemuksia, joten se vahvisti rohkeutta olla mukana jossakin uudessa ja tuntemattomassa. 

Valitsin istumapaikakseni mukavantuntuisen tyynyn ensimmäisten joukossa ja sitten vain odottelin, että me kaikki 13 naista olimme piirissä. Yksi naisista oli varannut tilan meille ja toimi piirin järjestäjänä ja ohjaajana. Hän kävi vielä naistenpiirin tarkoituksen ja ohjeistuksen läpi. Tällä kertaa naistenpiirissä ei ollut mitään varsinaista teemaa. Ennen piirin alkua ohjeistettiin, että saa olla oma itsensä ja saa itse määritellä minkä verran haluaa jakaa. Suurin osa osallistujista oli naistenpiirissä ensimmäistä kertaa, mikä huojensi omaa oloani. Jännitystä kuitenkin lisäsi vähän se, että osa piiriläisistä tunsi toisensa entuudestaan ja se, että naistenpiiriin oli varattuna aikaa 3 tunnin verran enkä tiennyt mitä kaikkea tuo 3 tuntia tulisi sisältämään (esim. pelkäsin, että se sisältäisi jotain kummallista toiminnallista heittäytymistä, mikä ei olisi ollut itselle luontevaa).

Sitten alkoi piirityöskentely. Halutessaan sai ottaa voimakiven omalla puhevuorollaan ja pitää sitä käsissä puhuessa. Kun oli puhunut, sai valita halutessaan enkelikortin pakasta ja lukea sen ääneen. Aluksi kun näin kivet ja enkelikortit ja kuulin puhuttavan planeetoista ja chakroista niin vähän häkellyin, mutta siitäkin toivuin sitten, kun tajusin, että ne eivät olleet kaikille muillekaan tuttua kauraa. Oli jotenkin mukavaa ihmetellä niitä yhdessä. Jokin osa mua pitää niitä hihhulitouhuina, joihin ei pidä hurahtaa ja jokin osa mua on hyvin kiinnostunut ja haluaisi tulkita omaa elämää tällaisilla välineillä. Näin jo mielessäni, että jonain päivänä omistan enkelikortteja ja puhun chakroista…

Piirissä nautin tosi paljon siitä, että sain kuulla muiden elämästä. Oli ihailtavaa miten avoimesti osallistujat kertoivat asioitaan, niitä vaikeampiakin asioita. Mielessäni fiilistelin, että tämähän oli juuri sitä, mistä olin haaveillut. Halusin kohdata aitoja ihmisiä ja kuulla juuri sellaisia tarinoita, mitä he jakoivat. Huomasin, että pystyin samaistumaan jokaisen kokemukseen jollakin tasolla ja oli aika mieletön tunne, kun huomasi, miten paljon meillä oli yhteistä. Kuuntelemista ja läsnäoloa varjosti jonkin verran se, että jännitin omaa vuoroani. Toivoin, että olisin voinut kirjoittaa paperille kaikkea sitä, mitä aion sanoa vuorollani, koska pelkäsin, että en muistaisi mitään ja sekoilisin vain. En tiedä johtuiko se myös jännittämisestä vai muusta, mutta istuminen lattialla vaati sitä, että siirtelin jalkojani ja käsiäni omasta mielestäni jatkuvasti. :D

Omalla vuorollani, mikä koitti vasta 2,5 tunnin jälkeen aloituksesta (ihanaa odottelua, haha!), uskalsin ottaa voimakiven käsiini, vaikka siinä sitä sitten heitin vain hermostuksissani kädeltä toiselle eli ei mikään rauhallinen näky varmaan. Mutta täytyihän sitä kokeilla! Vuoroani odotellessa olin miettinyt, että olisi niin mun tapaista jakaa jotakin vain lyhyesti, koska en osaa pitää pitkää puheenvuoroa (ilman muistiinpanoja etenkään) ja se olisi niin helppoa. Mutta ei, en halunnut tehdä niin. Tunsin miten sisältäni kumpusi taistelutahtoa ja voimaa. Miksi jättäisin käyttämättä tilaisuuden puhua, kun se minulle oikein tarjottimella annetaan? Miksi kuuntelisin muita minuuttitolkulla ja arvostaen enkä soisi itselleni mitään arvoa puhujana ja jakajana, vaan sivuuttaisin oman tarpeeni tulla kuulluksi? Niin paljon olen elämässäni kuunnellut ja tarkkaillut muita oman tarpeeni kustannuksella, että tajusin siinä ennen omaa vuoroani, että nyt kyllä en sivuuta itseäni.

Mistä sitten puhuin? En oikein edes muista enää. Muistan aloittaneeni nimen ja asuinpaikan kertomisella ja lopettaneeni vuoroni enkelikortin lukemisella (enkelikortin otsikko oli Pyyntö). Siinä sivussa tosiaan heittelin käsissäni sitä voimakiveä ja muistan sanoneeni monta kertaa sanoja ”sitten” ja ”tota” (tämä on hyvin olennaista tietoa kirjoittaa tänne!). Se ei ollut liian lyhyt puheenvuoro omaan makuuni, vaan oikeastaan sopiva. Paljon jäi kyllä sanomatta asioita, jotka olisin voinut sanoa (kotimatkalla pidinkin mielessäni jo uutta puheenvuoroa, joka sisälsi näitä sanomattomia asioita. Niin tyypillistä!), mutta sain sanottua tärkeimpiä juuri siinä hetkessä. Oli vähän yllätys itselle, miten siinä piirissä kaikkien nähden liikutuin kertoessani koiratilanteestani. Yleensä kun yritän pitää itseni kontrollissa ja olla aina niin cool niin tämä oli edistystä, vaikkakin vähän menin hämilleni, kun en pystynyt puhumaan samalla kun tunne otti vallan. Menetin siis hetkeksi kontrollin tai ehkäpä en menettänyt, vaan valitsin luopua siitä. Ilmapiiri oli sen verran hyvä, että se varmasti mahdollisti tämän ja luulen, että tämä oli todella hyväksi minulle! Puheenvuoroni päättyessä sain myös hyvää tukea muilta.

Loppuyhteenvetona toteaisin, että 3 tuntia meni vauhdilla. Ilmapiiri oli todella hyvä ja sitä tunsi sellaista vähän mystistä ja taianomaistakin yhteyttä kaikkiin piirin naisiin. Oli hämmentävä tunne lähteä kotimatkalle yksin sen juuri koetun yhteyden jälkeen. Jäi tunne, että olin juuri oikeassa paikassa ja että haluan ehdottomasti uudestaankin osallistua naistenpiiriin. Voisi myös sanoa, että koin voimaantuvani tässä tapaamisessa. Sain voimaa muista ja löysin sisältäni sellaista voimaa, mikä ei ole hetkeen ollut vahvasti läsnä elämässäni. Yritän saada tästä voimasta nyt vahvemmin kiinni.