Tässä on Aina, meidän uusi perheenjäsen

Kauan odotettu pentu on vihdoin meillä kotona. Jippii!!!

Nimeksi tuli Aina. Nimenvalinnan vaiheista voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta tyydyn nyt vähän tiivistämään. Pitkään meillä oli mielessä kaksi nimeä (toinen oli oma suosikkini ja toinen kumppanini suosikki), mutta viimeisen odotteluviikon aikana etsittiin vielä uusia mahdollisia nimiä ja tehtiin pienet listat parhaista nimistä. Pari päivää ennen pennun hakemista katseltiin vielä eri suosikkinimien symbolisia merkityksiä ja pohdittiin nimeä. Monta hienoa nimeä sai mennä ja niistä luopuminen onkin se haaste, kun nimestä on päättämässä useampi kuin yksi ihminen.

Onneksi löytyi myös yhteinen suosikkinimi: Aina. Sen ääntäminen tuntui mukavalta ja helpolta. Nimi on kaunis ja sitä ei ole ihan jokaisella vastaantulevalla koiralla. Ja nimi sopii juuri tälle pennulle, koska se näyttää ihan Ainalta ja vaikuttaa Ainalta. Aina tarkoittaa esimerkiksi iloa, salamaa, kaunissilmäistä naista, maata, peiliä, ikuista ja sitä ainoaa (the only one). Haasteena nimessä on se, että aina on sanana sellainen, että se esiintyy yllättävänkin paljon jokapäiväisessä puheessa. Tätä ei tultu ajatelleeksi ja pistihän se miettimään, että onko nimi sittenkään hyvä. Aina tuntuu nimenä silti niin oikealta. Ehkä Ainan kuuluu olla Aina ja sillä selvä.

Aina vaikuttaa tosi reippaalta. Sen kanssa uskaltaa lähteä tutustumaan maailmaan hyvillä mielin. Se on utelias ja suhtautuu aika rennosti kaikkeen. Kaikki ihmiset ja koirat on siitä ihan tosi kivoja. Kulkuvälineissä matkustaminen on rentoa touhua: Aina pääasiassa nukkuu kaikki matkat. Parissa ostoskeskuksessakin on pyörähdetty ja sekin oli Ainasta mukavaa touhua. Vetoleikit ovat aivan erityisesti Ainan mieleen. Ruokahalu on vain kasvanut päivä päivältä ja alkupäivien nirsoa pentua voi alkaa kutsua ahneeksi. Aina on rauhallinen ja vilkas. Se osaa rauhoittua aika hyvin vaikka missä tilanteessa ja energiaakin löytyy välillä tuntikausiksi. Sylikoiraksikin Ainaa voisi kutsua, sillä se viihtyy hyvin sylissä ja hakeutuu mielellään nukkumaan lähelle.

Tämä sylikoirapiirre oli se, mihin ihastuimme Ainassa sen ollessa 3-viikkoinen. Se oli pentueensa ainoa, joka kiipesi syliin ja nukahti sitten siihen (muut pennut nukkuivat keskenään kasassa). Ensin minun syliin ja sitten kumppanini syliin. Ja myöhemmin 6-viikkoisena se oli ainoa pennuista, joka oli ihan rauhallisena meidän sylissä (muut vinkuivat ja olivat levottomia). Ihan kuin se olisi valinnut meidät perheekseen. Saimme esittää toiveen meille muuttavasta pennusta, mutta lopullisen päätöksen teki kasvattaja. Koko ajan sitä kuitenkin ajatteli, että jokainen pentu on varmasti hieno ja ihana, joten antaa kohtalon päättää. Tässä tapauksessa oli jollain tapaa helppoa luopua kontrolloinnista ja antaa elämän vain viedä lopputulokseen luottaen. Kyynel vierähti poskelle, kun tuli tieto, että juuri Aina muuttaa meille. Se tuntui niin oikealta. Ja sitten tuntui sekin selvältä, että tämän takia kuvitelmissani oli monta viikkoa seikkaillut eniten juuri Aina eikä kukaan muu pennuista, vaikka miten yritin välillä kuvitella pennun toisennäköiseksi.


Pentuarki on aika työlästä, vaikka samalla niin ihanaakin. Pissoja tulee sisälle ja niitä tulee siivottua. Välillä tulee kakkaakin, vaikka onneksi selvästi vähemmän kuin pissoja. Aina tykkää myös pureskella kaikkea, joten tarkkana saa olla, että suuhun ei eksy mitään kiellettyä. Haasteellisinta on ollut se, että Aina on touhuillut paljon myös öisin. Ensimmäinen viikko yhdessä menikin ihan väsyksissä, kun yöunet jäivät lyhyiksi ja samalla sitä yritti ahkerasti sosiaalistaa pentua ja saada pennun energiaa suunnattua niin, että se nukkuisi yöllä. Onneksi nyt on havaittavissa selkeää parannusta! Blogiakin jaksaa kirjoittaa, kun on takana parempi yö.

Yksinolonharjoittelussa on haasteena se, että olemme vielä aika sidoksissa Ainaan ja omat menot tulee sovittaa niin, että Ainalle ei tule pitkiä yksinoloaikoja. Välillä onkin tuntunut, että elämään ei oikein muuta juuri nyt mahdu kuin Aina. Ja sekin on hyvä niin juuri nyt, vaikka jo vähän kaipailen vapautta tulla ja mennä enemmän mieleni mukaan. Oma vapaus on selvästi hyvin tärkeässä arvossa itselläni. Onneksi tämä vaihe tällaisena on väliaikainen ja onneksi meitä koiranhoitajia on kaksi niin omaa aikaakin on mahdollista saada enemmän. Pentuarjessa olen myös huomannut, että keskittyminen johonkin muuhun kuin pentuun on ollut vaikeaa. Ainaa haluaisi tuijotella silloinkin, kun se nukkuu, koska se on vain niin suloinen. Ja silloin kun se on hereillä niin sen menoa tulee tarkkailtua hyvin paljon, vaikka ei välttämättä tarvitsisi.

Aina on kyllä niin söpö tapaus! On ihanaa kuunnella pienten tassujen askellusta lattiaa vasten. Ja se pieni heiluva häntä on niin söpö. Ja pennuntuoksu on jotain niin ihanaa! Kyllä todellakin voi olla niin kiitollinen ja onnellinen tästä kaikesta. Aina järjestää meille ihmisille myös mukavasti aivotyötä etenkin näyttäessään meille sitä söpön ulkokuoren alla olevaa riiviöpuolta. Riiviö haluisi komennella meitä antamaan ruokaa nopeammin ja se haluaisi, että pääsisi mukaamme sänkyyn ja sohvalle. Riiviö haluaisi roikkua myös jaloissa, käsissä ja hiuksissa sekä sisustaa kotiamme uusiksi. Saammekin olla tarkkana omasta johdonmukaisuudestamme ja siitä, että osaamme näyttää Ainalle mikä on meistä sopivaa käytöstä ja mikä ei.


Aina vaikuttaa hyvin ihanalta ja parhaalta pennulta meille. Maailmaa on kiva ihmetellä yhdessä. Tästä ne yhteiset seikkailut alkavat! :)

Big Magic ja ajatuksia kirjoittamisesta

Luin Elizabeth Gilbertin kirjan Big Magic: Creative Living Beyond Fear ja poimin sieltä ajatuksia, jotka eniten osuivat ja upposivat juuri nyt. Täytyy sanoa, että kirja antoi mukavaa vertaistukea tällaiselle kaltaiselleni kirjan kirjoittamisesta haaveilevalle. Kirjan alku ei ihan ollut makuuni, mutta puolenvälin jälkeen innostuin lukemastani. En tiedä totuinko siinä vaiheessa kirjailijan persoonalliseen kirjoitustyyliin vai oliko aihe vain enemmän makuuni. Kirja on monen suosikki ja sitä kautta siihen päätin tarttuakin. Korviini on kantautunut kyllä myös pettymystä kirjaan eli ei ole kaikkien mieleen. Mikäpä toisaalta olisikaan.


”Whatever you practice, you will improve at”


Gilbert kertoi kirjoittaneensa jossain vaiheessa vähintään 30min joka ikinen päivä ja että hän teki niin vaikka sitten väkisin. Hän ei odottanut inspiraatiota. Koen, että olisi kyllä hyvä kirjoittaa säännöllisesti ja mahdollisimman paljon, jotta kehitystäkin tapahtuisi. Uskon ihan täysin siihen, että kirjoittamalla kehittyy kirjoittamisessa. Usein sitä kyllä vain odottaa sitä inspiraatiota ja sopivaa kirjoittamisfiilistä. Ei pitäisi jämähtää siihen.


”You are worthy regardless of the outcome. You will keep making your work regardless of the outcome. You were born to create regardless of the outcome. You will never lose trust in the creative process even when you don’t understand the outcome”


Tässä ydinsanoma oli jokseenkin, että kävi miten kävi niin luota itseesi ja jatka luovaa työtä riippumatta lopputuloksesta. Tosi motivoiva ja itseluottamusta vahvistava! Voisin kiinnittää tämän tekstin jonnekin näkyville muistutukseksi. Ei pidä liiaksi keskittyä siihen päämäärään ja lopputulokseen, vaan nauttia ihan siitä matkasta, luovasta prosessista.


”Forgive yourself if you made something and it didn’t work out. Let it go. Remember you’re nothing but a beginner. Always”


Tästä pidin. Välillä kun kirjoittaa jotain ihan kuraa ja kokee kirjoittajana olevansa ihan surkea niin vaatii taitoa olla armollinen itseä kohtaan ja jatkaa siitä huolimatta. Jotain maagista siinä on, että jos miettii itseään aloittelijana niin on helpompi toimia ja jättää kaikki paineet osaamisesta tai tietynlaisesta suoritustasosta. Voi vain keskittyä kirjoittamiseen.


”Please don’t mistake your work for a human child. Take things lightly”


Tämä oli erityisen hyvä ja samalla hauska! Olen huomannut, että itsekin saatan ajatella, että kirjoittamani teksti on jotenkin lapseni. Minähän sen juuri synnytin ja toin maailmaan. Sitä haluaisi varjella kaikelta kritiikiltä ja pitää suojassa. Kirjassa tuotiin esille, että siinä on haittapuolia, kun ajattelee näin. Omasta tekstistä tulee liian iso ja vakava juttu ja kaikki kritiikki otetaan hyvin henkilökohtaisesti. Olisi parempi ajatella omasta tekstistä kevyemmin ja vähemmän vakavasti.


”Done is better than good”

Kirjassa kerrottiin, että monet yrittävät niin kovasti saada aikaan jotain hyvää ja täydellistä mestariteosta, että se saattaa jäädä kokonaan syntymättä. Siksi tehty on aina parempi ja sitä kannattaisi mieluummin tavoitella. Minulla on taipumusta välillä perfektionismiin, joten tämä olisi hyvä pitää mielessä. Tätä taitoa harjoittelin viimeksi graduni kanssa. Se ei olisi vieläkään valmis, jos olisin pyrkinyt tekemään siitä hyvän.


”I pushed through my own shame”


Näin Gilbert kuvaili omaa kirjoittamistaan ja halusin muistaa tämän kohdan. Kyllä sitä aika usein kokee jonkinmoista häpeää omasta tekstistä joko jo kirjoittamisvaiheessa tai viimeistään sitten, kun tekstiä on näyttämässä jollekin. Tärkeää on muistaa, että häpeästä huolimatta kannattaa vain jatkaa kirjoittamista.


”People had some opinions about my novel for a short while and then everyone moved on, but I’d had a thrilling intellectual and emotional experience writing and the merits of that creative adventure were mine to keep forever”


Tässä sanomana oli muistaakseni se, että muiden mielipiteillä ei ole niin väliä, koska loppupeleissä he eivät edes jaksa ajatella teostasi ja sinua pitkään. Tärkeintä on ottaa ilo irti prosessista, koska sen kokemuksen saa aina pitää itse. Sitä kukaan ei vie.


”What happens if you pursue your passion forever but success never comes? When it’s for love, you will always do it anyhow”


Tämä on niin hyvin sanottu, että ei ole mitään lisättävää. Kyllä sitä välillä miettii, että mitä jos vain kirjoitan ja kirjoitan enkä kuitenkaan saavuta kirjailijan unelmaani. Onko kirjoittaminen sitten ollut vain ajanhukkaa? Ei se ole ajanhukkaa, kun sen tekee sydämestään. Kirjoittaminen on tapa elää. En osaisi olla kirjoittamatta. Menestyksellä ei ole niinkään väliä. Ja mitä se edes on? Eikö menestystä ole sekin, että tekee sitä mitä rakastaa?


”Get back to work. The treasures that are hidden inside you are hoping you will say yes”


Tämä oli sellainen inspiraatiota ja motivaatiota herättävä kohta. Seuraavaksi kirjoittamaan!

Luovuudentäyteistä viikkoa teille lukijoille! <3

Meille tulee koiranpentu!

Mun rakas pentu vuodelta 2007. Ihanaa, että 2017 on myös pentuvuosi!

Nyt sen uskaltaa täälläkin kertoa, että meidän perhe saa nelijalkaisen perheenjäsenen! Kahdesta tulee kolme. Se tuntuu niin hyvältä! Viime viikot olen ollut yhtä hymyä vaan, kun olen pentua miettinyt. On ollut ihanaa käydä katsomassa pentuja kasvattajan luona. Sieltä kotimatka on sujunut leijuvissa onnellisissa tunnelmissa. Onnea on, että pentuja on voinut käydä katsomassa useampaan kertaan. Pennut kasvavat hurjaa vauhtia! Pienistä marsuista on hetkessä tullut jo koirannäköisiä otuksia, jotka seuraavat ihmistä, jahtaavat leluja ja painivat toistensa kanssa.

Me ollaan odotettu meidän pentua 9 kuukautta. Ja se aika on tuntunut todella pitkältä! Odottaminen olisi helpompaa, jos kotona olisi jo koira, sillä nyt pentukuume pääsi kyllä nousemaan korkeaksi. Olemme tutkineet kasvattajia läpi ja ottaneet yhteyttä sopiviin. Pentukuumeen kourissa tuli huomattua, että harmillisen vähän oli sopivia pentueita näkyvissä. Tuli myös huomattua, että pennut varattiin usein hyvissä ajoin jo ennen niiden syntymää eli välillä oltiin myöhässä silloinkin, kun luultiin olevamme ajoissa liikkeellä. Ja sitten kun oli ajoissa liikkeellä ja oli tiedossa sopiva pentue niin silloinkin riitti jännitettävää. Ensin odotettiin emäkoiran juoksun alkamista. Sitten pidettiin peukkuja, että astutus onnistuisi. Sen jälkeen odotettiin, että masussa olisi pentuja ja jännitettiin ultraa. Sitten oli tiedossa se kaikkein jännin hetki eli pentujen syntymä. Meneekö synnytys hyvin? Montako pentua syntyy? Meille (siis minulle) tärkeää oli tulevan pennun sukupuoli, joten pidettiin peukkuja, että sukupuolijakauma olisi sopiva.

Tämän jälkeenkään ei voinut huokaista helpotuksesta, paitsi vähäsen. Ei ollut varmaa, että meille riittäisi pentua, sillä pennuista kiinnostuneita oli huomattavasti enemmän kuin pentuja. Onnenpäivä oli se päivä, kun saimme tiedon siitä, että saamme pennun! Teki mieli innostua ja hyppiä riemusta! Olihan vielä toki mahdollista, että tulisi jokin mutka matkaan, joten saiko oikeastaan innostua vielä? Mitä jos pennuille kävisi jotakin? Mitä jos eläinlääkärintarkastuksessa ilmenee jotain ikävää? Mitä jos kasvattaja muuttaa mielensä meidän suhteen? Pennut on kohta 7 viikkoa ja kaikki on edelleenkin hyvin eli mitähän tässä vielä keksisi jännittää. :D

Jos jotain olen oppinut itsestäni tämän matkan aikana niin sen, että olen kärsimätön ja minun on vaikea kestää epävarmuutta. Miten paljon helpompaa olisi ollut vain luottaa siihen, että saadaan pentu ja kaikki menee hyvin! Olen elänyt viime viikot ja kuukaudet tilassa, jossa olen halunnut uskaltaa innostua ja iloita, mutta olen ollut myös varovainen ja valmis ottamaan pettymyksen vastaan. Jokin osa minussa on edelleenkin sitä mieltä, että sitten vasta saa innostua, kun on nimet kauppakirjassa ja pentu kotona. Epäilevät ajatukset uskottelevat, että vielä tulee jokin mutka matkaan ja koko homma peruuntuu, koska olisihan se liian hyvää ollakseen totta!

On tämä kyllä jännää aikaa! Minkälainen tyyppi sieltä meille oikein tuleekaan? Vähän jännittää sekin, että kun on kokemusta aika hienoista koirista entuudestaan niin mitä jos pentu onkin pettymys? Onkohan se edes mahdollista oikeasti? Tässä vähän aikaa sitten tuskailin, että jos olen jo kokenut the Elämäni koiran niin voiko mikään koira yltää enää samaan? Mitä jos vain vertailen enkä ole tyytyväinen mihinkään? Eräs ihminen sanoi viisaasti, että näitä Elämäni koiria voi olla useampia ja todennäköisyys, että saan sellaisen toistamiseen kasvaa mitä osaavampi koiraihminen olen. Näin haluaisin todella uskoa! Ja kyllähän tällä pennulla on kaikki potentiaali olla miten upea vain. Tämä pentu on tarkkaan valittu (tarkemmin kuin aiemmat koirani! hehe..) ja sen vanhemmat ovat omaa ihannekoiratyyppiäni.

Täällä me valmistaudutaan pennun kotiutumiseen. Koiratarvikkeet on valmiudessa. Koirakirjoja on tullut luettua, että olisi taas muistissa, että miten se arki pennun kanssa menikään. Teimme myös pennulle jo koulutussuunnitelman ensimmäistä päivää ja ensimmäistä viikkoa varten. Siinä on kaikkea sellaista, mitä halutaan muistaa harjoitella jo heti alussa. On esimerkiksi käsittelyharjoituksia, yksinoloharjoituksia, hihnassa kävelyä, leikkimistä ja muutenkin sellaista perusarkeen tutustumista. Vielä pitäisi kotia valmistella pentuturvalliseksi ennen odotettua päivää. Ja nimi on vielä valitsematta! Tämä on kaikki niin jännittävää ja ihanaa!


Tällaisissa pääsiäistunnelmissa täällä. Kirjoittelen lisää pentujuttuja myöhemmin. Oikein mukavaa pääsiäistä teille lukijoille!

Kouluajan uskomukset elämässäsi tänä päivänä

Kouluikäisenä en tiennyt paljoakaan siitä kuka olin, mikä minua kiinnosti tai missä olin hyvä. En edes miettinyt sellaisia asioita. Luotin palautteeseen, jota sain opettajilta ja koulukavereilta. Tietyistä taidoistani sain positiivista palautetta ja toisista sain negatiivista palautetta tai jäin kokonaan näkymättömäksi. Vielä aikuisiällä kaikki se positiivinen palaute lämmittää mieltä ja sellaisia on kiva muistella. Sain kehuja esimerkiksi vieraiden kielten oppimisesta ja kirjoitustaidosta! Negatiivinen palaute muistuu myös hyvin mieleen, jopa voimakkaammin kuin se positiivinen. Kaikki ne liikunta-, musiikki-, käsityö- ja kuvaamataidon tunnit…!

Voisin sanoa, että nämä saamani palautteet vaikuttivat minäkuvaani ja identiteettiini. Vasta aikuisiällä huomasin, että kärsin negatiivisesta palautteesta ja sen myötä tulleista negatiivisista uskomuksista. Ne rajoittivat elämääni. En voinut toteuttaa omaa potentiaaliani täysillä, vaan olin ahdannut itseni häkkiin. Minun on täytynyt kohdata nämä uskomukset ja tarkastella niitä. Haluanko edelleen pitää ne vai vaihtaa uusiin?

Oli esimerkiksi harmillista, että kouluaikoina uskoin olevani huono liikunnassa ja täysin epäliikunnallinen ihminen. Ahdistuin joukkuelajeista ja peleistä, joiden säännöistä en ollut varma ja joissa monet liikkuivat omaan makuuni liian hyökkäävästi ja kilpailuhenkisesti. Ahdistuin siitä, että aina oli pakko osallistua, vaikka ei ollut fiilistä tai kiinnostusta. Oli myös inhottavaa, että tuloksia juoksuajassa, pituushypyssä ja punnerrusten määrässä vertailtiin ja oma tulos tuli sanoa kaikkien kuullen. Kaikista inhottavinta oli kuitenkin oppilaiden suorittama joukkueiden valinta, jossa olin viimeisten valittujen joukossa. Se lannisti ja vakuutti entisestään siitä, että en osannut enkä ollut hyvä. Liikuntatunnit olivatkin ainoita tunteja koulussa, joihin väärensin lupalappuja ja lintsasin.

En enää muista miten se tapahtui, mutta aikuisiällä kiinnostuin juoksemisesta. Huomasin nauttivani siitä. Aluksi juoksukilometrejä kertyi vain vähän, mutta kehityin nopeasti. Niiden kilometrien aikana mietin omaa uskomustani liikunnasta. Mitä enemmän juoksin, sitä voimakkaammin halusin haastaa uskomukseni. Alkoi nimittäin vaikuttaa siltä, että olen liikunnallinen ihminen. Ja viimeistään uskoin olevani liikunnallinen ihminen siinä vaiheessa, kun juoksin ensimmäisen puolimaratonin ja kokonaisen maratonin. Ryhmäliikuntatunneille osallistuminen oli aluksi kauhistuttava ajatus, mutta juoksuharrastuksen myötä sekin oli alkanut kiinnostaa. 22-vuotiaana uskaltauduin tunnille ja sittenhän se oli menoa! Nykyisin en voisi kuvitella elämääni ilman liikuntaharrastusta ja pidän itseäni hyvin liikunnallisena ja liikunnallisesti taitavana.

Liikuntauskomukseni lisäksi olen ollut vakuuttunut siitä, että olen huono laulamaan, soittamaan, tekemään käsitöitä ja piirtämään. Musiikkitunneilla soittimia soittivat ne, jotka osasivat ja laulutaidosta hyvää palautetta sai vain osa oppilaista. Jostain se kuitenkin kumpuaa se sisäinen palo, vaikka olisi mitä uskomusta taustalla. Huomasin, että ihastuin laulamiseen, vaikka pitkään olin yrittänyt itseäni vakuuttaa siitä, että se ei kiinnosta (lapsena kyllä nauhoitin laulua kasetillekin ja yksi haaveammattini oli laulaja!). Singstar-pelistä tuli minulle erittäin tärkeä käännekohta. Aluksi hädintuskin uskalsin laulaa muiden kuullen, mutta vähitellen rohkeutta tuli lisää. Sen jälkeen siirryin laulamaan muutenkin ja nykyisin arkea on vaikea kuvitella ilman laulamista. Ja mitä tulee soittimiin niin koin oman läpimurtoni jokin aika sitten, kun sain kaikessa rauhassa kokeilla kitaransoittoa. Huomasin, että olinkin hyvä oppimaan ja nautin soittamisesta tavalla, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siitä alkoi uusi uskomukseni, että olen musikaalinen! Hiiteen se vanha uskomus, että en osaa enkä voi oppia.

Käsitöissä tuntui, että jäin yksin tekeleeni kanssa ja käsityönopettaja jopa meni karkuun, kun huomasi, että lähestyin taas kysymyksieni kanssa. Kuvaamataidosta taas muistan, että koin huonommuutta, kun en osannut piirtää tai maalata kuten luokan parhaimmat. Vielä ei ole sisäistä paloa tai kiinnostusta tarttua piirustuslehtiöön tai neulontapuikkoihin, joten näiden uskomusten rikkominen käytännön toiminnalla saa odottaa. Aiemmista uskomuksistani olen sen verran kuitenkin oppinut, että nämäkin uskomukset voivat olla ihan valmiita roskikseen heti kun vain valitsen päästää niistä irti.


Onko teillä lukijoilla myös tällaisia vanhoja uskomuksia vaikuttamassa elämäänne? Olisi kiva kuulla teidän tarinoita! :)

PS. Blogi löytyy nyt myös Facebookista! Tervetuloa tykkäämään! :) Ilmoitan siellä postauksista, joten blogin seuraaminen on entistäkin helpompaa. Käy tsekkaamassa: www.facebook.com/NannanValossa/

Välit poikki ystävän kanssa

Tämä on aihe, joka on mietityttänyt todella paljon ja tästä vähän jännittää kirjoittaa, kun tiedän monen ystäväni lukevan tätä blogia. Aihe herättää minussa erilaisia tuntemuksia, kun mietin omia kokemuksiani välirikoista. Minussa herää syyllisyyttä, häpeää, vihaa, katkeruutta, surua ja kaipausta. Ihanteellisessa maailmassa kaikki ystävyyssuhteet kestäisivät maailman tappiin. Ihanteellisessa maailmassa kaikki ystävät olisivat ihania ja heidän kanssaan olisi aina ilo olla yhdessä. Tuntuu surulliselta, että ihminen, joka joskus merkitsi hyvin paljon ja oli korvaamaton, onkin yhtäkkiä poissa ystäväpiiristä. Eihän sen niin pitänyt mennä. Ikuista ystävyyttä vannottiin ja yhdessä tehtiin vaikka mitä.

Minulta on mennyt poikki neljä ystävyyssuhdetta elämäni aikana. En tiedä onko se vähän vai paljon. Olen tehnyt tietoisen aloitteen ystävyyssuhteen päättämisestä kolmen kohdalla ja yhdessä minut jätettiin. Kaikki olivat monin tavoin ihania ystäviä, mutta jossain vaiheessa ystävyyssuhde ei vain enää toiminut. Ehkä jompikumpi tai molemmat muuttuivat. Ehkä olosuhteet muuttuivat. Ehkä toisessa näkyi piirteitä, joita ei pystynyt kestämään enää. Ehkä tietyt teot tai tekemättä jättämiset veivät ystävyyden edellyttämän luottamuksen ja läheisyyden mennessään.

Mielelläni en päätä ystävyyssuhteita, sillä rakastan ystäviäni ja he merkitsevät minulle paljon. Joskus vain tulee eteen tilanteita, että se rakkaus ei riitäkään. Rakkaus voi muuttua turhautumiseksi, ärsytykseksi, vihaksi ja pettymykseksi. Ja mitä enemmän kielteisiä ajatuksia tulee ystävästä, sitä enemmän niitä edestään vain löytää ellei pysäytä kierrettä. Kierrettä ei ole helppo pysäyttää, jos ystävän tapaamisesta jää aina huono fiilis. Silloin on viisasta pysähtyä miettimään ystävyyden tilaa ja omaa hyvinvointia.

Ystävyyssuhteissa voi hyvin harjoitella rajojen asettamista. Äärimmäinen keino on pistää välit poikki. Joskus riittää pienemmät toimenpiteet ja niitä suosittelisinkin ehdottomasti ensin kokeilemaan. Mieti minkälaista käytöstä voit sallia ystävältäsi. Onko sinulle esimerkiksi okei, että ystäväsi sanaan ei voi luottaa? Saako hän rajoittaa sitä, kuka olet tai vaatia sinua toimimaan oman mielesi vastaisesti? Saako hän arvostella sinua? Onko ystävyyssuhteenne kaikin puolin tasapainossa?

Tarkkaile itseäsi. Odotatko innolla ystäväsi tapaamista vai onko ilmassa jännitystä ja ehkä jopa ahdistusta? Minkälainen olo sinulla on tapaamisen aikana? Haluaisitko mieluummin olla muualla vai onko sinulla mukavaa ystävän kanssa? Entä minkälainen olo on tapaamisen jälkeen? Oletko energinen, voimaantunut ja iloinen? Vai sittenkin väsynyt, kuormittunut ja entistäkin huonommalla fiiliksellä? Ehkä mietit jopa, että yhdestä tapaamisesta taas selvitty ja ei tarvitse hetkeen tavata, jos se sinusta on kiinni.

Minusta ei ole neuvomaan miten välit pistetään poikki. Se varmasti riippuu hyvin paljon tilanteesta ja osapuolista. Näkisin kuitenkin, että olisi hyvä pyrkiä tekemään se mahdollisimman ystävällisesti ja lempeästi, mutta kuitenkin niin jämäkästi ja suoraan, että homma tulee selväksi. Ei ole mukavaa jäädä epätietoisuuden tilaan ja pohtia miksi ystävyys kuihtui (kokemusta on). Inhottavinta olisi pistää välit poikki kamalassa suuttumuksen ja vihan tilassa. Siitä ei varmasti jäisi kummallekaan hyvät energiat.

Kuuluuko ylipäätään jäädä hyvät energiat, kun välit menee poikki? Ihanteellisessa tilanteessa ehkä tulisi vapauttava iloinen olo ja voimaantuisi entisestään. Olen tuntenut sitä näissä tilanteissa, joissa olen itse tehnyt aloitteen välien katkaisusta. Olen myös tuntenut vihaa ja katkeruutta tätä ystävää kohtaan. Miksi hänen piti pilata hyvä ystävyys ja olla sellainen kuin hän on? Miksi hänen piti käyttäytyä niin ikävästi? Olen tuntenut surua ja kaipausta. Miksi niin kävi? Miten selviän ilman häntä? Menetin läheisen ihmisen, jonka kanssa luulin olevani tekemisissä vielä pitkään.

Olen tuntenut syyllisyyttä. Teinkö liian rumasti ja pahasti? Teinkö virheen? Miten hän selviää ilman minua? Olen tuntenut häpeää. Mitä kaikki muut sanovat, kun heille selviää, että emme ole väleissä? Pitävätkö kaikki minua huonona ihmisenä, kun voin tehdä jotain niin kamalaa? Huomasin, että tärkeää oli opetella antamaan anteeksi itselle. Ehkä myös ystävälle, mutta omalla kohdallani kyse on ollut enemmän siitä, että annan itselleni anteeksi. Tärkeää on osata olla lempeä ja ymmärtäväinen. Tärkeää on osata hyväksyä tapahtunut ja jatkaa elämää. Ei kannata jäädä takertumaan, vaan päästää irti kun sen aika on. Sitä vielä harjoittelen, sillä aihe nousee välillä pintaan voimakkaasti.

Olen kokenut, että välirikon hetkellä tarvitsee tukea. Minulle on ollut tärkeää saada puhua asiasta. En olisi pystynyt käsittelemään sitä kaikkea tunneskaalaa yksin. Olisin varmasti tullut hulluksi. Vertaistukikin tekee todella hyvää. Monilla on kokemusta välirikoista ja se on lohduttavaa.

Meillä on oikeus valita ystävämme. Meillä on oikeus valita minkälaisessa seurassa olemme. Miksi meidän tulisi kärsiä, kun meillä on vapaus valita toisin? Potentiaalisia ystäviä on maailma täynnä, joten miksi täytyisi pitää kiinni ystävästä, joka aiheuttaa pahaa mieltä? Meillä ei ole mitään velvollisuutta olla samassa ystävyyssuhteessa koko elämää. Ei ystävyydessä ole oikein mitään mieltä, jos toinen osapuoli ei koe oloaan siinä hyväksi. Silloin on usein parempi molempien kannalta jatkaa eri suuntiin, vaikka se voi tehdä kipeää.

Entä onko mahdollista palata yhteen joskus ja kulkea taas yhdessä? Mietin sitä välillä. Omalla kohdallani voisin kuvitella, että niin voisi ehkä joskus tapahtua. Se vaatisi kuitenkin paljon työtä ja luottamuksen uudelleen rakentamista. Molempien pitäisi olla siihen halukkaita. Ehkä se vaatisi myös muuttumista. Ehkä olosuhteidenkin pitäisi olla tietynlaiset, että se voisi onnistua. Miksi en voisi antaa uusia mahdollisuuksia? Jokainenhan voi muuttua. Joskus välirikko voi toimia käännekohtanakin. Helppoa ei olisi jatkaa ystävän kanssa, kun taustalla olisi välirikko, mutta ehkä se voi joskus olla sen arvoista. Siitä en tiedä mitään, koska kokemusta ei ole. Helpommalla varmaan kuitenkin pääsisi etsimällä ihan uuden ystävän.


Tällaisia ajatuksia halusin jakaa tästä aiheesta ja kuulisin mielelläni lukijoiden kokemuksia. Mitä ajatuksia sinulle heräsi näistä pohdinnoista?

Introvertti ja sosiaaliset taidot

Yhteiskunnassamme ihaillaan ulospäin suuntautuneita ihmisiä. Työnantajat hakevat sosiaalisia ulospäin suuntautuneita ihmisiä. On hienoa olla hyvä esiintyjä, jolla riittää juttua. Miten käy introvertin näillä markkinoilla? Kannattaako työhakemuksessa mainita introverttiyttä ollenkaan? Tuleeko introvertistä heti mieleen ihminen, joka on sisäänpäin kääntynyt erakko? Ihminen vailla kiinnostusta muihin ihmisiin ja sosiaalisilta taidoiltaan kyvytön? Kuka palkkaisi asiakaspalvelutehtäviin hiljaisen introvertti-ihmisen, jos valittavana on puheliaita ekstrovertti-ihmisiä?

Introvertin ja ekstrovertin keskeinen ero on siinä, että introvertti kuluttaa voimavaroja ihmisten kanssa seurustellessa, kun ekstrovertti saa samasta toiminnasta lisäenergiaa. Siinäpä se. Erona ei ole siis se, että toinen persoonatyyppi olisi parempi sosiaalisissa taidoissa. Sosiaaliset taidot eivät riipu introverttiydestä tai ekstroverttiydestä. Kumpi tahansa voi olla sosiaalisesti hyvin lahjakas ja taitava. Tämä on jotain, mitä mielestäni tulisi painottaa, sillä ennakkoluulona saatetaan ajatella, että sosiaalisissa taidoissa introvertti häviää ekstrovertille. Sosiaaliset taidot saattavat vain näkyä eri tavalla. Introvertin ja ekstrovertin vuorovaikutustavat ovat erilaiset, mutta kummankaan tapa ei ole toista parempi tai huonompi. Näen introverttinä selvänä epäkohtana sen, että jostain syystä ekstroverttinen vuorovaikutustapa saa osakseen enemmän ihannointia ja ekstroverttejä saatetaan suosia esimerkiksi työnhaussa.

Jos sosiaalisia taitoja miettii niin ensimmäisenä mieleen tulee kyky ilmaista itseä suullisesti (ja kirjallisesti, koska nykypäivänä niin kommunikoidaan hyvin paljon myös), kyky kuunnella, kyky keskustella vastavuoroisesti yhdessä ja kyky huomioida toista. Pohdin seuraavaksi miten nämä taidot näkyvät introvertillä ja ekstrovertillä ja minkälaisia eroja näissä voi olla.

Kyky ilmaista itseä suullisesti saattaa korostua ekstrovertilla, sillä usein ekstrovertti vain avaa suutaan varsin paljon ja tuo taitoa näkyväksi. Se on toinen juttu sitten, että onko puheen sisällä todellista sisältöä. ;) Introvertti ei välttämättä pääse näyttämään suullisen ilmaisun osaamistaan niin paljon kuin ekstrovertti, sillä suullisen puheenvuoron ottamiseen saattaa olla suurempi kynnys. On mahdollista, että kun suullista ilmaisua ei pääse harjoittelemaan niin se jää heikommaksi kuin ekstrovertillä. Toisaalta jos ajatellaan, että introvertti mielessään suunnittelee puheenvuoronsa ensin ja puhuu vasta sitten niin voisi kuvitella, että ilmaisu tapahtuisi taitavasti ja tällöin ekstroverttiä ehkä paremmin. Nopeissa käänteissä sitten ekstrovertti voisi olla taitavampi, kun sanat ovat ilmoilla nopeasti. Suullinen ilmaisutaito voi siis olla aivan yhtä hyvä molemmilla. Kirjallisessa ilmaisussa introvertti saattaa olla taitavampi, jos hän on tottunut asioimaan enemmän kirjallisesti ihmisten kanssa kuin suullisesti. Perinteisesti kirjallista ilmaisua pidetään introverttien vahvuutena. Silti, hyvinhän se kirjallinen ilmaisutaito voi olla vahva myös ekstrovertti-ihmisellä.

Introvertti puolestaan voi näyttäytyä ekstroverttiä helpommin hyvänä kuuntelijana, sillä hän saattaa tuoda näkyville hiljaisuutta ja puhetilaa toiselle. Hiljaisuus keskustelussa toisen puhuessa ei silti takaa sitä, että siinä oikeasti kuunnellaan. Kyse voi olla oman puheenvuoron miettimisestä tai muusta sisäisestä puheesta. Kuuntelutaidossa introvertti ja ekstrovertti voivat olla yhtä taitavia. Introvertti on tosin saattanut harjoitella kuuntelua ekstroverttiä enemmän, kun ei välttämättä ole niin puhelias, mikä voisi antaa edellykset paremmalle kuuntelutaidolle. Kuuntelutaitoa on perinteisesti pidetty introverttien erityisenä vahvuutena.

Kyky keskustella vastavuoroisesti yhdessä koostuu hyvästä kuuntelutaidosta ja hyvistä puhetaidoista sekä hyvästä kyvystä huomioida toista. Tässäkin introvertti ja ekstrovertti voivat olla yhtä taitavia. Perinteisesti ekstrovertille voi olla haastavampaa antaa puhetilaa toiselle, kun introvertin haasteena voi olla liiallisen puhetilan antaminen. Kyky huomioida toista voi näyttäytyä vaikka miten. Se voi olla tilan antamista, se voi olla ystävällinen hymy, se voi olla avun tarjoaminen tai vaikka tervehtiminen. Joskus ekstrovertti voi tehdä toisen huomioimisesta näkyvän numeron ja introvertti voi tehdä saman teon varsin huomaamattomasti. Tällöin voi jäädä sellainen kuva, että ekstrovertti olisi se taitavampi, jos hän toi sen näkyväksi paremmin.

Toivottavaa olisi, että työpaikoillakin arvostettaisiin ihmisten erilaisuutta. Ei ole ihanteellista, että jokainen työntekijä on ekstrovertti tai introvertti. Kummassakin persoonallisuuspiirteessä on omat vahvuutensa ja haasteensa. Kysyin alussa, että miksi palkata introvertti asiakaspalvelutehtäviin. Sosiaalisten taitojen ollessa hyvät, ei ole mitään syytä olla palkkaamatta! Ja saanen vielä esitellä introverttien perinteisiä vahvuuksia lisää: muiden kunnioittaminen, empatiakyky (taito tehdä kompromisseja, välttää konflikteja ja sovitella diplomaattisesti), huolellisuus ja riskien välttäminen, olennaisen hahmottaminen, keskittymiskyky, rauhallisuus ja selkeys, kyky ajatella analyyttisesti (suunnittelutaito, ongelmanratkaisutaito ja tiedonjäsennys) sekä sinnikkyys ja pitkäjänteisyys (syvällinen paneutuminen asioihin). Näitä vahvuuksia kannattaisi hyödyntää työpaikoilla.

Yhteenvetona: Introverttiys, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot voivat siis hyvinkin löytyä samasta ihmisestä. Asiakaspalvelutehtävissä introvertti voi olla mitä parhain työntekijä. Jos työnhakuilmoituksessa tai koulutusmainoksessa haetaan ulospäin suuntautuneita henkilöitä niin nämä henkilöt voivat hyvin olla myös introvertteja! Vaikka ulospäin suuntautunut henkilö on määritelty yhdessä sanakirjassa ihmisten parissa viihtyväksi ekstrovertiksi ja toisessa sanakirjassa seurallisen avoimeksi ekstrovertiksi niin mitä sitten. Introvertti voi hyvin viihtyä ihmisten parissa ja hän voi olla seurallinen ja avoin.

Tämä postaus syntyi vahvasta halusta tuoda näkyväksi introvertin sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja, koska meissä introverteissä on niin paljon potentiaalia, mitä ei välttämättä yhteiskunnassa tiedosteta.

Uskallatko itkeä?

Elämässäni oli joskus pitkä kausi, kun en itkenyt lainkaan. Muutama kyynel joskus vierähti poskelle tai silmät vain kostuivat ja siinä kaikki. Jos tällaista tapahtui niin se ei koskaan tapahtunut muiden ihmisten nähden. Se tapahtui ollessani yksin nukkumassa tai sitten vain piilotin kasvoni jonkun kirjan taakse. Kielsin itseltäni itkemisen, koska en halunnut näyttää mitään heikkoudenmerkkejä. Itkeminen oli jotain, mitä pidin häviönä, jos joku sai sellaisen reaktion minussa aikaiseksi. Ja pidin erittäin häpeällisenä esimerkiksi jonkun lapsellisen pettymyksen itkemistä. Elokuvien aikana itkeminen ei myöskään ollut sopivaa, vaan sellaisten elokuvien aikana tuli taistella kyyneliä vastaan tai pyyhkiä ne kasvoilta niin pian kuin mahdollista. Halusin olla vahva. Halusin kovettaa itseni.

Lapsuudessa en koskaan nähnyt isäni itkevän ja äitinikin itki vain erittäin harvoin. Isäni usein sanoi minulle, että isot tytöt eivät itke. Se kai jäi jonkinlaiseksi ohjenuoraksi elämää varten. Itkeminen oli heikkoutta ja lapsellista. Lapsetkin puhuivat itkijöistä itkupilleinä. Itkupillit eivät olleet suosittua seuraa, joten ymmärsin, että itkemistä kannatti vältellä.

Muutos tapahtui, kun muutin omilleni. Sisälläni asusti valtava määrä surua, vihaa ja pettymystä, joita en ollut voinut ilmaista lapsuudenkodissani. Ne kaikki halusivat yhtäkkiä tulla ulos. Silloin itkin. Itkin ja itkin. Se oli hyvin rankkaa aikaa, mutta lopulta hyvinkin tarpeellista, koska kaikkea ei voi loputtomiin pitää sisällään. Silloin opin itkemään uudelleen. Nyky-ymmärrykseni valossa se oli käänteentekevä hetki ja hienoa. Harmillisesti silloin se tuntui vain häpeälliseltä ja heikkoudelta. Se oli merkki epäonnistumisesta ja siitä, että en ollutkaan niin vahva kuin luulin. Ja jos itki ääneen niin se vasta olikin häpeällistä ja heikkoa! Kaiken itkun keskellä pelotti myös, että en saa sitä lakkaamaan ollenkaan. Itkeminen ei ollut tuttua ja turvallista enkä tiennyt miten selvitä sellaisista hetkistä. Olin peloissani omista tunteenpurkauksistani.

Sitten oli vaihe, jossa innostuin positiivisesta ajattelun voimasta. Kehityin aika hyväksi positiiviseksi ajattelijaksi. Sen varjopuoli oli se, että kaikenlainen negatiivinen ajattelu tunteineen tarkoitti sitä, että olin epäonnistunut ajatuksieni hallinnassa. Itkeminen tarkoitti sitä, että en hallinnut itseäni, vaan menetin kontrollin. En siis pitänyt itkemistä edelleenkään hyvänä asiana, vaan pyrin kehittymään suuntaan, jossa hallitsen itseni niin täydellisesti, että en itke. Poikkeuksena oli tässä vaiheessa elokuvaitkut. Se oli sallittua, koska sen näin positiivisessa valossa. Ehkä sillä oli vaikutusta, että elokuvien katselun yhteydessä näin muidenkin itkevän eikä se ollut mitenkään noloa.

Pitkä matka on kuljettu eteenpäin siihen, että voin sallia itselleni itkemisen. Itkeminen on inhimillistä. Minullakin on oikeus kaikkiin tunteisiin, myös negatiivisiin ja saan ilmaista niitä. Itkeminen ei ole heikkoutta, enemmänkin se on vahvuutta olla ihminen ja uskallusta ilmaista tunteita. Itkemisestä on tullut luonnollinen osa omaa arkea. Uskallan antautua sille paremmin kuin aiemmin eikä se herätä pelkoa. Tiedän, että se tulee ja se menee. Tiedän, että siitä on hyötyä. Itkeminen voi olla välillä hyvinkin rankkaa ja sen jäljiltä voi olla hyvin väsynyt. Seuraava päiväkin voi olla sumuinen. Mutta se on kaikki sen arvoista. Tunne on saatu ilmaistua ulos.

Elokuvaitkut ovat laajentuneet ja välillä ei todella tarvita paljoa, että lähtee kyyneleet valumaan. Kirjoja lukiessa saattaa myös itkettää. Ja onhan noita vaikka mitä, mikä saa kyyneleet virtaamaan. Tunteiden herääminen tuntuu hyvältä ja kauniilta.

Vaikea paikka on itkeä ihmisten nähden. Julkisesti. Siihen liittyy edelleen häpeän tunnetta. Parisuhteessa olen saanut opetella siihen, että voin itkeä kumppanini nähden. Opeteltavaa on ollut siinäkin, että voin antaa toisen olla siinä hetkessä kanssani ja että voin ottaa vastaan lohduttavia sanoja ja läheisyyttä. Tekisi mieli kovasti pahoitella tunteenpurkausta ja harmitella sitä, että toinen joutuu näkemään minut siinä tilanteessa haavoittuvaisena, ihmisenä. Koen, että on paljon kumppanini ansiota, että suhtautumiseni itkemiseen on muuttunut niin paljon hyväksyvämmäksi. On erittäin tärkeää saada itkeä toisen läsnä ollessa niin, että itku otetaan vastaan lempeän hyväksyvästi ja myötätuntoisesti. Siinä hetkessä itkun mitätöiminen, leimaaminen joksikin ja kaikenlainen väheksyminen olisi hyvin ikävää ja rajua. On aika rajua, että esimerkiksi monet vanhemmat tekevät niin lapsilleen.

Julkisesti itkeminen koki suurta mullistusta koirani Minnin kuoleman aikoihin viime kesänä. Ensinnäkin eläinlääkärissä itkua ei vain voinut pidätellä mitenkään, vaikka en mielelläni halunnut itkeä henkilökunnan ja muiden asiakkaiden nähden. Siitä ei jaksanut oikein välittää, vaan itku sai tulla. Silti kyllä se vähän tuntui nololta ja olin varma, että olin tuijotuksen kohteena. Tämän jälkeen oli useita hetkiä, että itku vain tuli milloin missäkin. Sain kokea itkut julkisissa kulkuvälineissä, lenkkipoluilla, kaupoissa… Ja miten toivoinkaan, että kukaan ei näkisi. Miten halusinkaan peittää silmät aurinkolaseilla tai pyyhkiä kyyneleet äkkiä nenäliinaan. Vaikka itkemisen hyväksynkin niin muiden katseiden alaisuudessa itkeminen on vaikeaa. 

Naistenpiirissä, josta tein blogipostauksen maaliskuussa, olen harjoitellut itkemistä julkisesti. Siellä on siihen mitä parhain luottamuksellinen ja lämmin ilmapiiri. Tekee todella hyvää nähdä ihmisten itkevän muiden nähden. Se rohkaisee. Pyrin kehumaan itseäni aina, kun tunnen silmäni kostuvan tai kyyneleen vierähtävän. Välillä se tapahtuu muiden puhuessa ja välillä omalla puheenvuorolla. Siinä vaiheessa kun tekisi mieli panikoida ja hävetä niin yritän kehua itseäni ja vahvistaa uskallustani itkeä. Miksei samaa voisi harjoittaa muissakin julkisissa paikoissa.

Kunpa ihmiset uskaltaisivat itkeä vapaammin. On helppoa näyttää hymyilevää naamaa julkisilla paikoilla ja sosiaalisessa mediassa, mutta kaikki ne itkut pyritään piilottamaan näkyviltä. Miksi? Pienet lapset uskaltavat itkeä raivoisastikin. Heillä siihen ei liity häpeää. Se on tapa tuoda tunnetta ja tarvetta esille. Luonnollista ja aitoa. Mitä sitten tapahtuu? Kuka opettaa, että itkeminen ei ole sopivaa?

Minkälaista esimerkkiä sinä näytät?