Kouluikäisenä en tiennyt paljoakaan siitä kuka olin, mikä minua kiinnosti tai missä olin hyvä. En edes miettinyt sellaisia asioita. Luotin palautteeseen, jota sain opettajilta ja koulukavereilta. Tietyistä taidoistani sain positiivista palautetta ja toisista sain negatiivista palautetta tai jäin kokonaan näkymättömäksi. Vielä aikuisiällä kaikki se positiivinen palaute lämmittää mieltä ja sellaisia on kiva muistella. Sain kehuja esimerkiksi vieraiden kielten oppimisesta ja kirjoitustaidosta! Negatiivinen palaute muistuu myös hyvin mieleen, jopa voimakkaammin kuin se positiivinen. Kaikki ne liikunta-, musiikki-, käsityö- ja kuvaamataidon tunnit…!
Voisin sanoa, että nämä saamani palautteet vaikuttivat minäkuvaani ja identiteettiini. Vasta aikuisiällä huomasin, että kärsin negatiivisesta palautteesta ja sen myötä tulleista negatiivisista uskomuksista. Ne rajoittivat elämääni. En voinut toteuttaa omaa potentiaaliani täysillä, vaan olin ahdannut itseni häkkiin. Minun on täytynyt kohdata nämä uskomukset ja tarkastella niitä. Haluanko edelleen pitää ne vai vaihtaa uusiin?
Oli esimerkiksi harmillista, että kouluaikoina uskoin olevani huono liikunnassa ja täysin epäliikunnallinen ihminen. Ahdistuin joukkuelajeista ja peleistä, joiden säännöistä en ollut varma ja joissa monet liikkuivat omaan makuuni liian hyökkäävästi ja kilpailuhenkisesti. Ahdistuin siitä, että aina oli pakko osallistua, vaikka ei ollut fiilistä tai kiinnostusta. Oli myös inhottavaa, että tuloksia juoksuajassa, pituushypyssä ja punnerrusten määrässä vertailtiin ja oma tulos tuli sanoa kaikkien kuullen. Kaikista inhottavinta oli kuitenkin oppilaiden suorittama joukkueiden valinta, jossa olin viimeisten valittujen joukossa. Se lannisti ja vakuutti entisestään siitä, että en osannut enkä ollut hyvä. Liikuntatunnit olivatkin ainoita tunteja koulussa, joihin väärensin lupalappuja ja lintsasin.
En enää muista miten se tapahtui, mutta aikuisiällä kiinnostuin juoksemisesta. Huomasin nauttivani siitä. Aluksi juoksukilometrejä kertyi vain vähän, mutta kehityin nopeasti. Niiden kilometrien aikana mietin omaa uskomustani liikunnasta. Mitä enemmän juoksin, sitä voimakkaammin halusin haastaa uskomukseni. Alkoi nimittäin vaikuttaa siltä, että olen liikunnallinen ihminen. Ja viimeistään uskoin olevani liikunnallinen ihminen siinä vaiheessa, kun juoksin ensimmäisen puolimaratonin ja kokonaisen maratonin. Ryhmäliikuntatunneille osallistuminen oli aluksi kauhistuttava ajatus, mutta juoksuharrastuksen myötä sekin oli alkanut kiinnostaa. 22-vuotiaana uskaltauduin tunnille ja sittenhän se oli menoa! Nykyisin en voisi kuvitella elämääni ilman liikuntaharrastusta ja pidän itseäni hyvin liikunnallisena ja liikunnallisesti taitavana.
Liikuntauskomukseni lisäksi olen ollut vakuuttunut siitä, että olen huono laulamaan, soittamaan, tekemään käsitöitä ja piirtämään. Musiikkitunneilla soittimia soittivat ne, jotka osasivat ja laulutaidosta hyvää palautetta sai vain osa oppilaista. Jostain se kuitenkin kumpuaa se sisäinen palo, vaikka olisi mitä uskomusta taustalla. Huomasin, että ihastuin laulamiseen, vaikka pitkään olin yrittänyt itseäni vakuuttaa siitä, että se ei kiinnosta (lapsena kyllä nauhoitin laulua kasetillekin ja yksi haaveammattini oli laulaja!). Singstar-pelistä tuli minulle erittäin tärkeä käännekohta. Aluksi hädintuskin uskalsin laulaa muiden kuullen, mutta vähitellen rohkeutta tuli lisää. Sen jälkeen siirryin laulamaan muutenkin ja nykyisin arkea on vaikea kuvitella ilman laulamista. Ja mitä tulee soittimiin niin koin oman läpimurtoni jokin aika sitten, kun sain kaikessa rauhassa kokeilla kitaransoittoa. Huomasin, että olinkin hyvä oppimaan ja nautin soittamisesta tavalla, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siitä alkoi uusi uskomukseni, että olen musikaalinen! Hiiteen se vanha uskomus, että en osaa enkä voi oppia.
Käsitöissä tuntui, että jäin yksin tekeleeni kanssa ja käsityönopettaja jopa meni karkuun, kun huomasi, että lähestyin taas kysymyksieni kanssa. Kuvaamataidosta taas muistan, että koin huonommuutta, kun en osannut piirtää tai maalata kuten luokan parhaimmat. Vielä ei ole sisäistä paloa tai kiinnostusta tarttua piirustuslehtiöön tai neulontapuikkoihin, joten näiden uskomusten rikkominen käytännön toiminnalla saa odottaa. Aiemmista uskomuksistani olen sen verran kuitenkin oppinut, että nämäkin uskomukset voivat olla ihan valmiita roskikseen heti kun vain valitsen päästää niistä irti.
Onko teillä lukijoilla myös tällaisia vanhoja uskomuksia vaikuttamassa elämäänne? Olisi kiva kuulla teidän tarinoita! :)
PS. Blogi löytyy nyt myös Facebookista! Tervetuloa tykkäämään! :) Ilmoitan siellä postauksista, joten blogin seuraaminen on entistäkin helpompaa. Käy tsekkaamassa: www.facebook.com/NannanValossa/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti