Uskallatko itkeä?

Elämässäni oli joskus pitkä kausi, kun en itkenyt lainkaan. Muutama kyynel joskus vierähti poskelle tai silmät vain kostuivat ja siinä kaikki. Jos tällaista tapahtui niin se ei koskaan tapahtunut muiden ihmisten nähden. Se tapahtui ollessani yksin nukkumassa tai sitten vain piilotin kasvoni jonkun kirjan taakse. Kielsin itseltäni itkemisen, koska en halunnut näyttää mitään heikkoudenmerkkejä. Itkeminen oli jotain, mitä pidin häviönä, jos joku sai sellaisen reaktion minussa aikaiseksi. Ja pidin erittäin häpeällisenä esimerkiksi jonkun lapsellisen pettymyksen itkemistä. Elokuvien aikana itkeminen ei myöskään ollut sopivaa, vaan sellaisten elokuvien aikana tuli taistella kyyneliä vastaan tai pyyhkiä ne kasvoilta niin pian kuin mahdollista. Halusin olla vahva. Halusin kovettaa itseni.

Lapsuudessa en koskaan nähnyt isäni itkevän ja äitinikin itki vain erittäin harvoin. Isäni usein sanoi minulle, että isot tytöt eivät itke. Se kai jäi jonkinlaiseksi ohjenuoraksi elämää varten. Itkeminen oli heikkoutta ja lapsellista. Lapsetkin puhuivat itkijöistä itkupilleinä. Itkupillit eivät olleet suosittua seuraa, joten ymmärsin, että itkemistä kannatti vältellä.

Muutos tapahtui, kun muutin omilleni. Sisälläni asusti valtava määrä surua, vihaa ja pettymystä, joita en ollut voinut ilmaista lapsuudenkodissani. Ne kaikki halusivat yhtäkkiä tulla ulos. Silloin itkin. Itkin ja itkin. Se oli hyvin rankkaa aikaa, mutta lopulta hyvinkin tarpeellista, koska kaikkea ei voi loputtomiin pitää sisällään. Silloin opin itkemään uudelleen. Nyky-ymmärrykseni valossa se oli käänteentekevä hetki ja hienoa. Harmillisesti silloin se tuntui vain häpeälliseltä ja heikkoudelta. Se oli merkki epäonnistumisesta ja siitä, että en ollutkaan niin vahva kuin luulin. Ja jos itki ääneen niin se vasta olikin häpeällistä ja heikkoa! Kaiken itkun keskellä pelotti myös, että en saa sitä lakkaamaan ollenkaan. Itkeminen ei ollut tuttua ja turvallista enkä tiennyt miten selvitä sellaisista hetkistä. Olin peloissani omista tunteenpurkauksistani.

Sitten oli vaihe, jossa innostuin positiivisesta ajattelun voimasta. Kehityin aika hyväksi positiiviseksi ajattelijaksi. Sen varjopuoli oli se, että kaikenlainen negatiivinen ajattelu tunteineen tarkoitti sitä, että olin epäonnistunut ajatuksieni hallinnassa. Itkeminen tarkoitti sitä, että en hallinnut itseäni, vaan menetin kontrollin. En siis pitänyt itkemistä edelleenkään hyvänä asiana, vaan pyrin kehittymään suuntaan, jossa hallitsen itseni niin täydellisesti, että en itke. Poikkeuksena oli tässä vaiheessa elokuvaitkut. Se oli sallittua, koska sen näin positiivisessa valossa. Ehkä sillä oli vaikutusta, että elokuvien katselun yhteydessä näin muidenkin itkevän eikä se ollut mitenkään noloa.

Pitkä matka on kuljettu eteenpäin siihen, että voin sallia itselleni itkemisen. Itkeminen on inhimillistä. Minullakin on oikeus kaikkiin tunteisiin, myös negatiivisiin ja saan ilmaista niitä. Itkeminen ei ole heikkoutta, enemmänkin se on vahvuutta olla ihminen ja uskallusta ilmaista tunteita. Itkemisestä on tullut luonnollinen osa omaa arkea. Uskallan antautua sille paremmin kuin aiemmin eikä se herätä pelkoa. Tiedän, että se tulee ja se menee. Tiedän, että siitä on hyötyä. Itkeminen voi olla välillä hyvinkin rankkaa ja sen jäljiltä voi olla hyvin väsynyt. Seuraava päiväkin voi olla sumuinen. Mutta se on kaikki sen arvoista. Tunne on saatu ilmaistua ulos.

Elokuvaitkut ovat laajentuneet ja välillä ei todella tarvita paljoa, että lähtee kyyneleet valumaan. Kirjoja lukiessa saattaa myös itkettää. Ja onhan noita vaikka mitä, mikä saa kyyneleet virtaamaan. Tunteiden herääminen tuntuu hyvältä ja kauniilta.

Vaikea paikka on itkeä ihmisten nähden. Julkisesti. Siihen liittyy edelleen häpeän tunnetta. Parisuhteessa olen saanut opetella siihen, että voin itkeä kumppanini nähden. Opeteltavaa on ollut siinäkin, että voin antaa toisen olla siinä hetkessä kanssani ja että voin ottaa vastaan lohduttavia sanoja ja läheisyyttä. Tekisi mieli kovasti pahoitella tunteenpurkausta ja harmitella sitä, että toinen joutuu näkemään minut siinä tilanteessa haavoittuvaisena, ihmisenä. Koen, että on paljon kumppanini ansiota, että suhtautumiseni itkemiseen on muuttunut niin paljon hyväksyvämmäksi. On erittäin tärkeää saada itkeä toisen läsnä ollessa niin, että itku otetaan vastaan lempeän hyväksyvästi ja myötätuntoisesti. Siinä hetkessä itkun mitätöiminen, leimaaminen joksikin ja kaikenlainen väheksyminen olisi hyvin ikävää ja rajua. On aika rajua, että esimerkiksi monet vanhemmat tekevät niin lapsilleen.

Julkisesti itkeminen koki suurta mullistusta koirani Minnin kuoleman aikoihin viime kesänä. Ensinnäkin eläinlääkärissä itkua ei vain voinut pidätellä mitenkään, vaikka en mielelläni halunnut itkeä henkilökunnan ja muiden asiakkaiden nähden. Siitä ei jaksanut oikein välittää, vaan itku sai tulla. Silti kyllä se vähän tuntui nololta ja olin varma, että olin tuijotuksen kohteena. Tämän jälkeen oli useita hetkiä, että itku vain tuli milloin missäkin. Sain kokea itkut julkisissa kulkuvälineissä, lenkkipoluilla, kaupoissa… Ja miten toivoinkaan, että kukaan ei näkisi. Miten halusinkaan peittää silmät aurinkolaseilla tai pyyhkiä kyyneleet äkkiä nenäliinaan. Vaikka itkemisen hyväksynkin niin muiden katseiden alaisuudessa itkeminen on vaikeaa. 

Naistenpiirissä, josta tein blogipostauksen maaliskuussa, olen harjoitellut itkemistä julkisesti. Siellä on siihen mitä parhain luottamuksellinen ja lämmin ilmapiiri. Tekee todella hyvää nähdä ihmisten itkevän muiden nähden. Se rohkaisee. Pyrin kehumaan itseäni aina, kun tunnen silmäni kostuvan tai kyyneleen vierähtävän. Välillä se tapahtuu muiden puhuessa ja välillä omalla puheenvuorolla. Siinä vaiheessa kun tekisi mieli panikoida ja hävetä niin yritän kehua itseäni ja vahvistaa uskallustani itkeä. Miksei samaa voisi harjoittaa muissakin julkisissa paikoissa.

Kunpa ihmiset uskaltaisivat itkeä vapaammin. On helppoa näyttää hymyilevää naamaa julkisilla paikoilla ja sosiaalisessa mediassa, mutta kaikki ne itkut pyritään piilottamaan näkyviltä. Miksi? Pienet lapset uskaltavat itkeä raivoisastikin. Heillä siihen ei liity häpeää. Se on tapa tuoda tunnetta ja tarvetta esille. Luonnollista ja aitoa. Mitä sitten tapahtuu? Kuka opettaa, että itkeminen ei ole sopivaa?

Minkälaista esimerkkiä sinä näytät?