Lumin kuoleman äärellä

Lumin kuolinpäivän aamuna totesin moneen kertaan, että haluaisin pikakelata iltaan, jolloin hyvästelyt olisi jo ohi. Rankinta oli pari tuntia ennen h-hetkeä, kun tiesi, että kohta olisi hyvästien aika. Välillä tuli suunnattomia itkukohtauksia ja sitten itku oli taas hetkeksi poissa. Sitäkin rankempaa oli se viimeinen matka yhdessä eläinlääkärille ja hyvästely. Itkin kyllä paljon. Niin paljon, että silmät olivat todella väsyneet ja nenä niistämisestä kipeä…

Lumin kuolema oli niin kaunis ja hieno tilanne kuin se vain saattoi olla. Kaikki sujui tosi hyvin ja ns. oppikirjan mukaan. Eläinlääkäri oli mukava ja antoi sopivasti tilaa surra. Lumi sai herkutella vielä hetkeä ennen viimeistä piikkiä ja se oli mukavan pirteä automatkustaja. Päivä oli aurinkoisen kaunis ja Lumi haisteli voikukkia kävellessään omin jaloin autolta eläinlääkärin vastaanotolle. Päästiin suoraan huoneeseen sisälle ja koko toimenpide meni tosi nopeasti noin vartissa. Lumi sai paljon rapsutuksia ja nukahti vähitellen ikiuneen.

Kun eläinlääkärin tiloista astui ulos auringonpaisteeseen, fiilis oli epätodellinen. Oli outoa vain jatkaa elämää eteenpäin, kun oli juuri hyvästellyt perheenjäsenen ja kokenut jotain niin elämää mullistavaa. Silti, tuntui jotenkin myös rauhalliselta ja hyvältä. Oli kylläkin outoa ja surullista istua autossa, kun viimeksi olin istunut samalla paikalla Lumin kanssa. Kotiin päästyäni minulla oli fiilis, että haluan juhlia. Ehkä kummallista, mutta totta! Halusin tehdä jotakin hauskaa ja saada ajatukset Lumin kuolemasta ihan muualle. En olisi missään nimessä halunnut jäädä kotiin suremaan tapahtunutta neljän seinän sisälle, vaan halusin olla ulkona hyvässä seurassa. Mieheni kanssa suuntasimme piknikille ja meillä oli niin mukavaa, että se oli paras mahdollinen päätös päivälle. Päivä tuntui jopa hyvältä päivältä.

Seuraavat päivät otin hyvin rauhallisesti, koska muistin miten raskasta Minnin kuoleman jälkeen oli ollut. Odotin musertavaa surua, mutta se ei tullut. Minnin kuolema tuli aikanaan hyvin yllättäen ja oli minulle shokki. Kuolema tuntui väärältä niin monin tavoin. Lumin kuolema oli erilainen. Lumi oli saanut elää pitkään ja olin henkisesti valmistautunut hyvästelemään sen jo pidemmän aikaa. Luulen, että siksi en tunne suurta surua. Minnin kuoleman jälkeen tuntui vaikealta selvitä ihan jo perusarjesta, mutta Lumin kuoleman jälkeen arki on jatkunut sujuvasti mitä nyt pari ensimmäistä päivää olin vain todella väsynyt. Tämä oli jännä havainto.

Kuoleman äärellä on monenlaisia ajatuksia. Lumin kuolema nosti pintaan Minnin kuoleman ja sain tavallaan mahdollisuuden käsitellä sitäkin taas vähän lisää. Kun itkin Lumin kuolemaa niin itkin samalla vähän myös Minnin kuolemaa. Poissa on kaksi parasta ystävääni ja pitkäaikaista kämppäkaveria ja sitä on vaikea ymmärtää. Yhdessä hetkessä olemme kaikki täällä ja sitten yhdessä hetkessä kaksi on poissa ja minä olen silti jäljellä. Oman elämän jatkumisesta tuntee hieman syyllisyyttä. Kun joku kuolee niin sitä haluaisi pysäyttää koko maailman paikoilleen. Kun oma maailma pysähtyy niin on hassua katsoa miten kaikki jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas tuli ajatus siitä, että miksi ihmeessä otan koiria ja kiinnyn niihin, kun edessä on niistä luopuminen ennemmin tai myöhemmin? Katson pientä Ainaa ja mietin, että jonain päivänä hyvästelen hänetkin. Ymmärrän kyllä hyvin niitä ihmisiä, jotka haluavat olla ilman koiraa, kun ovat menettäneet koiran. Tätä asiaa olen miettinyt. Koiran kuolema on kuitenkin vain se yksi hetki ja enemmän on niitä hyviä ihania päiviä yhdessä. Siksi näkisin, että koiran ottaminen on kuitenkin omalla kohdallani kaiken arvoista ja se suru on sitten vain kestettävä, kun sen aika on.

Nyt surua varmasti osaltaan myös helpottaa se, että pikkuinen Aina on olemassa ja pitää kiireisenä. Voin suunnata Ainaan kaiken sen koirarakkauden ja kiintymyksen, mitä sisälläni on. :) En aio yhtään himmailla, vaan aion rakastaa ihan kunnolla ja kiintyä! En pelkää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuoleman äärellä olen huomannut, että olen paljon vahvempi kuin olen luullut ja se on voimauttavaa.

Aika päästää irti ja hyvästellä rakas perheenjäsen

Lapsena minulla oli suuri unelma. Halusin oman koiran. Lopulta 13-vuotiaana hartain toiveeni toteutui: meille muutti Lumi. Vielä tänäkin päivänä voin todeta, että se on ollut elämäni parhaita ja tärkeimpiä hetkiä. Siitä alkoi ihan uusi elämä ja tutustuminen koiramaailmaan. Oikeastaan en edes osannut kuvitella sitä kaikkea hauskaa, mitä koiran omistaminen toisi mukanaan. Oli kävely-, pyörä- ja juoksulenkkejä, koulutuksia, koirapuistoilua, yhteisiä bussimatkoja, kilpailuja ja paljon yhteisiä hetkiä kotona, metsissä, pelloilla ja kenttien laidoilla. Lumi toi elämääni paljon uusia mukavia ihmisiä ja koiria. On vaikea sanoin kuvailla sitä kaikkea mitä Lumi on tuonut elämääni.

Olenkin nyt haikein mielin, sillä on tullut aika luopua rakkaasta 14-vuotiaasta perheenjäsenestäni. Lumille on aika varattuna eläinlääkärille eutanasiaa varten. Tiedän milloin Lumi viettää viimeistä iltaa, yötä ja aamua. Tiedän montako päivää ja tuntia sillä vielä on aikaa. Surettaa.

Ajatukset käyvät tulevassa ja kuvittelen mielessäni tulevaa eläinlääkärikäyntiä. Mietin miten kaikki tapahtuu ja mitä haluan tehdä Lumin kanssa sen viimeisinä hetkinä. Olen miettinyt, että haluan antaa sille vielä joitakin oikein hyviä herkkuja. Haluan vielä rapsutella, pusutella ja halailla sitä. Edessä on viimeinen kerta, kun Lumille laitetaan sen oma kaulapanta ja hihna, viimeinen kerta kun se lähtee kotoa ja viimeinen yhteinen automatka. Haluaisin olla iloisena Lumin vierellä sen viimeiset hetket, mutta luulen tuhertavani itkua. Se tulee olemaan vaikea paikka.

Olen itkenyt monta kertaa Lumin menettämistä. Jo pari vuotta sitten aloin henkisesti valmistautua siihen, että yhteinen aika on vähenemässä. Viime kuukausina olen itkenyt ja tiennyt, että kohta on aika hyvästellä. Viime kuukaudet ovat olleet vaikeita. Olen ajatellut, että en kestä menettää Lumia. En varsinkaan näin pian Minnin kuoleman jälkeen. Olen myös ajatellut, että en kestä katsella Lumin koko ajan heikkenevää kuntoa. Olen toivonut, että olen vahva ja osaan oikealla hetkellä tehdä viimeisen ja vaikeimman päätöksen.

Päätös on nyt tehty ja tuntuu vähän jopa huojentavalta. Ei tarvitse enää miettiä ja stressata, että milloin sen aika on. Lumin kohdalla aika on nyt todella oikea. Ehkä aika olisi ollut jo joitakin päiviä tai viikkoja aiemmin, kuka tietää, mutta mieluiten se on nyt eikä myöhemmin. En halua sellaisen päivän ikinä koittavan, kun Lumin kunto romahtaa kunnolla ja se kokee suuria tuskia.

On aika päästää irti ja luopua, vaikka se tekee niin kipeää. En olisi halunnut tässä käyvän näin ja antaisin mitä vain, jos saisin nauttia Lumin seurasta vielä toiset 14 vuotta ja enemmänkin. Olisi hienoa saada viettää koko elämä Lumin kanssa. Yli puolet elämästäni olen viettänyt Lumin kanssa ja se on paljon se. Olen saanut jo niin paljon. Kiitollinen olen.

Niin se mun pieni 7-viikkoinen pentupallero kasvoi upeaksi koiraksi ja eli pitkän hyvän elämän. :) Kiitos Lumi, olet ollut ihana ja paras mahdollinen koira mulle. Aion olla vierelläsi loppuun asti. <3

Kylään saa tulla vain jos kotona on siistiä?

Vieraita tulossa ja paniikki käynnissä. Ehdinkö siivota? Tiskit on tiskaamatta, lattiat on imuroimatta, pöydät ovat täynnä tavaraa, tuoleilla on kasoittain vaatteita, sänky petaamatta, likainen vessa… Ennen vieraiden tuloa on täysi siivoustohina päällä. Kauppaan ja suihkuunkin pitää ehtiä ja vaatteetkin on valitsematta. Stressiä on ilmassa. Lopulta muutama minuutti ennen h-hetkeä olet vielä pyyhkimässä pöytiä tai imuroimassa etkä ehtinytkään syödä kuten olit suunnitellut. Siitä onkin helppoa siirtyä rennon ja ihanan emännän rooliin vastaanottamaan vieraita. Ja voihan helvetti, jos joku vieras yllättää ja tulee etuajassa!

Vieraiden tullessa sitä silmäilee vielä huoneiden nurkkia, että jotain pölyä ja hiekkaa jäi sittenkin. Sitä huomaa, että jokin tavara jäikin ikävästi esille ja yrittää siirtää sen piiloon ennen kuin vieras huomaa. Aurinkokin paistaa ikkunaan ja paljastaa, ettei ikkunoita ole pesty aikoihin. Tajuat myös, että unohdit pyyhkiä sen yhden tahran lattialta ja jääkaappi jäi ihan sotkuiseen kuntoon. Toivotat vieraita silti iloisesti tervetulleeksi ja heti toisessa lauseessa pahoittelet, että on sotkuista. Tuttua?

Hyvin tuttua ainakin täällä ja samalla tiedostan, miten hullua se on. Kotiinhan on tulossa kylään ystäviä. Eivät he arvostele siisteystasoa. Eivät he halua, että stressaat siivoamisesta. He haluavat nähdä sinut ja tulla käymään, ei kotisi järjestyksellä ole merkitystä. Mutta entä jos he näkevät sen todellisen sotkun missä asun ja järkyttyvät? Ehkä muutkin elävät sellaisessa sotkussa, mutta esittävät siistiä tyyppiä, kun vieraita tulee. On harvinaista päästä kylään sotkuiseen kotiin. Tietysti kaikki aina sanovat, että heillä on sotkuista, mutta kun kodin näkee niin ihan siistiltähän siellä näyttää. Helposti sitten tulee tunne, että on itse vain todella sotkuinen ihminen, kun omassa kodissa se sotku näyttää ihan muulta.

Palatakseni tuohon, että on harvinaista päästä kylään sotkuiseen kotiin niin sanottakoon, että olen saanut kunnian vierailla myös sotkuisissa kodeissa. Se on tuntunut usein ihanan kotoisalta. Ja olen ollut vaikuttunut siitä, että minut on otettu vastaan siihen aitoon kotiin. Ei siisteydessä tietenkään ole mitään pahaa, mutta mielestäni olisi mukavampaa nähdä kodit sellaisina kuin ne suurimman osan ajasta ovat. Jos ne ovat ihan tiptop-siistejä niin sitten ovat ja hyvä niin. Ihmisissä tykkään nähdä aitoutta ja sama on kodeissa. Tuntuisi myös hyvältä, että minuun luotettaisiin niin paljon, että minulle ei tarvitsisi esittää mitään.

Joidenkin mielestä siisti koti ehkä on merkki siitä, että vierasta arvostetaan. Samaa kategoriaa kuin, että meikkaisi naamansa merkkinä siitä, että arvostaa jotakuta toista ihmistä. Ymmärrän sen, mutta siihen ajatusmaailmaan minun on vaikeampi eläytyä. Olisi niin outoa, että joku ystävä loukkaantuisi siitä, että hänet on kutsuttu sotkun keskelle eikä häntä varten ole jaksettu siivota. En minä ainakaan loukkaantuisi sellaisesta ollenkaan, vaan enemmänkin ihailisin. Joskus muuten tosi siisteissä kodeissa on vaikea olla täysin rennosti, koska pelottaa, että itse sotkee sen siisteyden.

Kannattaa kyseenalaistaa sitä omaa siivoustarvettaan. Jos siivouspaniikki ei tunnu hyvältä niin miksi toteuttaa sitä? Mitä jos vain lakkaisit välittämästä kotisi siisteydestä ja keskittyisit nauttimaan siitä, että luoksesi on pian tulossa ystäviä kylään? On myös aika ikävää, jos monet vierailut jäävät toteutumatta sen takia, että et ehdi tai jaksa siivota ja et siksi voi kutsua ketään kylään. Yksi ratkaisu on tietysti myös se, että et jätä kaikkea siivoamista siihen kyläilypäivään vaan opettelet esimerkiksi siivoamaan vähän joka päivä ja keksit jokaiselle tavaralle jonkun oman paikan, jolloin mikään tavara ei ole vain sotkuna jossain. 

On hyvä muistaa sekin, että et ole yhtä kuin kotisi. Oli kotisi minkälainen tahansa niin olet ihmisenä aivan yhtä arvokas ja hyvä. Sillä ei ole merkitystä kuinka siisti kotisi on, kuinka kauniisti se on sisustettu tai kuinka arvokas se on. Sinä olet sinä ja uskoisin, että ystäväsi arvostavat sinua juuri sen takia eikä kotisi takia. Niin ja sellaiset ystävät, jotka tulevat arvostelemaan kotisi järjestystä ja valittavat epäsiisteydestä, voi vaikka jättää oven taakse tai ainakin kutsumatta seuraavalla kerralla. ;)

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa, mahtavaa viikkoa kaikille! :)

Häpeä alkoholistin lapsena varjosti elämääni

Tänään jatketaan häpeäteeman parissa. Haluan kertoa häpeästä, joka varjosti elämääni vuosikausia. Häpeän nimi on alkoholistivanhempi. Lapsena luulin olevani ainoa tämän häpeän kanssa, mutta nykyisin tiedän, että tämä häpeä on valitettavan yleinen. Siksi haluan jakaa kokemustani. Ehkä tekstistä on apua kohtalontovereille ja heille, jotka haluavat ymmärtää.

En tiedä miten häpeä sai alkunsa. Oliko se sillä hetkellä, kun ymmärsin, että kaikissa perheissä ei elettykään samalla tavalla? Oliko se sillä hetkellä, kun tajusin 7-vuotiaana, että kaverini ei uskaltanut tulla meille oudosti käyttäytyvän isäni vuoksi, vaan halusi mieluummin leikkiä ulkona talvipakkasessa? Vai tapahtuiko se jo aikaisemmin? Jostain kuitenkin tiesin, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Ja jostain tiesin, että siitä piti olla ihan hiljaa. Se oli perheen sisäinen salaisuus, josta ei voinut puhua.

Olin usein suorastaan kauhuissani jo pelkästä ajatuksesta, että joku luokkatovereistani saisi tietää isästäni. Ajattelin, että silloin kuolisin häpeästä. Siis ihan oikeasti kuolisin ja elämäni loppuisi siihen. Ajattelin, että menettäisin kaikki kaverini eikä kukaan kohtelisi minua enää samalla tavalla. Välillä otin puheeksi äitini kanssa idean siitä, että kertoisin kaikille, että isäni on kuollut ja meillä asuva tyyppi on joku muu. Jotenkin liitin itseni hyvin voimakkaasti isääni ja tällainen valhe olisi auttanut irrottautumaan häpeästä ainakin vähän.

Pidin huolen siitä, että en näyttäytynyt isäni kanssa. Olin lapsi, joka kielsi vanhempaa tulemasta koulunjuhliin. Uhkasin olla itse menemättä, jos hän tulisi paikalle kiellostani huolimatta. Hänen tulonsa olisi mielestäni pilannut elämäni. Joskus oli tilanteita, että isäni sattui esimerkiksi kävelemään ohi, kun olin kaverien kanssa. Se tuntui todella nololta. Useimmiten hän oli minulle näkymätön ja en näyttänyt eleelläkään tuntevani häntä.

Kavereiden kutsuminen kotiin oli oma lukunsa. Sitä varten tarvittiin valmisteluita. Pyysin isääni aina lupaamaan, että hän olisi sinä päivänä ilman alkoholia. Muistutin häntä useana päivänä, jotta varmasti saisin haluamani. Painotin miten tärkeää oli, että olisi edes tämä yksi päivä, kun hän ei juo. Uskoin, että minun takiani ja minun toiveesta hän voisi toteuttaa sellaisen palveluksen. Ajattelin, että hän välittäisi minusta sen verran, että se ei ole liikaa pyydetty. Lapsuuteni pahimpia pettymyksiä olivat ne hetket, kun tällaiset lupaukset rikottiin.  Koulupäivän jälkeen kotona saattoi odottaa jotain ihan muuta mitä oltiin yhdessä sovittu. Se häpeän määrä kaverin ollessa siinä läsnä... Kavereiden reaktio oli yleensä hiljaisuus. Ehkä he eivät tienneet mistä oli kyse tai sitten heillä ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä se oli helpotus, koska minullakaan ei ollut sanoja. Päiväkirjaan saattoi kyllä ilmestyä rankkaa vihaista vuodatusta...

En kyennyt ymmärtämään, että isäni oli niin välinpitämätön ja ilkeä. Siltä se näytti lapsen näkökulmasta. Tällaisten kokemusten jälkeen kavereiden kutsuminen jäi. Kehityin hyväksi valehtelijaksi, kun keksin syitä, miksi meille ei voinut tulla.  Onneksi sentään sain yleensä mennä kavereiden luo, sillä oli kiva nähdä kavereita muuallakin kuin vain koulussa. 

Halusin olla kuten muut ja halusin, että perheeni olisi kuten muiden perheet. Mutta perhe-elämä meillä ei ollut kuin muilla. Meillä juominen näkyi ja kuului. Se alkoi yleensä jo aamusta ja jatkui iltaan tai yöhön asti. Ei ollut väliä oliko arki vai viikonloppu. Opin kuuntelemaan pullojen ja tölkkien avausääniä ja laskemaan. Opin arvioimaan tilannetta. Tiesin milloin oli vielä turvallista liikkua kotona, milloin kannatti pysyä poissa näkyvistä ja milloin oli heti mentävä hätiin. Isäni juominen ei jäänyt muutamaan alkoholiannokseen, vaan se oli aina enemmän. Yleensä juominen loppui sammumiseen, nukahtamiseen tai sairaalareissuun.  Valitettavaa oli, että sitä ennen isässäni todella oli kestämistä. Perusarkeen kuului riitelyä, uhkailua ja aggressiivista käytöstä.

Todellisuudessa muillakaan ei ehkä ollut niin ruusuista ja ihanaa kuin mietin, mutta ajattelin mustavalkoisesti: muilla oli ihanaa ja normaalia, meillä oli epänormaalia ja kamalaa. Ja ajattelin myös, että meidän perhe oli ainoa perhe ongelman kanssa. En tuntenut ketään enkä ollut kuullut kenestäkään, joka oli samassa tilanteessa. Onneksi en ole ainoa lapsi, joten vertaistukea ja huumoria sain kyllä veljieni kanssa revittyä tilanteista. Siihen aikaan en tiennyt, että olisin ehkä voinut saada apua, jos olisin uskaltanut kertoa tilanteesta ulkopuoliselle. Tunsin myös todella voimakasta yksinäisyyttä ja voimattomuutta, kun en tiennyt muista kohtalontovereista.

Olin 19-vuotias, kun kerroin isäni alkoholismista parhaalle ystävälleni. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin kertoa. Voin sanoa, että se teki niin hyvää. Se tapahtui chat-keskustelussa myöhään illalla ja muistan vielä miten vaikeaa kertominen oli. Kirjoitin viestiä ja pyyhin sitä pois. Mietin moneen kertaan, että päästänkö salaisuuden ilmoille vai annanko olla. Onneksi uskalsin kertoa, koska se oli vapauttavaa. Toki tärisin jännityksestä ja en tainnut nukkua sinä yönä juurikaan, mutta se oli kuin iso kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Sen jälkeen kertomisesta tuli helpompaa ja oli ihanaa, että minun ei tarvinnut salailla.

Niihin aikoihin myös aloin todella ymmärtää, että meitä samoissa oloissa kasvaneita oli muitakin. Se auttoi päästämään irti häpeästä. Muutenkin ymmärsin, että ei ollut mitään syytä tuntea häpeää, koska ei ollut mitään hävettävää. Ei oikeasti. Edelleen kyllä tunnistan tietyissä tilanteissa häpeän, mutta se on huomattavasti pienempi nykyisin. En kuolisi, jos joku saisi tietää. Siksi uskallan tästä kirjoittaa ja uskon tämän postauksen haihduttavan pois häpeää entisestään. Tämä on myös juuri sellainen postaus, jonka olisin halunnut itse lukea nuorempana.

Hirveä häpeä jokaisesta mokasta ja epäonnistumisesta

Kerran olin menossa kotiin hissillä. Jostain syystä hissi pysähtyi pari kerrosta omaa kerrostani alempana, mutta en tajunnut sitä, vaan nousin hissistä ja etenin automaattisesti ”kotiovelleni”. Siinä sitten tovin sovitin avainta lukkoon ja ihmettelin, että miten se ei millään sopinut siihen. Mielessä ehti käydä, että joku on käynyt poissa ollessani vaihtamassa lukot. Kaiken lisäksi huomasin, että ovessa oli jonkinlaista kulumaa! Mietin, että joku on käynyt vahingoittamassa oveani. Hetki meni ja sitten tajusin mokani. Tuli kiire mennä kotiin ja häipyä paikalta ennen kuin jäisin kiinni murtautumisen yrityksestä. Hävetti!

Yleensä olen hyvä nimien kanssa. Jos en ole varma nimestä niin en yksinkertaisesti edes käytä sitä. Enhän halua tehdä virhettä. Minunkaltaiselle olikin aikamoinen moka, kun näin yllättäen tutun ihmisen ja kutsuin häntä väärällä nimellä. Olin juuri viestittelemässä kännykällä toisen ihmisen kanssa ja kun näin tämän tutun ihmisen niin aivan häkellyin ja tietysti kutsuin häntä tällä toisen ihmisen nimellä, kun se oli ensimmäisenä mielen päällä. Tajusin heti mokani ja sitten naureskelin hermostuneena, että kyllähän minä hänet muistan. Tilanteesta teki vielä pahemman se, että tällä ihmisellä oli seurassaan pari kaveria. Onnekseni tapahtumapaikkana oli juna-asema ja tilanne oli ohi junan tullessa eli hyvin pian, kun menimme junaan istumaan eri vaunuihin. Tilanne jatkui toki mielessäni vielä useita tunteja. Olin mokastani hyvin häpeissäni. Toivoin, että olisin voinut ottaa tilanteen uusiksi ja ilman mokaani.

Heikoin lenkki on ohjelma, johon en uskaltaisi mennä kokeilemaan taitojani. Olisi suuri häpeä vastata väärin johonkin helppoon kysymykseen kaikkien nähden. Omalla kohdallani tällaisia kysymyksiä voisi hyvinkin olla kysymykset pääkaupungeista, sodista ja hallitsijoista. Jo kavereidenkin kesken tuntuu välillä niin nololta, kun en tiedä Trivial Pursuitin niitä ns.helppoja kysymyksiä. Oman tietämättömyyden näyttäminen tuntuu vaikealta. Huomaan sen siitäkin, että en usein kehtaa kysyä tarkentavia kysymyksiä edes kavereiltani, vaikka niin kannattaisi tehdä. Sen sijaan vain nyökkäilen mukana ja esitän ymmärtäväni kaiken esimerkiksi politiikasta tai alueiden maantieteellisestä sijainnista.

Elämä on vaikeaa, kun yrittää selvitä päivistä ilman virheitä ja mokia. Kaikki täytyy kirjoittaa viesteihin tai facebook-päivityksiin niin hienosti, että yhtään kirjoitusvirhettä ei mahdu joukkoon. Välillä on helpompi jättää kokonaan kirjoittamatta niin säästyy siltä vaivalta ja mahdolliselta häpeältä. Keskustelutilanteissa on viisaampaa olla hiljaa kuin sanoa mahdollisesti jotain tyhmää. Ei kannata viitata oppitunnilla ellei ole ihan varma oikeasta vastauksesta. Ei kannata mennä ryhmäliikuntatunnilla eturiviin ellei osaa kaikkia liikkeitä. Ja apua, jos menee johonkin tilaisuuteen ja huomaa olevansa ali- tai ylipukeutunut tai sitten on paita väärinpäin. Tai mitä jos tahrii kuukautisverellä tuolin ja joku huomaa? Tai entä jos unohtaa vetää vessan ison hädän jälkeen ja joku huomaa? Huh huh..

Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät nauramaan omille virheilleen ja jättämään kaikki epäonnistumiset taakse. Varmasti on tilanteita, joissa pystyn tähän itsekin, mutta on niitäkin tilanteita, joissa epäonnistuminen vain jää vaivaamaan. Ajatella, että epäonnistumisen voi muistaa niin hyvin vielä vuosienkin päästä! Ja voi olla, että kaikkien vuosienkin jälkeen siitä hetkestä ei halua puhua, koska se vain hävettää liikaa. Häpeä on hyvin voimakas ja epämiellyttävä tunne. Se tuntuu ikävältä ja sietämättömältä. Omalla kohdallani tiedostan, että häpeän usein tarpeettomasti ja silloinkin aivan liian suuresti. Kai sitä pelkää, että ihmiset eivät hyväksy joukkoonsa, jos huomaavat, että ei olekaan täydellinen ja kaikkitietäväinen. Ehkä sitä pelkää, että onkin liian erilainen kuin kaikki muut? Mitä jos jääkin ulkopuolelle tai joutuu naurunalaiseksi?

Mitenhän sitä oppisi, että elämä ei ole niin vakavaa? Ajatella, jos voisi suhtautua jokaiseen mokaan ihan rennosti. Useinhan ei ole kyse maailman suurimmasta asiasta, vaikka se sillä hetkellä siltä voikin tuntua. Sitähän jopa sanotaan, että moka on lahja. Ja epäonnistumisia tarvitaan, jotta voi oppia ja kehittyä. Onnistumistakin voi edeltää useat epäonnistumiset. Epäonnistuminen on lisäksi hyvin inhimillistä, sillä emmehän me ole mitään koneita. Jos sitä vain osaisi antaa itselleen anteeksi kaikki virheet niin sekin olisi kyllä hieno askel. Se varmasti voisi vähentää häpeää. Kunpa kehittyisin siinä taidossa, enkä olisi itseäni kohtaan niin vaativa. On jännä, että epäonnistumista on niin vaikea hyväksyä omalle kohdalle, vaikka siihen osaa suhtautua lempeästi, kun on kyse jostakusta muusta.

On hauskaa leikitellä ajatuksella, että rupeaisin ihan tosissani vähän hulluttelemaan ja tekemään ihan tarkoituksella joitakin mokia. Mitä jos en vain ajattelisi niin paljon, vaan keskittyisin tekemiseen? Mitä jos toivottaisin kaikki epäonnistumiset tervetulleeksi enkä pelkäisi niitä? Ehkä voisin ottaa tehtäväkseni kohdata häpeää oikein kunnolla kunnes se ei enää tuntuisi niin kamalalta. Ehkä sitä voisi puhua suunsa puhtaaksi kaikesta häpeää aiheuttavasta ja jatkaa puheita kunnes häpeä on kokonaan poissa. Ehkä omista häpeänhetkistä voi tehdä näytelmiä, tarinoita ja stand-up-keikkoja. Ehkä oman mokansa voi jakaa sosiaalisessa mediassa. Olisi se aika hienoa, että oppisi ottamaan elämän rennommin, uskaltaisi tehdä virheitä ja jättäisi kaikenlaisen turhan häpeämisen taakse.



Hävettääkö mokat ja epäonnistumiset teitä lukijoitakin? Miten te suhtaudutte häpeään ja millä keinoilla selviätte siitä? Mitä ajatuksia teksti herätti? :)