perjantai 5. toukokuuta 2017

Häpeä alkoholistin lapsena varjosti elämääni




Tänään jatketaan häpeäteeman parissa. Haluan kertoa häpeästä, joka varjosti elämääni vuosikausia. Häpeän nimi on alkoholistivanhempi. Lapsena luulin olevani ainoa tämän häpeän kanssa, mutta nykyisin tiedän, että tämä häpeä on valitettavan yleinen. Siksi haluan jakaa kokemustani. Ehkä tekstistä on apua kohtalontovereille ja heille, jotka haluavat ymmärtää.

En tiedä miten häpeä sai alkunsa. Oliko se sillä hetkellä, kun ymmärsin, että kaikissa perheissä ei elettykään samalla tavalla? Oliko se sillä hetkellä, kun tajusin 7-vuotiaana, että kaverini ei uskaltanut tulla meille oudosti käyttäytyvän isäni vuoksi, vaan halusi mieluummin leikkiä ulkona talvipakkasessa? Vai tapahtuiko se jo aikaisemmin? Jostain kuitenkin tiesin, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Ja jostain tiesin, että siitä piti olla ihan hiljaa. Se oli perheen sisäinen salaisuus, josta ei voinut puhua.

Olin usein suorastaan kauhuissani jo pelkästä ajatuksesta, että joku luokkatovereistani saisi tietää isästäni. Ajattelin, että silloin kuolisin häpeästä. Siis ihan oikeasti kuolisin ja elämäni loppuisi siihen. Ajattelin, että menettäisin kaikki kaverini eikä kukaan kohtelisi minua enää samalla tavalla. Välillä otin puheeksi äitini kanssa idean siitä, että kertoisin kaikille, että isäni on kuollut ja meillä asuva tyyppi on joku muu. Jotenkin liitin itseni hyvin voimakkaasti isääni ja tällainen valhe olisi auttanut irrottautumaan häpeästä ainakin vähän.

Pidin huolen siitä, että en näyttäytynyt isäni kanssa. Olin lapsi, joka kielsi vanhempaa tulemasta koulunjuhliin. Uhkasin olla itse menemättä, jos hän tulisi paikalle kiellostani huolimatta. Hänen tulonsa olisi mielestäni pilannut elämäni. Joskus oli tilanteita, että isäni sattui esimerkiksi kävelemään ohi, kun olin kaverien kanssa. Se tuntui todella nololta. Useimmiten hän oli minulle näkymätön ja en näyttänyt eleelläkään tuntevani häntä.

Kavereiden kutsuminen kotiin oli oma lukunsa. Sitä varten tarvittiin valmisteluita. Pyysin isääni aina lupaamaan, että hän olisi sinä päivänä ilman alkoholia. Muistutin häntä useana päivänä, jotta varmasti saisin haluamani. Painotin miten tärkeää oli, että olisi edes tämä yksi päivä, kun hän ei juo. Uskoin, että minun takiani ja minun toiveesta hän voisi toteuttaa sellaisen palveluksen. Ajattelin, että hän välittäisi minusta sen verran, että se ei ole liikaa pyydetty. Lapsuuteni pahimpia pettymyksiä olivat ne hetket, kun tällaiset lupaukset rikottiin.  Koulupäivän jälkeen kotona saattoi odottaa jotain ihan muuta mitä oltiin yhdessä sovittu. Se häpeän määrä kaverin ollessa siinä läsnä... Kavereiden reaktio oli yleensä hiljaisuus. Ehkä he eivät tienneet mistä oli kyse tai sitten heillä ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä se oli helpotus, koska minullakaan ei ollut sanoja. Päiväkirjaan saattoi kyllä ilmestyä rankkaa vihaista vuodatusta...

En kyennyt ymmärtämään, että isäni oli niin välinpitämätön ja ilkeä. Siltä se näytti lapsen näkökulmasta. Tällaisten kokemusten jälkeen kavereiden kutsuminen jäi. Kehityin hyväksi valehtelijaksi, kun keksin syitä, miksi meille ei voinut tulla.  Onneksi sentään sain yleensä mennä kavereiden luo, sillä oli kiva nähdä kavereita muuallakin kuin vain koulussa. 


Halusin olla kuten muut ja halusin, että perheeni olisi kuten muiden perheet. Mutta perhe-elämä meillä ei ollut kuin muilla. Meillä juominen näkyi ja kuului. Se alkoi yleensä jo aamusta ja jatkui iltaan tai yöhön asti. Ei ollut väliä oliko arki vai viikonloppu. Opin kuuntelemaan pullojen ja tölkkien avausääniä ja laskemaan. Opin arvioimaan tilannetta. Tiesin milloin oli vielä turvallista liikkua kotona, milloin kannatti pysyä poissa näkyvistä ja milloin oli heti mentävä hätiin. Isäni juominen ei jäänyt muutamaan alkoholiannokseen, vaan se oli aina enemmän. Yleensä juominen loppui sammumiseen, nukahtamiseen tai sairaalareissuun.  Valitettavaa oli, että sitä ennen isässäni todella oli kestämistä. Perusarkeen kuului riitelyä, uhkailua ja aggressiivista käytöstä.

Todellisuudessa muillakaan ei ehkä ollut niin ruusuista ja ihanaa kuin mietin, mutta ajattelin mustavalkoisesti: muilla oli ihanaa ja normaalia, meillä oli epänormaalia ja kamalaa. Ja ajattelin myös, että meidän perhe oli ainoa perhe ongelman kanssa. En tuntenut ketään enkä ollut kuullut kenestäkään, joka oli samassa tilanteessa. Onneksi en ole ainoa lapsi, joten vertaistukea ja huumoria sain kyllä veljieni kanssa revittyä tilanteista. Siihen aikaan en tiennyt, että olisin ehkä voinut saada apua, jos olisin uskaltanut kertoa tilanteesta ulkopuoliselle. Tunsin myös todella voimakasta yksinäisyyttä ja voimattomuutta, kun en tiennyt muista kohtalontovereista.

Olin 19-vuotias, kun kerroin isäni alkoholismista parhaalle ystävälleni. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin kertoa. Voin sanoa, että se teki niin hyvää. Se tapahtui chat-keskustelussa myöhään illalla ja muistan vielä miten vaikeaa kertominen oli. Kirjoitin viestiä ja pyyhin sitä pois. Mietin moneen kertaan, että päästänkö salaisuuden ilmoille vai annanko olla. Onneksi uskalsin kertoa, koska se oli vapauttavaa. Toki tärisin jännityksestä ja en tainnut nukkua sinä yönä juurikaan, mutta se oli kuin iso kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Sen jälkeen kertomisesta tuli helpompaa ja oli ihanaa, että minun ei tarvinnut salailla.

Niihin aikoihin myös aloin todella ymmärtää, että meitä samoissa oloissa kasvaneita oli muitakin. Se auttoi päästämään irti häpeästä. Muutenkin ymmärsin, että ei ollut mitään syytä tuntea häpeää, koska ei ollut mitään hävettävää. Ei oikeasti. Edelleen kyllä tunnistan tietyissä tilanteissa häpeän, mutta se on huomattavasti pienempi nykyisin. En kuolisi, jos joku saisi tietää. Siksi uskallan tästä kirjoittaa ja uskon tämän postauksen haihduttavan pois häpeää entisestään. Tämä on myös juuri sellainen postaus, jonka olisin halunnut itse lukea nuorempana.

3 kommenttia:

  1. En oikein tiedä mitä tähän tulisi sanoa, tämä meni niin syvälle. Tämä oli uskomattoman rohkea kirjoitus, erittäin tärkeästä aiheesta. En voi edes kuvitella miten rankkaa tämän kirjoittaminen on ollut sinulle. Isoimmat mahdollisimmat propsit sinulle tästä kirjoituksesta. <3

    Minun omassa perhepiirissäni ei alkoholismia ole esiintynyt, mutta laajemmassa lähipiirissä kyllä. Siksi en osaa ottaa kantaa tämän postauksen häpeä-aspektiin, mutta jos sinua ei haittaa, haluaisin tuoda toisen vahvan tunteen alkoholiin ja alkoholismiin liittyen lapsen silmin. Tuo tunne on pelko.

    Omat alkoholiin liittyvät muistoni ovat vahvasti kietoutuneet pelon ympärille. Normaalissa, päivittäisessä elämässä alkoholi ei ollut erityinen osa perheessäni. Asia oli eri, kun puhutaan sukutapaamisista ja juhlista. Niissä alkoholia käytettiin "perisuomalaiseen tapaan", eli runsaasti. Vaikka omat vanhempani eivät ole koskaan olleet "ympärikännissä" minun nähteni, niin muut aikuiset kyllä ovat. Heidän erikoinen, tavallisuudesta poikkeava (joskus jopa aggressiivinen) käytöksensä oli lapsen silmin pelottavaa ja ahdistavaa. Muistan ajatelleeni, että mitä jos tulee riitaa ja he alkavat tapella. Tai mitä jos joku kaatuu ja satuttaa itsensä pahasti. Entä kenen luo voin mennä jos itse tarvitsen apua, kuka huolehtii ja lohduttaa. Alkoholi teki normaalisti turvallisista aikuisista turvattomia. Siten lapsenmielessäni alkoholiin yhdistyi vahvasti negatiivisia tuntemuksia.

    Kolikon toinen puoli oli myös se, kuinka seuraavana aamuna nämä samat aikuiset olivat pahoinvoivia, makasivat sängyssä, eivätkä osallistuneet normaaleihin päivittäisiin toimiin. Lapsena ei voinut ymmärtää tätä ja se asetti alkoholin yhä pahemmin "epämiellyttävien" asioiden listalle. Muistan jopa muutamia kertoja lapsena pyytäneeni että emme menisi jonnekin juhliin, ei siksi etten sinne olisi halunnut, vaan siksi että tiesin että siellä taas juotaisiin. Sitten hieman vanhempana, kymmenen vuoden tienoilla, aloin "vahtia" minulle tärkeimpien aikuisten juomista. Ennen juhlia painotin heille että he saisivat juoda korkeintaan x-määrän alkoholia ja juhlien aikana kävin tasaisin väliajoin kysymässä kuinka monta lasia he olivat juoneet. Aikuiset eivät tietenkään pitäneet tästä ja usein hermostuivat toiminnastani. Tämä puolestaan lisäsi ahdistustani ja vastustustani alkoholia kohtaan.

    Tunnistan nykyisin, että tuolloinen toimintani johtui luonteenpiirteestäni pyrkiä kontrolloimaan kaikkea joka ahdistaa minua. Mutta lapsena en vielä tätä tajunnut, enkä voinut selittää aikuisille (tai itselleni) miksi toimin kuten toimin. Tiesin vain että tämä toiminta lievensi ahdistustani, mutta että aikuisten mielestä se oli epätoivottavaa toimintaa.

    Kaikki tämä on varmasti muokannut sitä kuinka suhtaudun alkoholiin nyt aikuisena ja myös sitä millainen ihminen olen ja miten toimin. En varsinaisesti koe mitään suurta kaunaa elämäni aikuisia kohtaan, enkä missään nimessä koe että lapsuuteni olisi ollut tästä syystä huonoa. Tiedostan ehdottomasti että on paljon lapsia joiden päivittäiseen elämään kuuluu huomattavasti rankempia asioita alkoholin vuoksi, joten pidän itseäni sen valossa onnekkaana. Toivoisin kuitenkin että vanhempien alkoholinkäytöstä, etenkin lasten edessä, puhuttaisiin enemmän ja mahdollisiin ylilyönteihin puututtaisiin herkemmin. Toivoisin myös että aikuiset eivät reagoisi lasten huoleen niin puolustuskannalla vaan voisivat miettiä olisiko heidän toiminnassaan tarvetta muutokselle. Lapset ovat myös yksilöitä ja toiset kokevat asioita vahvemmin kuin toiset. Siksi vanhempien olisi hyvä tajuta, että vaikka heitä ei itse omassa lapsuudessaan haitannut vanhempien alkoholinkäyttö, ei heidän oma lapsensa välttämättä koe asiaa samoin.

    Kiitos tosiaan vielä paljon tästä kirjoituksesta. Toivon todella että samanlaisessa tilanteessa olevat nuoret löytävät tämän kirjoituksesi ja saavat siitä vertaistukea. Olen onnellinen että sinulla on elämässäsi kaikki hyvin. Sinä todella ansaitset sen. <3

    T: Ellie

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Ellie! Ja hienoa, että toit esille myös lapsen pelko-näkökulmaa! Todella hyvin kirjoitettu kommentti, joka voisi hyvin toimia omana postauksenakin ja keskustelunavauksena. :)

      Ymmärrän hyvin tuota pelkoa sukujuhlissa. Kirjoituksesi herätti vahvoja ajatuksia ja tuntemuksia siitä, että aikuisten tulisi kiinnittää huomiota alkoholinkäyttöönsä lasten seurassa. Olisi hienoa, jos etenkin kaikki vanhemmat olisivat tietoisia siitä, että lapsen silmin alkoholinkäyttö voi näyttäytyä ihan toisenlaisena kuin esimerkiksi mukavana ja rentona hauskanpitona. Kunpa mahdollisimman monet heräisivät miettimään näitä asioita!

      Mielestäni toit hyvin esille, että vanhemmat eivät voi liikaa ajatella alkoholinkäyttöä vain omasta kokemuksestaan käsin, vaan heidän tulisi muistaa, että oma lapsi voi kokea vanhemman alkoholinkäytön eri tavalla kuin he itse lapsena. Lapsen kokemus olisi myös hyvä ottaa vastaan hyväksyen ja arvostaen, eikä esimerkiksi väheksyen. Usein lapsen pelkoa saatetaan väheksyä tai jopa naureskella sille, vaikka niin ei saisi missään nimessä tehdä.

      Olen miettinyt aika paljon, että minkälaista aikuisen alkoholinkäyttö saa olla lapsen seurassa. Mielestäni alkoholia saa käyttää kohtuudella lapsen seurassa, mutta ei missään nimessä niin, että olisi humalassa. Sellainen lasi tai kaksi voisi olla ehkä ihan okei. Jos haluaa välttämättä humaltua niin sen voi tehdä niin, että lapsi ei ole näkemässä.

      Itse kun käytän niin vähän alkoholia niin luulen, että minun ei edes tarvitsi muuttaa mitään alkoholinkulutuksessani, jos minusta tulisi joskus vanhempi. Olisin varmaan silti vähän huolissani jo siitä, että lapsi näkisi minun juovan lasillisen, kun kerta omat lapsuudenkokemukset ovat olleet niin pelottavia. Onkin mielenkiintoista pohtia minkälaisen alkoholikasvatuksen omalle lapselleen haluaisi. En haluaisi lapsen pelkäävän alkoholinkäyttöä tai suhtautuvan siihen todella kielteisesti, mutta en myöskään haluaisi kasvattaa lapsesta alkoholin suurkuluttajaa tai näyttää alkoholia suurena houkutuksena. Ehkä paras olisi jonkinlainen neutraali suhtautuminen. Haluaisin lapsen olevan tietoinen alkoholin vaikutuksista kehoon ja mieleen ja toivoisin, että hän joko ei käyttäisi alkoholia ollenkaan tai sitten hän osaisi käyttää sitä kohtuudella, mutta hän tietysti tekisi siinä oman valintansa. Ajatuksistani alkoholinkäytöstä voisin kirjoittaa enemmänkin ja jossain vaiheessa varmaan teen siitä oman postauksen.

      Mielestäni oli hienoa, että uskalsit avautua myös kontrolloinnin tarpeestasi. Olen itsekin ollut aikamoinen juomien vahtija, joten toimintasi kuulosti hyvin tutulta. Koen, että lapsuudessani ahdistavaa oli nimenomaan se, että kaikkea ei voinut kontrolloida yrityksistä huolimatta ja se teki elämästä turvatonta. Se on osaltaan heijastunut myös aikuisuuteen. Sitä pyrkii edelleen kontrolloimaan vähän kaikkea ja muihin voi olla vaikea luottaa. En tiedä onko tämä ihan toisenlainen kontrollointitarve kuin sinulla, mutta kerroinpa nyt kuitenkin kun tuli mieleen.

      Kiitos vielä paljon ihanista sanoistasi! <3 Ja iso kiitos kokemuksesi jakamisesta! Se oli rohkeaa ja toivon, että kirjoituksesi löytää lukijoita. Etenkin vanhemmille se voisi toimia hyvänä ajatusten herättelijänä alkoholinkulutuksesta. Lapsen näkökulma jää varmasti usein liian piiloon.

      Poista
  2. Todella rohkea kirjoitus. En tiennyt tätä taustastasi, mutta nyt kun tiedän, pidän sinua entistä urheampana.

    t. Lily

    VastaaPoista