Kerran olin menossa kotiin hissillä. Jostain syystä hissi pysähtyi pari kerrosta omaa kerrostani alempana, mutta en tajunnut sitä, vaan nousin hissistä ja etenin automaattisesti ”kotiovelleni”. Siinä sitten tovin sovitin avainta lukkoon ja ihmettelin, että miten se ei millään sopinut siihen. Mielessä ehti käydä, että joku on käynyt poissa ollessani vaihtamassa lukot. Kaiken lisäksi huomasin, että ovessa oli jonkinlaista kulumaa! Mietin, että joku on käynyt vahingoittamassa oveani. Hetki meni ja sitten tajusin mokani. Tuli kiire mennä kotiin ja häipyä paikalta ennen kuin jäisin kiinni murtautumisen yrityksestä. Hävetti!
Yleensä olen hyvä nimien kanssa. Jos en ole varma nimestä niin en yksinkertaisesti edes käytä sitä. Enhän halua tehdä virhettä. Minunkaltaiselle olikin aikamoinen moka, kun näin yllättäen tutun ihmisen ja kutsuin häntä väärällä nimellä. Olin juuri viestittelemässä kännykällä toisen ihmisen kanssa ja kun näin tämän tutun ihmisen niin aivan häkellyin ja tietysti kutsuin häntä tällä toisen ihmisen nimellä, kun se oli ensimmäisenä mielen päällä. Tajusin heti mokani ja sitten naureskelin hermostuneena, että kyllähän minä hänet muistan. Tilanteesta teki vielä pahemman se, että tällä ihmisellä oli seurassaan pari kaveria. Onnekseni tapahtumapaikkana oli juna-asema ja tilanne oli ohi junan tullessa eli hyvin pian, kun menimme junaan istumaan eri vaunuihin. Tilanne jatkui toki mielessäni vielä useita tunteja. Olin mokastani hyvin häpeissäni. Toivoin, että olisin voinut ottaa tilanteen uusiksi ja ilman mokaani.
Heikoin lenkki on ohjelma, johon en uskaltaisi mennä kokeilemaan taitojani. Olisi suuri häpeä vastata väärin johonkin helppoon kysymykseen kaikkien nähden. Omalla kohdallani tällaisia kysymyksiä voisi hyvinkin olla kysymykset pääkaupungeista, sodista ja hallitsijoista. Jo kavereidenkin kesken tuntuu välillä niin nololta, kun en tiedä Trivial Pursuitin niitä ns.helppoja kysymyksiä. Oman tietämättömyyden näyttäminen tuntuu vaikealta. Huomaan sen siitäkin, että en usein kehtaa kysyä tarkentavia kysymyksiä edes kavereiltani, vaikka niin kannattaisi tehdä. Sen sijaan vain nyökkäilen mukana ja esitän ymmärtäväni kaiken esimerkiksi politiikasta tai alueiden maantieteellisestä sijainnista.
Elämä on vaikeaa, kun yrittää selvitä päivistä ilman virheitä ja mokia. Kaikki täytyy kirjoittaa viesteihin tai facebook-päivityksiin niin hienosti, että yhtään kirjoitusvirhettä ei mahdu joukkoon. Välillä on helpompi jättää kokonaan kirjoittamatta niin säästyy siltä vaivalta ja mahdolliselta häpeältä. Keskustelutilanteissa on viisaampaa olla hiljaa kuin sanoa mahdollisesti jotain tyhmää. Ei kannata viitata oppitunnilla ellei ole ihan varma oikeasta vastauksesta. Ei kannata mennä ryhmäliikuntatunnilla eturiviin ellei osaa kaikkia liikkeitä. Ja apua, jos menee johonkin tilaisuuteen ja huomaa olevansa ali- tai ylipukeutunut tai sitten on paita väärinpäin. Tai mitä jos tahrii kuukautisverellä tuolin ja joku huomaa? Tai entä jos unohtaa vetää vessan ison hädän jälkeen ja joku huomaa? Huh huh..
Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät nauramaan omille virheilleen ja jättämään kaikki epäonnistumiset taakse. Varmasti on tilanteita, joissa pystyn tähän itsekin, mutta on niitäkin tilanteita, joissa epäonnistuminen vain jää vaivaamaan. Ajatella, että epäonnistumisen voi muistaa niin hyvin vielä vuosienkin päästä! Ja voi olla, että kaikkien vuosienkin jälkeen siitä hetkestä ei halua puhua, koska se vain hävettää liikaa. Häpeä on hyvin voimakas ja epämiellyttävä tunne. Se tuntuu ikävältä ja sietämättömältä. Omalla kohdallani tiedostan, että häpeän usein tarpeettomasti ja silloinkin aivan liian suuresti. Kai sitä pelkää, että ihmiset eivät hyväksy joukkoonsa, jos huomaavat, että ei olekaan täydellinen ja kaikkitietäväinen. Ehkä sitä pelkää, että onkin liian erilainen kuin kaikki muut? Mitä jos jääkin ulkopuolelle tai joutuu naurunalaiseksi?
Mitenhän sitä oppisi, että elämä ei ole niin vakavaa? Ajatella, jos voisi suhtautua jokaiseen mokaan ihan rennosti. Useinhan ei ole kyse maailman suurimmasta asiasta, vaikka se sillä hetkellä siltä voikin tuntua. Sitähän jopa sanotaan, että moka on lahja. Ja epäonnistumisia tarvitaan, jotta voi oppia ja kehittyä. Onnistumistakin voi edeltää useat epäonnistumiset. Epäonnistuminen on lisäksi hyvin inhimillistä, sillä emmehän me ole mitään koneita. Jos sitä vain osaisi antaa itselleen anteeksi kaikki virheet niin sekin olisi kyllä hieno askel. Se varmasti voisi vähentää häpeää. Kunpa kehittyisin siinä taidossa, enkä olisi itseäni kohtaan niin vaativa. On jännä, että epäonnistumista on niin vaikea hyväksyä omalle kohdalle, vaikka siihen osaa suhtautua lempeästi, kun on kyse jostakusta muusta.
On hauskaa leikitellä ajatuksella, että rupeaisin ihan tosissani vähän hulluttelemaan ja tekemään ihan tarkoituksella joitakin mokia. Mitä jos en vain ajattelisi niin paljon, vaan keskittyisin tekemiseen? Mitä jos toivottaisin kaikki epäonnistumiset tervetulleeksi enkä pelkäisi niitä? Ehkä voisin ottaa tehtäväkseni kohdata häpeää oikein kunnolla kunnes se ei enää tuntuisi niin kamalalta. Ehkä sitä voisi puhua suunsa puhtaaksi kaikesta häpeää aiheuttavasta ja jatkaa puheita kunnes häpeä on kokonaan poissa. Ehkä omista häpeänhetkistä voi tehdä näytelmiä, tarinoita ja stand-up-keikkoja. Ehkä oman mokansa voi jakaa sosiaalisessa mediassa. Olisi se aika hienoa, että oppisi ottamaan elämän rennommin, uskaltaisi tehdä virheitä ja jättäisi kaikenlaisen turhan häpeämisen taakse.
Hävettääkö mokat ja epäonnistumiset teitä lukijoitakin? Miten te suhtaudutte häpeään ja millä keinoilla selviätte siitä? Mitä ajatuksia teksti herätti? :)
Yleensä olen hyvä nimien kanssa. Jos en ole varma nimestä niin en yksinkertaisesti edes käytä sitä. Enhän halua tehdä virhettä. Minunkaltaiselle olikin aikamoinen moka, kun näin yllättäen tutun ihmisen ja kutsuin häntä väärällä nimellä. Olin juuri viestittelemässä kännykällä toisen ihmisen kanssa ja kun näin tämän tutun ihmisen niin aivan häkellyin ja tietysti kutsuin häntä tällä toisen ihmisen nimellä, kun se oli ensimmäisenä mielen päällä. Tajusin heti mokani ja sitten naureskelin hermostuneena, että kyllähän minä hänet muistan. Tilanteesta teki vielä pahemman se, että tällä ihmisellä oli seurassaan pari kaveria. Onnekseni tapahtumapaikkana oli juna-asema ja tilanne oli ohi junan tullessa eli hyvin pian, kun menimme junaan istumaan eri vaunuihin. Tilanne jatkui toki mielessäni vielä useita tunteja. Olin mokastani hyvin häpeissäni. Toivoin, että olisin voinut ottaa tilanteen uusiksi ja ilman mokaani.
Heikoin lenkki on ohjelma, johon en uskaltaisi mennä kokeilemaan taitojani. Olisi suuri häpeä vastata väärin johonkin helppoon kysymykseen kaikkien nähden. Omalla kohdallani tällaisia kysymyksiä voisi hyvinkin olla kysymykset pääkaupungeista, sodista ja hallitsijoista. Jo kavereidenkin kesken tuntuu välillä niin nololta, kun en tiedä Trivial Pursuitin niitä ns.helppoja kysymyksiä. Oman tietämättömyyden näyttäminen tuntuu vaikealta. Huomaan sen siitäkin, että en usein kehtaa kysyä tarkentavia kysymyksiä edes kavereiltani, vaikka niin kannattaisi tehdä. Sen sijaan vain nyökkäilen mukana ja esitän ymmärtäväni kaiken esimerkiksi politiikasta tai alueiden maantieteellisestä sijainnista.
Elämä on vaikeaa, kun yrittää selvitä päivistä ilman virheitä ja mokia. Kaikki täytyy kirjoittaa viesteihin tai facebook-päivityksiin niin hienosti, että yhtään kirjoitusvirhettä ei mahdu joukkoon. Välillä on helpompi jättää kokonaan kirjoittamatta niin säästyy siltä vaivalta ja mahdolliselta häpeältä. Keskustelutilanteissa on viisaampaa olla hiljaa kuin sanoa mahdollisesti jotain tyhmää. Ei kannata viitata oppitunnilla ellei ole ihan varma oikeasta vastauksesta. Ei kannata mennä ryhmäliikuntatunnilla eturiviin ellei osaa kaikkia liikkeitä. Ja apua, jos menee johonkin tilaisuuteen ja huomaa olevansa ali- tai ylipukeutunut tai sitten on paita väärinpäin. Tai mitä jos tahrii kuukautisverellä tuolin ja joku huomaa? Tai entä jos unohtaa vetää vessan ison hädän jälkeen ja joku huomaa? Huh huh..
Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät nauramaan omille virheilleen ja jättämään kaikki epäonnistumiset taakse. Varmasti on tilanteita, joissa pystyn tähän itsekin, mutta on niitäkin tilanteita, joissa epäonnistuminen vain jää vaivaamaan. Ajatella, että epäonnistumisen voi muistaa niin hyvin vielä vuosienkin päästä! Ja voi olla, että kaikkien vuosienkin jälkeen siitä hetkestä ei halua puhua, koska se vain hävettää liikaa. Häpeä on hyvin voimakas ja epämiellyttävä tunne. Se tuntuu ikävältä ja sietämättömältä. Omalla kohdallani tiedostan, että häpeän usein tarpeettomasti ja silloinkin aivan liian suuresti. Kai sitä pelkää, että ihmiset eivät hyväksy joukkoonsa, jos huomaavat, että ei olekaan täydellinen ja kaikkitietäväinen. Ehkä sitä pelkää, että onkin liian erilainen kuin kaikki muut? Mitä jos jääkin ulkopuolelle tai joutuu naurunalaiseksi?
Mitenhän sitä oppisi, että elämä ei ole niin vakavaa? Ajatella, jos voisi suhtautua jokaiseen mokaan ihan rennosti. Useinhan ei ole kyse maailman suurimmasta asiasta, vaikka se sillä hetkellä siltä voikin tuntua. Sitähän jopa sanotaan, että moka on lahja. Ja epäonnistumisia tarvitaan, jotta voi oppia ja kehittyä. Onnistumistakin voi edeltää useat epäonnistumiset. Epäonnistuminen on lisäksi hyvin inhimillistä, sillä emmehän me ole mitään koneita. Jos sitä vain osaisi antaa itselleen anteeksi kaikki virheet niin sekin olisi kyllä hieno askel. Se varmasti voisi vähentää häpeää. Kunpa kehittyisin siinä taidossa, enkä olisi itseäni kohtaan niin vaativa. On jännä, että epäonnistumista on niin vaikea hyväksyä omalle kohdalle, vaikka siihen osaa suhtautua lempeästi, kun on kyse jostakusta muusta.
On hauskaa leikitellä ajatuksella, että rupeaisin ihan tosissani vähän hulluttelemaan ja tekemään ihan tarkoituksella joitakin mokia. Mitä jos en vain ajattelisi niin paljon, vaan keskittyisin tekemiseen? Mitä jos toivottaisin kaikki epäonnistumiset tervetulleeksi enkä pelkäisi niitä? Ehkä voisin ottaa tehtäväkseni kohdata häpeää oikein kunnolla kunnes se ei enää tuntuisi niin kamalalta. Ehkä sitä voisi puhua suunsa puhtaaksi kaikesta häpeää aiheuttavasta ja jatkaa puheita kunnes häpeä on kokonaan poissa. Ehkä omista häpeänhetkistä voi tehdä näytelmiä, tarinoita ja stand-up-keikkoja. Ehkä oman mokansa voi jakaa sosiaalisessa mediassa. Olisi se aika hienoa, että oppisi ottamaan elämän rennommin, uskaltaisi tehdä virheitä ja jättäisi kaikenlaisen turhan häpeämisen taakse.
Hävettääkö mokat ja epäonnistumiset teitä lukijoitakin? Miten te suhtaudutte häpeään ja millä keinoilla selviätte siitä? Mitä ajatuksia teksti herätti? :)
Oih, häpeä. Se onkin minulle tuttu tunne. ;)
VastaaPoistaHuomasin nyökkäileväni melkein koko ajan lukiessani tätä. Etenkin tämä seuraava kappale tuntui erityisen tutulta.
"Välillä on helpompi jättää kokonaan kirjoittamatta niin säästyy siltä vaivalta ja mahdolliselta häpeältä. Keskustelutilanteissa on viisaampaa olla hiljaa kuin sanoa mahdollisesti jotain tyhmää. Ei kannata viitata oppitunnilla ellei ole ihan varma oikeasta vastauksesta. Ei kannata mennä ryhmäliikuntatunnilla eturiviin ellei osaa kaikkia liikkeitä. Ja apua, jos menee johonkin tilaisuuteen ja huomaa olevansa ali- tai ylipukeutunut tai sitten on paita väärinpäin."
Samoin tämä mainintasi: "Tilanne jatkui toki mielessäni vielä useita tunteja. Toivoin, että olisin voinut ottaa tilanteen uusiksi ja ilman mokaani."
Minulla on pahimmillaan jäänyt jokin tekemäni moka pyörimään mieleen useiksi kuukausiksi. Hakkaan kuvainnollisesti päätä seinään ja hoen kuinka tyhmä pystyinkään olemaan. Kelaan tilannetta mielessäni kerta toisensa jälkeen, kuvitellen toimivani toisella tavalla. Aivan kuin sitä kautta saisin jotenkin "korvattua" aiemman toimintani. Tämä on tietysti aivan turhaa ja ajanhukkaa, mutta jotenkin sitä silti tekee.
Nykyään pärjään jo näiden asioiden kanssa paremmin kuin, sanotaan vaikka kymmenen vuotta sitten. Silloin jokainen pieninkin tekemäni virhe aiheutti hirveän morkkiksen ja tarpeen käydä asiaa läpi mielessäni aina uudestaan ja uudestaan, "korjata" tilannetta mielikuvissani. On sanomattakin selvää että se ei luonnollisesti oikein kannustanut toimimaan spontaanisti tai monesti toimimaan juuri ollenkaan.
Haluaisin voida vastata noihin kysymyksiisi siitä miten oppisi mokaamaan ja olemaan välittämättä siitä. Valitettavasti en kyllä ole laisinkaan oikea henkilö siihen. Ainoa mitä voin toivoa on se, että ajan myötä tehdyt mokat lakkaavat tuntumasta niin maata kaatavilta ja että osaan suhtautua niihin lempeämmin ja anteeksiantavammin. Tätä samaa toivon myös sinulle ja kaikille muillekin samassa tilanteessa oleville.
T: Ellie
Ihanaa vertaistukea, kiitos Ellie!
PoistaJäin miettimään, että on kyllä tosiaan jännä ilmiö, että tilannetta jää miettimään ja kuvittelee toimivansa toisella tavalla kuin voisi korvata jotenkin sen aiemman. Mullahan on vastaavaa ajattelukuviota myös silloin, kun olen vaikka nähnyt jotakin kaveria ja olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta se jäikin sanomatta. Sitten sitä käy keskustelua mielessään kuin olisi saanut sanottua kaiken mitä piti. Ajanhukkaahan se taitaa olla ja energian tuhlausta, mutta minkäs teet! :D Kai sitä jotenkin haluaa harjoitella mielessään sitä tilannetta niin, että ensi kerralla sujuu paremmin. Mulla ei vielä ole tutkimusnäyttöä siitä, että se todella toimisi :D
Mä olen myös huomannut, että suhtaudun rennommin mokiin nyt kuin joskus vuosia aiemmin. Silti.. voisin suhtautua niin paljon rennomminkin! Ja kaikki on myös niin tilannekohtaista. Joskus olisin kuollut häpeästä jostain jutusta, mikä ei enää niin hetkauta. Jotkut jutut ovat yhä liian kauheita kestettäväksi.
Olisipa joku pilleri, jonka voisi ottaa häpeän hetkellä. Se voisi joko tyhjentää mielen kaikista ajatuksista tai sitten se voisi rentouttaa ja vaikka aiheuttaa naurukohtauksen. Tämä on tietysti vitsi (vaikka varmasti on olemassa keinoja saada vastaavanlainen olotila).
Jep, toivon myös, että ajan myötä suhtautuminen mokiin muuttuu lempeämmäksi ja anteeksiantavammaksi. Tapahtuukohan se ihan itsestään, kun ikävuosia tulee lisää ja elämänkokemusta? Vai onko se jotain, mitä voisi yrittää harjoitella?