Ensimmäistä kertaa autokoulussa ja ajotunneilla!

Niin vain koitti se päivä, että päätin aloittaa autokoulun. Surprise! Ajokortille saattaa hyvin olla tulevaisuudessa käyttöä ja onhan se autokoulu ja etenkin sitten se autolla ajaminen sellainen kokemus, mikä olisi mukava kokea tässä elämässä. Ajotaito myös tuo omanlaistaan valtaa ja itsenäisyyttä, mikä on ihan hyvä asia. Ties mitä uusia mahdollisuuksia ajotaito avaakaan eteeni!

Ensimmäiset kaksi viikkoa kävin aktiivisesti teoriatunneilla ja niiden osalta onkin tunnit jo käytynä. Enää vain odottelen teoriakoepäivän lähestymistä. Teorian materiaaleista suurin osa tuntui aika itsestäänselvyyksiltä, mutta kyllä siellä on myös juttuja, joita opetella. Ihan mukavaa ja rentoa on ollut istua tunneilla. Suurin osa oppilaista on vaikuttanut 17–18-vuotiailta, joten siinä heidän vieressä on kyllä tuntenut itsensä hyvin kypsäksi aikuiseksi. Ihan mukavaa vaihtelua, kun yleensä tuntuu, että on joka paikassa se nuorin.

Ja sitten eräänä kauniina torstaipäivänä oli vuorossa paljon odotettu ensimmäinen ajotunti! Onneksi se tapahtui rauhallisella parkkipaikalla, joten sain rauhassa harjoitella liikkeelle lähtöä ja auton pysäytystä. Tunnilla käytiin läpi myös penkin ja peilien säädöt. Sitten vähän ajeltiin tietä pitkin, harjoiteltiin ratin kääntämistä (ajatella, että rattia pitää kääntää tietyllä tavalla! Oma luonnollisin tapani ei ollut se oikea..) ja harjoiteltiin myös vaihteen vaihtoa.

Ensimmäinen liikkeellelähtöni oli varovainen, mutta hyvin onnistunut. Toisella kertaa kiiruhdin ja auto sammui. Loput kerrat sitten keskityin olemaan varovainen, joten auto ei sammunut enää samasta syystä. Jarruttaessa se sitten sammui, kun jalka ei ollut kytkimellä. Vaihteen vaihto vaikutti monimutkaiselta, kun siinä tuli hallita sekä kytkin että kaasupoljin ja samanaikaisesti vaihtaa vaihde. Hallitsin jalat varsin hyvin (ajo-opettaja selosti vieressä hyvin ohjeita, joten tein vain täsmällisesti sen, mitä hän neuvoi), mutta vaihteen vaihdossa käytin kättäni liiankin nopeasti ja voimalla. Ajo-opettajaa nauratti tämä voimankäyttö ja sain ohjeistusta rauhallisempaan toimintatapaan. Huomattiin myös, että kakkosvaihteelle vaihtaessa käteni tekee liian suppeaa liikerataa, joten sain ohjeeksi ajatella, että kainalossani olisi pallo eli käden kuuluisi tehdä liikerata kauemmas taakse (ei siis itseeni päin, kuten käteni teki luonnollisesti).

Tunnin loputtua kävelin kotiin keho lievässä tärinätilassa. Oli se niin jännää! Ja oli kyllä makeeta istua ratin takana ja ohjata autoa eteenpäin. Tuli ihan mieleen, että olisi jossain huvipuistolaitteessa. Pelottavinta oli, jos vastaan tuli auto tai jos lähestyin suojatietä, enkä ollut varma miten saan auton tarvittaessa pysäytettyä. Jos olisin saanut itse päättää niin olisin halunnut ajaa ihan yksin jossain ilman minkäänlaista liikennettä! :D Oli jännää huomata, että auto liikkuu ilmankin kaasua!

Tänään oli 6.ajotunti. Joka kerta ajotuntia odottaessa jännittää ja sitten kun ajo on ohi niin huokaisee helpottuneena selviytymisestä ja on onnellinen loppupäivän. Ajaminen alkaa sujua joka kerta vähän paremmin eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Olen jo ajellut liikenteessä useamman kerran. On se ajaminen vaan jännää! Vielä tuntuu tosi vaikealta huomata kaikki tärkeät asiat liikenteessä. Kun keskityn auton ohjaamiseen niin en välttämättä huomaa liikennemerkkejä tai muuta liikennettä ja sitten taas kun keskityn liikenteeseen ja sen ympäristöön niin auton ohjaaminen on vähän sinnepäin. Toistaiseksi ei vielä yhtään kolaria eikä edes läheltä piti-tilannetta, joten olen tosi tyytyväinen!

Mitä nopeammin ajan niin sitä enemmän jännittää, koska auto menee omaan makuuni hyvin lujaa. Alamäet etenkin ovat kuin vuoristoradassa! Vaihteen vaihtaminen ajaessa alkaa sujua hyvin ja aika huomaamattomasti. Jarruttaminen vauhdista voisi vielä tapahtua mukavammin eikä ihan äkkijarrutuksena. Liikkeellelähdöt etenkin liikennevaloissa tuntuvat ärsyttävän hitailta, vaikka liikkeelle päästäänkin vielä vihreiden aikana. Jatkuvasti ajan liian oikealla ja saan ajo-opettajalta ohjeistusta siirtyä vähän enemmän vasempaan reunaan. Ehkäpä vähitellen alan hahmottaa auton paikan paremmin.

Mäkilähdöistä ajo-opettaja antaa 10+-merkintöjä eli niihin voin olla hyvin tyytyväinen. Risteykset tuntuvat tosi jänniltä ja ajaessa on vaikea samalla tehdä päätöstä siitä, että kuka väistää ja ketä. Jännitän myös sitä, että ehdinkö jarruttaa hyvin vai ajanko vielä jonkun päälle, jos en saa jalkoja siirrettyä polkimille tarpeeksi nopeasti. Olen aika epävarma siitä, että riittääkö vain pieni jarruttelu vai laitanko jalan kytkimelle ja jarrutan kunnolla. Jos pitää vaihtaa kaistaa ja katsella sivulle niin helposti unohdan ohjata autoa. Risteyksissäkin huomaan, että kun tarkkailen muuta liikennettä niin saatan unohtua katselemaan, vaikka pitäisi jo painaa kaasua ja mennä. On se vaan vaikeaa keskittyä moneen asiaan samanaikaisesti!

Ajo-opettajani mukaan edistyn hyvää vauhtia ja kaikki virheet ovat niitä perinteisiä ajo-opetukseen kuuluvia. Tästä se lähtee! On se hieno tunne, kun ajaa itse paikasta A paikkaan B ja se ajaminen muistuttaa ihan oikeaa ajamista. Toki vielä mennään aika hitaasti ja epävarmasti, mutta mitä enemmän ajaa niin sitä enemmän saa sitä varmuutta ja sitten tulee sitä nopeuttakin. Ajotunneilla voin myös harjoitella epäonnistumista ja virheiden tekemistä sekä sitä kautta lempeyttä itseäni kohtaan. Huomaan, että haluaisin ajaa täydellisesti ja oppia jokaisesta virheestä niin etten enää koskaan tekisi sitä samaa virhettä. Jokaisen opetettavan asiankin haluaisin oppia kerrasta niin, että ajo-opettajan ei tarvitsi sitä enää toistella. Tällainen vaativuus itseä kohtaan on ihan liikaa ja onneksi sentään tajuan sen, huoh. Huomaan myös, etten halua tuottaa pettymystä ajo-opettajalle ja haluan ajaa hyvin, jotta hän on mielissään. Ajotunneilla voisi olla helpompaa, jos en miettisi tällaista. Sitä paitsi ajo-opettajani on tosi mukava ja rento, mikä on ihanaa.


Olisi ihanaa saada kommenttikenttään teidän lukijoiden autokoulukokemuksia ja tunnelmia!

Elämän mysteerit

Tuleeko teille muille elämässä välillä esiin tilanteita, kun vain mietitte, että mitä ihmettä? Tarkoitan sellaisia tilanteita, kun esimerkiksi mietitte jotakuta henkilöä ja sitten juuri tämä henkilö lähettää viestiä tai soittaa? Tai kun näette unta jostakin ja sitten se sama tapahtuu todellisuudessa? Tai kun toivotte jotakin vain ajatuksissa ja sitten pian saatte juuri sen? Tällaisina hetkinä minä usein mietin, että mitä ihmettä juuri tapahtui ja samalla se hymyilyttää.

Kerran näin unta siitä, että kaverini kertoi, että hänellä oli vaikeuksia poikaystävänsä kanssa. No herättyäni uni tuntui kummalliselta, koska kaverillani ei edes ollut mitään poikaystävää. Silti en saanut unta mielestäni ja kun näin seuraavan kerran kaveriani niin kerroin hänelle unestani. Ja mitä tapahtuikaan sitten! Hän kertoi seurustelevansa ja hän kertoi myös, että heillä oli joitakin vaikeuksia. Juttelimme pitkän tovin aiheesta, josta emme todennäköisesti olisi puhuneet sanaakaan, jos en olisi kertonut unestani. Mutta siis mitä ihmettä?

Ja ainakin kahdesti on tapahtunut niin, että lähetän kaverilleni kirjeen ulkomaille ja vastaanotan häneltä kirjeen, jossa on sama lähetyspäivämäärä! Ja tämä on ollut hyvin erikoista, koska ei sitä kirjeitä kovin usein lähetä ja sitten kun niin tapahtuu niin millä todennäköisyydellä tulee itse myös saamaan kirjeen? Mitä sitten tulee puheluihin tai viesteihin niin kyllä sitä melkein päivittäin käy niin, että kuulee toisesta juuri kun häntä on ajattelemassa. Ja joinakin päivinä sitä törmää johonkin kaveriin ihan sattumalta ja tuntuu, että siinä tapaamisessa on mukana jotain mystiikkaa.

On myös välillä tosi jänniä päiviä, kun näkee saman tuntemattoman ihmisen monta kertaa saman päivän tai saman viikon aikana vaikka missä paikoissa. Hän voi näkyä bussin ikkunasta, olla samassa kahvilassa, löytyä samasta kassajonosta ja lopulta vaikka olla samassa jumpassa. Ja sitten hän unohtuu takaisin tuntemattomaksi, kun häntä ei enää näekään. Oli vain jokin vaihe, kun hän näkyi ihan kaikkialla.

Mitä sitten ovat ne mysteerit, kun haaveilet jostain tuotteesta ja kaupassa huomaat juuri sen tuotteen olevan alennuksessa? Tai kun huomaat, että kirjastossa on esillä kiinnostava kirja ja lopulta tästä kirjasta, jota et olisi edes huomannut ellei se olisi ollut esillä, tuleekin yksi parhaista lukemistasi kirjoista?  Entä sitten kun tekee mieli jotain ruokaa ja sitten samana päivänä tai seuraavana joku tarjoaa sitä sinulle ilman, että hän tietää mitä sinun on tehnyt mieli? Joskus joku kavereista saattaa myös ehdottaa jotain sellaista tekemistä, mitä itse ajatteli ehdottaa, mutta ei ollut ehtinyt.

Sekin on jännä, että esimerkiksi sinkkuna saattoi olla pitkiä kausia, kun kukaan ei ollut kiinnostunut ja sitten kun ilmaantui joku kiinnostunut niin yhtäkkiä kiinnostuneita olikin heti muutama jonossa. Tai sitten kun etsii töitä ja mistään paikasta ei kuulu mitään, mutta sillä sekunnilla kun jostain kuuluu niin kuuluu sitten vähintäänkin jostain muustakin paikasta. Miten sekin on mahdollista, että usein kivat menot kasaantuvat samalle päivälle niin, että niistä joutuu valitsemaan? Miksei ne kivat menot voisi järjestäytyä mukavasti tyhjille päiville, kun niitä tyhjiä päiviä kuitenkin on enemmän kuin täysiä? Ja miksi kaikki tärkeät puhelut soitetaan juuri silloin, kun ei pääse vastaamaan?

Kun elämän mysteereitä alkaa miettimään niin niitähän alkaa nähdä vain enemmän kaikkialla. Tuntuu, että kaikki tutustumiset tärkeisiin ystäviinkin on alkaneet jostain jännästä mysteeristä. On vaikkapa sanonut jotain ja sen on kuullut oikea ihminen bussissa ja yhteinen tarina on lähtenyt siitä. Tai sitten on satuttu samaan työpaikkaan sen jälkeen, kun ensin ollaan viisi vuotta aikaisemmin oltu muutaman viikon kestävässä kirjeenvaihdossa. Yleensäkin on vain jotenkin ajauduttu samaan paikkaan samaan aikaan oli kyseessä sitten opinnot, bileet, harrastus tai työpaikka. Ihan näin välihuomiona vaikuttaa siltä, että tuossa on ne mun pääasialliset paikat ystävystyä ihmisten kanssa. :D

Ja tietysti ei pidä unohtaa sitä, miten kohtasin mieheni. Sehän se vasta mysteeri onkin, kun ollaan tutustuttu jo lapsina ja sitten noin 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen kohdataan taas ja rakastutaan.  Tämän hiljaisuuden aikana kerkesimme vierailemaan samoissa häissäkin, mutta emme nähneet toisiamme.  Olemme kylläkin muutamassa samassa häävalokuvassa, mikä on hassua! Ja mieheni äidin häävalokuvaotoksissa on kuva, jossa katson suoraan kameraan. Voi että!

Tämä postaus sai alkunsa siitä, kun tällä viikolla kuulin kuorsausta kahtena iltana rappukäytävässä ja mietin että mikähän mysteeri se on. Se oli kuitenkin vähän erilainen mysteeri kuin mistä päätin tässä postauksessa kirjoittaa. Nimittäin selvisi, että rappukäytävän alimmassa kerroksessa nukkui ihminen portaiden alla! Selvitin asian omin silmin turvanani pelottava pentuni Aina 3kk. Joka tapauksessa innostuin kirjoittamaan mysteereistä. Joitakin niistä voi selvittää ja toiset jäävät jänniksi mysteereiksi. Vielä ei kyllä tiedä, että onko tällä kuorsaavalla tyypillä jokin jännittävä rooli elämässäni. Toivon kyllä, että hän ei ilmestyisi oveni taakse!

Katsotaan minkälaisia mysteereitä elämällä on tarjota tällä viikolla meille! :)

Pohdintaa vapaaehtoistöistä ja muiden auttamisesta

Olen harkinnut lopettavani vapaaehtoistyöt. En ole vielä tehnyt sitä virallisesti, mutta olen antanut ajatuksen kypsyä vähitellen. Oikeastaan juttu on niin, että haluan keskittyä enemmän itseeni. Haluan panostaa itseeni. On aika antaa itselleni enemmän kaikkea sitä mitä olen antanut niin paljon muille: myötätuntoa, hyväksyntää, läsnäoloa, voimaa ja aikaa.

Joitakin kuukausia on mennyt vapaaehtoistöissä niin, että en ole ollut siitä enää niin innoissani kuin joskus olin. Se on vähitellen alkanut tuntua velvollisuudelta tai jonkinmoiselta taakalta. Ja kyse on tosiaan vapaaehtoisuudesta eli näköjään sellaisestakin voi ottaa suorituspaineita. Olen huomannut, että täytän kalenteriani helposti kaikella muulla ja vapaaehtoistöiden mahduttaminen siihen joukkoon on tuntunut vaikealta. Niiden mahduttaminen kalenteriin on tuntunut vähän kuin vapauden riistolta ja olen mieluiten nauttinut vapaudesta kuin sitoutunut hommiin.

Vapaaehtoistyöt eivät ole myöskään enää antaneet sitä samaa iloa ja voimaa kuin aikaisemmin. Ehkä se on sitä, että olen tehnyt samaa hommaa jo niin kauan, että olen huomannut samojen asioiden toistuvan ja toistan vain itseäni oppimatta uutta, en tiedä. Ehkä se on sitä, että minun pitäisi varata aikaa ennakkoon vapaaehtoistyölle ja haluaisin mieluummin elää vapaan kalenterin kanssa ja mennä fiiliksen mukaan. Työllä on merkitystä ja arvoa ja siksi tuntuu vaikealta luopua siitä. Mutta onko järkeä pitää kiinni jostain, mitä ei voi tehdä ihan täydestä sydämestään? On tullut aika havahtua näihin merkkeihin ja tehdä muutosta.

Haluan edelleen auttaa muita, se on kyllä selvä. Auttamishaluni on hyvin vahva. En vain halua tehdä sitä niin, että kärsin itse. Monesti olen auttanut ja tehnyt muiden eteen asioita niin, että olen jättänyt omat tarpeeni taka-alalle. Nykyisin se kyllästyttää ja olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka tukevat ensisijaisesti omia tarpeitani. Minä ennen muita. Vihdoinkin! Ihana asia, joten miksi siinä on sellainen negatiivinen itsekäs kaiku omiin korviini? Olen pitkään vihannut itsekkyyttä ja itsekkäitä ihmisiä. En ole halunnut nähdä itsessäni lainkaan itsekkyyttä. Jossain vaiheessa alkoi ottaa päähän se itsensä jättäminen taka-alalle ja päätin, että harjoittelen itsekkyyttä. Ajatella, että oikeasti opettelen itsekkäämmäksi ihmiseksi! :D Entinen minä olisi tästä järkyttynyt!

On välillä ollut hassua, että olen ollut valmis auttamaan muita silloinkin, kun olen ollut itse se, joka olisi ollut avun tarpeessa. Sattuuhan näitä! :D Olen vain tosi herkkä tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan, enkä voi seurata sivusta kärsimystä tai jättää toista pulaan tai kokemaan mielipahaa. Mutta jos ei ole itse herkkänä kuulemaan omaa kärsimystä niin kuka sen sitten huomaa? Kuka pitää huolen siitä, että omat tarpeet tulevat kuulluksi, jos en minä itse? Kuka esimerkiksi pitää huolen siitä, että päivissäni on iloa, onnea ja lepoa, jos se en ole minä? Eli vapaaehtoistöiden lopettaminen on yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten pidän itsestäni ja tarpeistani huolta.

On monia tapoja olla avuksi muille ja yksi on ihan sekin, että pitää itsestään hyvää huolta. Vapaaehtoistöiden sijasta/lisäksi ihmisiä voi auttaa arjessa muutenkin. On paljon pieniä tekoja, joiden tekeminen ei vie aikaa juurikaan. Miksei työtehtävissäkin voisi olla avuksi? Voin oikeastaan ajatella, että tämä blogini kirjoittaminenkin on jonkinlaista auttamista, sillä teksteissä on oma voimansa esimerkiksi vertaistuen kautta.


Entä miksi pitäisi auttaa muita? Ei kai sitä varsinaisesti ”pidä”, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että saan yleensä paljon iloa siitä, että voin olla avuksi. Ehkä se tuo olon siitä, että on ihmisenä arvokas, kun on hyödyksi? Mielestäni sitä omaa auttamisenhaluakin kannattaa tarkastella kriittisesti. Ei vaikuta terveeltä, jos mittaa omaa arvoaan sillä, miten on hyödyksi muille. Näen, että oma arvo on jotain, mikä pysyy samana koko ajan, eikä riipu esimerkiksi siitä mitä tekee tai jättää tekemättä. Siis teoriassa näen sen tällä tavalla, mutta käytännössä yritän tämän tästä selittää itselleni jotain muuta. Tämän vapaaehtoistyöpäätöksen kanssa esimerkiksi minun täytyy vakuuttaa itseni siitä, että päätös ei vähennä arvoani ihmisenä tai tee minusta itsekästä (negatiivisessa merkityksessä) tai jotenkin huonoa ihmistä. Ajatusmaailmani ei päästä minua helpolla. Onkohan tämä ajatuskuvio kenellekään muulle tuttu?

Tämä on muuten blogini postaus nro 50, jee! Mukavaa viikonloppua lukijat! :)