Olen harkinnut lopettavani vapaaehtoistyöt. En ole vielä tehnyt sitä virallisesti, mutta olen antanut ajatuksen kypsyä vähitellen. Oikeastaan juttu on niin, että haluan keskittyä enemmän itseeni. Haluan panostaa itseeni. On aika antaa itselleni enemmän kaikkea sitä mitä olen antanut niin paljon muille: myötätuntoa, hyväksyntää, läsnäoloa, voimaa ja aikaa.
Joitakin kuukausia on mennyt vapaaehtoistöissä niin, että en ole ollut siitä enää niin innoissani kuin joskus olin. Se on vähitellen alkanut tuntua velvollisuudelta tai jonkinmoiselta taakalta. Ja kyse on tosiaan vapaaehtoisuudesta eli näköjään sellaisestakin voi ottaa suorituspaineita. Olen huomannut, että täytän kalenteriani helposti kaikella muulla ja vapaaehtoistöiden mahduttaminen siihen joukkoon on tuntunut vaikealta. Niiden mahduttaminen kalenteriin on tuntunut vähän kuin vapauden riistolta ja olen mieluiten nauttinut vapaudesta kuin sitoutunut hommiin.
Vapaaehtoistyöt eivät ole myöskään enää antaneet sitä samaa iloa ja voimaa kuin aikaisemmin. Ehkä se on sitä, että olen tehnyt samaa hommaa jo niin kauan, että olen huomannut samojen asioiden toistuvan ja toistan vain itseäni oppimatta uutta, en tiedä. Ehkä se on sitä, että minun pitäisi varata aikaa ennakkoon vapaaehtoistyölle ja haluaisin mieluummin elää vapaan kalenterin kanssa ja mennä fiiliksen mukaan. Työllä on merkitystä ja arvoa ja siksi tuntuu vaikealta luopua siitä. Mutta onko järkeä pitää kiinni jostain, mitä ei voi tehdä ihan täydestä sydämestään? On tullut aika havahtua näihin merkkeihin ja tehdä muutosta.
Haluan edelleen auttaa muita, se on kyllä selvä. Auttamishaluni on hyvin vahva. En vain halua tehdä sitä niin, että kärsin itse. Monesti olen auttanut ja tehnyt muiden eteen asioita niin, että olen jättänyt omat tarpeeni taka-alalle. Nykyisin se kyllästyttää ja olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka tukevat ensisijaisesti omia tarpeitani. Minä ennen muita. Vihdoinkin! Ihana asia, joten miksi siinä on sellainen negatiivinen itsekäs kaiku omiin korviini? Olen pitkään vihannut itsekkyyttä ja itsekkäitä ihmisiä. En ole halunnut nähdä itsessäni lainkaan itsekkyyttä. Jossain vaiheessa alkoi ottaa päähän se itsensä jättäminen taka-alalle ja päätin, että harjoittelen itsekkyyttä. Ajatella, että oikeasti opettelen itsekkäämmäksi ihmiseksi! :D Entinen minä olisi tästä järkyttynyt!
On välillä ollut hassua, että olen ollut valmis auttamaan muita silloinkin, kun olen ollut itse se, joka olisi ollut avun tarpeessa. Sattuuhan näitä! :D Olen vain tosi herkkä tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan, enkä voi seurata sivusta kärsimystä tai jättää toista pulaan tai kokemaan mielipahaa. Mutta jos ei ole itse herkkänä kuulemaan omaa kärsimystä niin kuka sen sitten huomaa? Kuka pitää huolen siitä, että omat tarpeet tulevat kuulluksi, jos en minä itse? Kuka esimerkiksi pitää huolen siitä, että päivissäni on iloa, onnea ja lepoa, jos se en ole minä? Eli vapaaehtoistöiden lopettaminen on yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten pidän itsestäni ja tarpeistani huolta.
On monia tapoja olla avuksi muille ja yksi on ihan sekin, että pitää itsestään hyvää huolta. Vapaaehtoistöiden sijasta/lisäksi ihmisiä voi auttaa arjessa muutenkin. On paljon pieniä tekoja, joiden tekeminen ei vie aikaa juurikaan. Miksei työtehtävissäkin voisi olla avuksi? Voin oikeastaan ajatella, että tämä blogini kirjoittaminenkin on jonkinlaista auttamista, sillä teksteissä on oma voimansa esimerkiksi vertaistuen kautta.
Entä miksi pitäisi auttaa muita? Ei kai sitä varsinaisesti ”pidä”, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että saan yleensä paljon iloa siitä, että voin olla avuksi. Ehkä se tuo olon siitä, että on ihmisenä arvokas, kun on hyödyksi? Mielestäni sitä omaa auttamisenhaluakin kannattaa tarkastella kriittisesti. Ei vaikuta terveeltä, jos mittaa omaa arvoaan sillä, miten on hyödyksi muille. Näen, että oma arvo on jotain, mikä pysyy samana koko ajan, eikä riipu esimerkiksi siitä mitä tekee tai jättää tekemättä. Siis teoriassa näen sen tällä tavalla, mutta käytännössä yritän tämän tästä selittää itselleni jotain muuta. Tämän vapaaehtoistyöpäätöksen kanssa esimerkiksi minun täytyy vakuuttaa itseni siitä, että päätös ei vähennä arvoani ihmisenä tai tee minusta itsekästä (negatiivisessa merkityksessä) tai jotenkin huonoa ihmistä. Ajatusmaailmani ei päästä minua helpolla. Onkohan tämä ajatuskuvio kenellekään muulle tuttu?
Tämä on muuten blogini postaus nro 50, jee! Mukavaa viikonloppua lukijat! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti